Onko ketään, joka olisi miettinyt olevansa riippuvainen persoona ja eronut?

Olin naimisissa kahdesti, eka mies osoittautui narsistiseksi vasta kun olin jo raskaana ja yritin sinnitellä koska pelkäsin eroa. Lopulta erosin, kun olisin muuten tappanut itseni vuosien mitätöinnin jälkeen. Silloin ero oli kirjaimellinen pako hengen edestä. Selvisin itkemällä, deittailemalla muita miehiä ja matkustelemalla.

Toinen mies oli tukea antava ja ihana, paitsi että pikkuhiljaa alkoi käyttämään liikaa alkoholia ja hakkasi minut pahasti parin vuoden aikana pari kertaa. Lopulta hän alkoi käyttämään lääkkeitä ja viinaa sekaisin ja pelkäsin häntä niin paljon etten enää uskaltanut jäädä liittoon. Tässäkin tapauksessa pakenin henkeni edestä.

Uusi ero on aika tuore, mutta selvisin henkisestä riippuvuudesta katsellen poliisikuvia hakatusta itsestäni (raakaa katseltavaa) ja olen käynyt kriisikeskuksella saamassa henkistä tukea. Nyt en deittaile, sillä en jaksa edes ajatella enää seurustelua kenenkään kanssa, enkä pysty irtosuhteisiin. Yritän pitää masennuksen poissa mutta vaikeaa se on.

kun on väkivaltaisessa suhteessa...mutta eikös että on riippuvainen persoona se tule jo arjessa esille? "ei osaa tehdä päätöksiä pienistä eikä suurista asioista"

mies hakkasi mut lasten nähden. kaksi vuotta olin yksin ja tapasin elämäni miehen, josta erosin viime viikonloppuna. hyvin selviän, aikaahan kaikki erot vaatii.

mutta on niin paljon helpompaa olla yksin kun huonossa suhteessa.

paniikkihäiriökohtauksia, mutta sittemmin jees, elämä hymyilee yksin lasten kanssa, taisin samalla vähän tervehtyä.

mies hakkasi mut lasten nähden. kaksi vuotta olin yksin ja tapasin elämäni miehen, josta erosin viime viikonloppuna. hyvin selviän, aikaahan kaikki erot vaatii.

mutta on niin paljon helpompaa olla yksin kun huonossa suhteessa.

päätellyt olevasi riippuvainen? ap

Ja luulen olevani läheisriippuvainen.

Selviän niinkuin normaalit ihmiset, kovalla liikunnalla, itsestä huolehtimalla, ystävillä, mukavilla menemisillä, lapsilla, ja käyn myös terapeutilla. Kirjoitan tuntojani joskus paperille, ehkä pari kertaa kuussa iskee sellainen päänselvityshetki. Ja minulle tuli myös todella pian erosta ihana rakas miesystävä. Ja samalla yritän pitää pientä etäisyyttä tarkoituksella, opetella elämään ensin itsenäisesti.

Ja luulen olevani läheisriippuvainen.

Selviän niinkuin normaalit ihmiset, kovalla liikunnalla, itsestä huolehtimalla, ystävillä, mukavilla menemisillä, lapsilla, ja käyn myös terapeutilla. Kirjoitan tuntojani joskus paperille, ehkä pari kertaa kuussa iskee sellainen päänselvityshetki. Ja minulle tuli myös todella pian erosta ihana rakas miesystävä. Ja samalla yritän pitää pientä etäisyyttä tarkoituksella, opetella elämään ensin itsenäisesti.

kai ne sitten tarkoittaa...mutta läheisriippuvuus on ymmärtääkseni myös sitä, että yritetään mielyttää muita (mutta onko siinä sitten takana pelko yksin jäämisestä)?

No saanko kysyä, miksi erosit? Mietin omalta kohdaltani olisiko eroon oikeasti syytä, vai haluanko kuitenkin olla mieheni kanssa. ap

Olin naimisissa kahdesti, eka mies osoittautui narsistiseksi vasta kun olin jo raskaana ja yritin sinnitellä koska pelkäsin eroa. Lopulta erosin, kun olisin muuten tappanut itseni vuosien mitätöinnin jälkeen. Silloin ero oli kirjaimellinen pako hengen edestä. Selvisin itkemällä, deittailemalla muita miehiä ja matkustelemalla.



Toinen mies oli tukea antava ja ihana, paitsi että pikkuhiljaa alkoi käyttämään liikaa alkoholia ja hakkasi minut pahasti parin vuoden aikana pari kertaa. Lopulta hän alkoi käyttämään lääkkeitä ja viinaa sekaisin ja pelkäsin häntä niin paljon etten enää uskaltanut jäädä liittoon. Tässäkin tapauksessa pakenin henkeni edestä.



Uusi ero on aika tuore, mutta selvisin henkisestä riippuvuudesta katsellen poliisikuvia hakatusta itsestäni (raakaa katseltavaa) ja olen käynyt kriisikeskuksella saamassa henkistä tukea. Nyt en deittaile, sillä en jaksa edes ajatella enää seurustelua kenenkään kanssa, enkä pysty irtosuhteisiin. Yritän pitää masennuksen poissa mutta vaikeaa se on.