Kertokaa tyhmälle, että mitä pahaa on erossa?

siis jos ero hoidetaan siististi lasten kannalta? en ymmärrä, mikä helkkarin moraalisaarnaus täälläkin on "liian helposta erosta"! Jos ihmiset eivät vaan enää ole onnellisia yhdessä, miksi roikkua suhteessa?

Miksi tehdä lapsia, jos ei ole sitoutunut? Ei elämä ole yhtä onnellisuutta? Arki koittaa ja vaiketakin aikoja. Sun tyyppiset ihmiset sitten vaan eroaa ja jahtaa lopun elämäänsä sitä sateenkaaren toista päätä. Ja sun lapsesi kärsii. Ero on aina ero, eikä se ole lapselle helppoa koskaan.

Lasten koko maailma romahtaa kun koti hajoaa ja vanhemmat eroaa.

Muistakaa tämä. Lapsi vaistoaa huonon ilmapiirin.

Kotonamme ei huudettu, tapeltu eikä mitään muutakaan lapsen nähden. Ei halittu, pussattu eikä oikeen edes puhuttu. Tunteet toista kohtaan kuoli, molemmilla. Ero tuli.

Lapsi selkeästi kärsi siitä. Itki iltaisin isi ikävää. Kyselee miksi erosimme. Nyt isompana uhmailee minulle asiasta. Kärsii siis :(.

Tässä yksi syy. Nyt iän viisastamana en koskaan eroaisi noin heppoisista syistä. Olisi pitänyt olla fiksumpi. Nyt omaa etua tavoitellessamme pistimme lapsen kärsimään. Emme inhonneet toisiamme, olisimme ehkä saaneet asiat puhuttua ja suplittua.

Lasten koko maailma romahtaa kun koti hajoaa ja vanhemmat eroaa.

sanoa, että joissakin tapauksissa se on pelkästään helpotus. Ei tarvitse kuunnella jatkuvaa riitelyä ja toisen vanhemman uhkailua lähtemisestä kun koskaan ei tiennyt koska se tapahtuu, katsella tavaroiden paiskimista eikä sietää sitä kylmää tunnelmaa joka on aina kotona.

jos lopputuloksena on kaikkien osapuolten parempi elämä.

siis jos ero hoidetaan siististi lasten kannalta? en ymmärrä, mikä helkkarin moraalisaarnaus täälläkin on "liian helposta erosta"! Jos ihmiset eivät vaan enää ole onnellisia yhdessä, miksi roikkua suhteessa?

Miksi tehdä lapsia, jos ei ole sitoutunut? Ei elämä ole yhtä onnellisuutta? Arki koittaa ja vaiketakin aikoja. Sun tyyppiset ihmiset sitten vaan eroaa ja jahtaa lopun elämäänsä sitä sateenkaaren toista päätä. Ja sun lapsesi kärsii. Ero on aina ero, eikä se ole lapselle helppoa koskaan.

En tarkoittanut onnella jotain aarteen jahtaamista ja jatkuvaa euforiaa vaan ihan arjen onnea. Jos kumppanin viereen ei ole ihanaa mennä nukkumaan, niin miksi jatkaa? Jos kumppani ei jaa arkea kanssasi, tue työelämässä ja osallistu lastenhoitoon, miksi jatkaa? Jos kumppani ei ole ystävä vaan joku ihmehemmo, joka haahuilee samassa asunnossa, miksi jatkaa?

ap

jatkuvasti allapäin surkean suhteen vuoksi niin toki ero on paras ratkaisu. Jeesustelijat voivat sanoa mitä tahansa, mutta kyllä onnellisuus on asia joka kantaa.

-tulevaisuudessa lapset joutuvat pallottelemaan aikuisten suhteen. Kuka kutsutaan minnekin ja kenen uusi puoliso hyväksyy kenet. Vaikka isä ja äiti hoitaisivat avioeron siististi, lasten elämään tulee väistämättä jossain vaiheessa kokonainen lauma uusia ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole puolueettomia tai hyväksy edellisen liiton lapsia. Eivätkä vanhemmat välttämättä edes tajua tätä, mutta lapset tajuavat. :(



-vieraantuminen kaukovanhemmasta. Varsinkin isät usein kuvittelevat, että heidän ei tarvitse tehdä isyytensä eteen muuta kuin olla. Lapsi joutuu näkemään kohtuuttoman paljon vaivaa luodakseen oikean suhteen vanhempaansa. Meidän sisarusparvessamme vain osa onnistui. Muista tuntui siltä, että menettivät isänsä erossa, vaikka tapaavatkin häntä säännöllisesti. :(



-kodin menetys. Vaikka koti pysyisi fyysisesti, henkisesti lapset menettävät sen, koska koti on ennen kaikkea ne ihmiset, jotka asuvat siinä. Tämä henkisen kodin menetys aiheuttaa turvattomuutta lapsessa.



-tuskin on ollut yhtään avioeroa, johon ei liittyisi voimakkaita epäonnistumisen ja katkeruuden tunteita. Nämä tulevat jossain vaiheessa pintaan, ja tottakai ne dumpataan lapsen päälle. Aikuisenakin on vaikea kestää, kun äiti kertoo kiusallisia asioita hänen ja isäni avioliiton nurjista puolista.



-raskainta on ja oli se jatkuva tasapainottelu isän ja äidin välillä. Mitä voin kertoa, mistä puhua ilman että petän toisen vanhemman luottamuksen (eihän hänen kaikki asiansa kuulu enää ex-puolisolla).



Ja nämä puolet siis hyvästä, siististä, lapsiystävällisestä avioerosta lapsen kannalta. Voin kuvitella, millaisen mankelin läpi menevät ne lapset, jotka käyvät läpi riitaisan avioeron!

Muistakaa tämä. Lapsi vaistoaa huonon ilmapiirin.

itsekeskeisiä olentoja ja tulkitsevat kaikki asiat itsestään lähtien. Ei lapsella ole vielä käsitteitä analysoida kodin ilmapiiriä.

Jos on lapsia hankkinut pitäisi olla sen verran sisua että ei heitä hanskoja tiskiin kun niitä kuuluisia vastoinkäymisiä alkaa tulla.

Miettikää nyt vähän: ei kaikki johdu erosta vaan siitä miten asiat hoidetaan ja kuinka vanhemmat pystyvät hoitamaan vanhemmuttensa. Ei se isä, joka luulee ette lasten nsuhteen tarvitse nähdä vaivaa, luo siinä ydinperheessäkään kovin kummoista suhdetta. Moni aiemmin läsnä-mutta-poissa ollut vanhempi saattaa eron yhteydessä kasvaa olemaan enemmän läsnä vaikka olisikin fyysisesti etäällä.



Vanhempani erosivat kun olin 4-vuotias. Isäni oli paljon omilla menoillaan, mutta kuitenkin perheestään huolehtiva ns. kunnon mies. Vietin pitkät lomat ja joka toisen viikonlopun isäni luona ja meillä on edelleen läheiset välit. Myös sisaruspuoleni ovat minulle läheisiä, vaikkemme koskaan samassa taloudessa eläneetkään. Perhejuhliin kutsutaan kaikki ja taannoin remonttitalkoissa mukana olivat niin isäni kuin äitini aviomies, hyvässä sovussa.



Itselleni erosta on toki jäänyt traumoja, pelkäsin esimerkiksi lapsena vanhempieni yhtäkkiä kuolevan tai hylkäävän minut. Toisaalta samanlaisia pelkoja on ollut myös ydinperheessä kasvaneella ystävällä.



Avioero ei auttamatta tarkoita tuomiota, eniten riippuu siitä kuinka asiat sen jälkeen hoidetaan. Uusperhettä muodostaessa on niiden uusien aikuisten vastuulla hyväksyä se, että lasten perheeseen kuuluu myös se puolison exä. Ydinperhe ei myöskään takaa onnellista lapsuutta.



Oleellisinta minun mielestäni on ylipäätään se, ajatellaanko ja huomioidaanko lapset, ovatko he tärkeitä ja halutaanko heidän kanssaan olla, luodaanko aito välittämisen ilmapiiri ja onko lapsilla sellainen olo että vanhemmat vetävät heidän kasvatuksessaan yhtä köyttä ja tukevat toisiaan - kahdessa kodissa tai yhdessä.



Ero altistaa toki huonolle vanhemmuudelle ja moni varmasti käyttääkin sitä tekosyynä. Vastuu on silti kummankin vanhemman, myös sen joka ei ehkä olisi halunnut erota.

En tarkoittanut onnella jotain aarteen jahtaamista ja jatkuvaa euforiaa vaan ihan arjen onnea. Jos kumppanin viereen ei ole ihanaa mennä nukkumaan, niin miksi jatkaa? Jos kumppani ei jaa arkea kanssasi, tue työelämässä ja osallistu lastenhoitoon, miksi jatkaa? Jos kumppani ei ole ystävä vaan joku ihmehemmo, joka haahuilee samassa asunnossa

ARJESTA, joka iskee suhteeseen kuin suhteeseen. Se on juuri niitä "vastoikäymisiä" joista pappi siellä alttarilla mainitsi. Kyse onkin siitä että löytyykö tahtoa tehdä asialle jotain ja aivan liian usein ei tahdota vaan heitetään hanskat tiskiin ja erotaan, vaikka oikeasti asiat saisi korjattua usein helpostikin.

Siihen asti oli ollut ihan kiltti ja normaali ja hvyä isä. Mies muutti muualle samantien, vaimo ei miettinyt ratkaisua päivääkään.

En tarkoittanut onnella jotain aarteen jahtaamista ja jatkuvaa euforiaa vaan ihan arjen onnea. Jos kumppanin viereen ei ole ihanaa mennä nukkumaan, niin miksi jatkaa? Jos kumppani ei jaa arkea kanssasi, tue työelämässä ja osallistu lastenhoitoon, miksi jatkaa? Jos kumppani ei ole ystävä vaan joku ihmehemmo, joka haahuilee samassa asunnossa

ARJESTA, joka iskee suhteeseen kuin suhteeseen. Se on juuri niitä "vastoikäymisiä" joista pappi siellä alttarilla mainitsi. Kyse onkin siitä että löytyykö tahtoa tehdä asialle jotain ja aivan liian usein ei tahdota vaan heitetään hanskat tiskiin ja erotaan, vaikka oikeasti asiat saisi korjattua usein helpostikin.

mun vanhemmat hoiti eron (olin 5 v.) todella siististi, ovat edelleen väleissä ja tulevat perhejuhliin (itsekseen). Kumpikaan ei siis perustanut uutta perhettä, vaikka suhteita on ollut.



Tästä huolimatta uskon, että jotkut ratkaisut elämässäni johtuu vanhempien avioerosta. En syytä heitä, tekivät varmasti oikean ratkaisun, mutta kyllä se aina lapsiin vaikuttaa. Aikuisen ihmisen tietysti pitää ottaa vastuu omasta elämästäään.



Eniten ehkä vaikutti sitten teininä, kun mulla oli huonoja suhteita miesten kanssa, ei ollut normaalin parisuhteen mallia.

Perhe ei ole enää yhdessä. Vanhempien välit ovat rikki, koska jos välit olisivat hyvät ja siistit, miksi he edes eroaisivat. Ja jokainen lapsi miettii, onko hänessä syy. Lapsi joutuu kulkemaan eestaas äidin ja isän kodin väliä ja koululainen stressaamaan, onko kaikki tarvittava aina mukana oikeassa paikassa.



Seuraavaksi kuvaan tulevat isän ja äidin mahdolliset uudet tyttö/poikaystävät ja heidän perheensä, yhteenasumisen sovittaminen heidän kanssaan.

Mihin se kannattaa käyttää? Jos ei vaan oikeasti voi enää elää ihmisen kanssa, jonka on valinnut vaikkapa 18-vuotiaana. Jos on aikuisena täysin erilainen ajatusmaailma ja arvot ja suunnitelmat tulevaisuudelle. Mihin asti on oltava valmis uhraamaan oma itsensä lastensa eteen?

ihanaa oli kun vanhempani erosivat. Ei enää huutoa eikä tappelua. En kyllä ollut eron jälkeen isäni kanssa paljon tekemisissä vaikka välimatkaa taisi olla noin kilometri ja kaverit asui isän vieressä ja heillä kyllä kävin jatkuvasti.



Nykyään olen isäni kanssa todella paljon tekemisissä. Puhelimessa puhutaan ainakin 4 kertaa viikossa ja nähdäänkin todella usein. Äitini kanssa en niin paljon ole.



Olin 11v kun ero tuli.

Muistakaa tämä. Lapsi vaistoaa huonon ilmapiirin.

itsekeskeisiä olentoja ja tulkitsevat kaikki asiat itsestään lähtien. Ei lapsella ole vielä käsitteitä analysoida kodin ilmapiiriä. Jos on lapsia hankkinut pitäisi olla sen verran sisua että ei heitä hanskoja tiskiin kun niitä kuuluisia vastoinkäymisiä alkaa tulla.

En edes muista muuta kuin vanhempieni "oudon" suhteen. Kuvittelin pienenä, että isi ja äiti rakastaa toisiaan, halii ja pussailee, mutta he nukkuivatkin omissa huoneissaan, menivät omia menojaan, aina eri aikoihin kotona. Erota ei voinut kun pitihän lapsilla olla hyvä koti.

Pa*kat! Teininä vihdoinkin osasin purkaa tunteitani ja sanoin heille, ettekö voisi jo erota!! Meni 3kk kun talo oli myyty, ero vireillä.

En usko enää rakkauteen, ainakaan omalla kohdallani. En halua enää kokeilla olla miehen kanssa saman katon alla, mielummin yksin lasten kanssa. Olen surullinen, etten pystynyt näyttämään lapsille jotain parempaa kuin vanhemapni näyttivät minulle, mutta olen itse liian tunteeton rakastaakseni enää. Parhaani kuitenkin teen, että lapseni oppivat ymmärtämään ja arvostamaan kunnon rakkautta ja onnellisuutta!

Miksi tehdä lapsia, jos ei ole sitoutunut? Ei elämä ole yhtä onnellisuutta? Arki koittaa ja vaiketakin aikoja. Sun tyyppiset ihmiset sitten vaan eroaa ja jahtaa lopun elämäänsä sitä sateenkaaren toista päätä. Ja sun lapsesi kärsii. Ero on aina ero, eikä se ole lapselle helppoa koskaan.