Keltinkangas sanoo telkussa, että lapsena koetut ero-ongelmat näkyy 40-50 vuotiaana

ja puuhakas tuossa iässä - ei tuntunut mikään missään. Sitten tuli itselle avioliittoon yksi ryppy ja hän romahti totaalisesti.

ikä 46

Tosin minun avioliittoni on melko ryppyinen jo nyt, mutta eipä tuo ole meikäläistä haitannut, liekö miestäkään, joka hänkin on muuten avioerolapsi. Tosin hänen vanhempansa olivat ns. kulissiavioliitossa siihen asti kun mieheni nuorimpana lapsena muutti pois kotoa. Hänelläkään ei muuten ole ollut mitään isompia traumoja, mitä nyt vammautuminen, joka ei johtunut vanhempien avioliittojärjestelyistä.



Olen kyllä aina ollut ns. kova luonne, eli itse en muista lapsuudesta juuri mitään ikäviä asioita, vaikka niitä varmasti on ollut. Olen puhunut niistä kummankin vanhempani kanssa ja antanut heille anteeksi, ja kumpikin ovat pyytäneet anteeksi, eli selvästi kärsivät huonosta omastatunnosta minun lapsuuteni suhteen.



No, kaipa tässä täytyy sitten varata muutama vuosi johonkin kriisiin jossain vaiheessa, koska vielä se ei siis ole tullut.

Ihmisten aivotoiminnassa on eroja joten he kokevat asiat yksilöllisesti, jotkut selviytyvät vaikeista tilanteista, kuten vanhempien avioerosta, pienemmin vaurioin kuin toiset.



Kannattaa olla tyytyväinen, jos on "päässyt helpolla" yli kuormittavista asioista. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

että niihin vaikeuksiin hakeutumalla välttelee niitä omia tuntemuksiaan. Kun oikein kovasti on ongelmia, ei tarvitse ajatella, miltä itsestä tuntuu - onko jokin menetys tms. kolahtanut vai ei. Sitä vain paahtaa eteenpäin.



Kunnes sitten tulee jokin isompi kriisi. Sairastuminen, lapsettomuus, leskeys, muu menetys tai vaikka eläkkeelle jääminen - ja pam. Koko rakennelma ja huolella rakennettu "vahva" minäkuva romahtaa!

Mun vanhemmat erosi mun ollessa viiden vanha. Olen nyt juuri tuossa Keltikankaan mainitsemassa ikähaarukassa, mutta elän elämäni parasta aikaa: olen onnellinen, tasapainoinen, terve ja kaikin tavoin tyytyväinen elämääni.



Uskon kyllä, että elämässä koetut traumat (varsinkin läpikäymättömät) tulevat jossain vaiheessa kummittelemaan elämään, mutta kaikille ei varmastikaan käy niin.

etten pidä itseäni kovin vahvana, mutta sillä tavalla kovana kylläkin, etten haudo ikävyyksiä vaan yritän ajatella positiivisesti. Ja tietenkin luonne vaikuttaa, koska omista lapsistani näen miten toinen heistä on melko samanlainen kuin minä, eli porskuttaa vaan eteenpäin eikä todellakaan näe, kuule tai tajua jos häntä kielletään, arvostellaan tai yritetään väkisin rajoittaa. Joskus kun ollaan jälkikäteen keskusteltu jostain asioista, joiden olen uskonut olleen hänelle pelottavia tai ahdistavia, osoittautuu yleensä, ettei poika ole huomannut mitään tai ainakaan ei ole kokenut asioita kielteisinä. Eli tietynlainen tyhmyys suojelee psyykea aika tehokkaasti.

Keltikangas-Järvinen tuskin on tässä asiassa väärässä, mutta on harhaluulo, että varsinkaan ihmistieteiden professorit olisivat aina erehtymättömiä. Ei ole ollenkaan harvinaista, että etenkään vanhemman polven historian, psykologian tai kulttuuritutkimuksen professorit, joihin Keltikangaskin kuuluu, julistavat omia henkilökohtaisia näkemyksiään totuuksina ilman sen vankempaa tutkimustietoa, pelkästään oman professorin auktoriteettinsa nojalla.



Ikävä kyllä näin jatkuu vielä jonkin aikaa - vasta nuoremmalta tutkijapolvelta on mm. kansainvälistymisen myötä alettu vaatia huomattavasti vankemmin perusteltuja tutkimustuloksia ennen lausuntoautomaatiksi heittäytymistä kuin mitä tieteentekijöiltä vaadittiin suurten ikäluokkien nuoruudessa. Nykypolvesta tuskin kukaan voi professorin viran saatuaankaan nostaa itseään puolijumalan asemaan, toisin kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.



Keltikangas-Järvisen esiintyminen antaa joskus sellaisen vaikutelman, että hänen agendansa taustalla ovat osin jotkin käsittelemättömät henkilökohtaiset asiat pikemmin kuin vankka kokeellinen (tieteellinen) näyttö. Näin, vaikka sanoma sinänsä periaatteessa onkin aiheellinen ja kohdallaan.

sanottavansa tieteelliseen tutkimukseen, myös kansainväliseen tutkimukseen eikä pelkästään oman tutkimusryhmänsä saavutuksiin.

Lapsi vaan tulee paljon tietoisemmaksi mitä vanhemmaksi kasvaa. Kaikki on kiinni vanhemmista ja siitä miten he suhtautuvat toisiinsa ja lapsiin, lapsen iällä ei ole mitään merkitystä siinä asiassa miten ero lapseen vaikuttaa.

Paitsi että mitä nuorempi, sitä vähemmän se tajuaa/muistaa.

Aivan pienelle lapselle ei voi selittää miksi esim. isä tai äiti katoaa yhtäkkiä pitkäksi aikaa tullakseen taas yhtäkkiä taas takaisin ja kadotakseen kohta uudelleen. Pieni lapsi kokee sen hylkäämisenä. Isommalle lapselle voi jo selittää, että äiti ja isä eroaa ja mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa. Pieni lapsi ei ymmärrä, mutta ahdistus jättää muistijäljen kehittyviin aivoihin. Sama muistijälki sieltä löytyy vielä aikuisenakin, vaikka ei muistaisikaan mitään tapahtumia, ihmisiä tai tilanteita siitä ajasta.

Tässä esim. ihan toisenlaista tulosta, tutkimukseen perustuen:



http://www.forskning.se/pressmeddelanden/pressmeddelanden/vuxnaskilsmas…

Joskus tulee ero, ja se voi olla Keltinkankaalle vaikea käsittää. Tosiasia on se, että lapset, jotka ovat riittävän vanhoja sanomaan oman mielipiteensä eivät ole tämän "ammattilaisen" kanssa samaa mieltä.

vastaus nr 30:lle!

Minä olen 46v ja erolapsi jo kahden kuukauden iässä. Olen onnellinen, tasapainoinen, iloinen, tyytyväinen, terve ja hyväitsetuntoinen ihminen.

rehellinen mutu. "Tutkimukset" ovat yleensä erittäin heppoisia ja tutkimusasetelmat jopa maallikon mielestä epäluotettavia, joten itse tavallaan luotan enemmän mutu-lausuntoihin, koska ne sallivat rohkeamman ajattelun ja totuuksien lausumisen. Tutkimuksethan loppuvat aina samoihin sanoihin, eli "aineiston perusteella on mahdollista, että ..., mutta lisätutkimusta tarvitaan".

voisin sanoa vierestä seuranneena, että viikko-viikko -tavalla eron jälkeen eläneet lapset saavat aivan valtavan määrän rakkautta molemmilta vanhemmiltaan, enkä usko, että tätä huomioidaan Keltikankaan mutussa.



Jospa se tuleekin se eroahdistus siitä, että lapsi vieroitetaan toisesta vanhemmastaan? Hä?

Jossa tutkittiin lastenkotiin sijoitettuja lapsia. Heillä kaikilla oli erittäin rankat taustat kuten väkivaltaa, alkoholismia jne. Heille annettiin asiaankuuluvaa terapiaa ja muuta tukea siitä asti kun heidän huostaanotettiin aina varhaisaikuisuuteen asti. Osa heistä selvisi lapsuuden traumaattisista kokemuksista loistavasti ja pystyivät tasapainoiseen elämään aikuisina kun taas osa oireili hyvinkin rajusti eivätkä koskaan saaneet omaa elämäänsä täysin hallintaan.



Tutkimuksessa tultiin lopputulokseen, että ihmisille on erilainen kyky selviytyä traumaattisista kokemuksista ja tämä kyky on meissä myötäsyntyistä. Esimerkiksi jotkut lapset pystyvät kiintymään ja imemään itseensä vähäisetkin huomionosoitukset vierailta ihmisiltä ja selviytymään niiden avulla, toiset taas tarvitsevat pitkän ja turvallisen kiintymyssuhteen saavuttaakseen hyvän psyykkisen tasapainon.



Tutkimuksen nimeä tai lähdettä en muista.

vuoroasumista pidetään niin monessa julkisessa keskustelunavauksessa ilmauksena vanhempien halusta pitää kiinni oikeudestaan lapseen. Olen aina ajatellut, että kyse nimenomaan on päinvastaisesta: lapsen oikeudesta molempiin vanhempiinsa. Uskoisin, että ainakin kouluikäiset lapset tulkitsevat asian yleisimmin juuri näin.

Ei keltikangas-järvinen puhunut varmaan sen isommista lapsista mitään. On ihan eri asia laittaa taapero vuoroasumaan kuin isompi lapsi.



Pienelle vuoroasuminen on riski, isommalle taas ei. Onko se noin vaikea tajuta? (mitä te hölisette kouluikäisistä...)

Keltsin tv-lausuntoihin, vaan eilisessä Hesarissa olleeseen juttuun vuoroasumisesta. Siihen artikkeliin oli muiden asiantuntijoiden ohella haastateltu myös häntä, ja kyseisessä jutussa puhuttiin muistakin kuin alle 4-vuotiaista. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että ajatukseni rönsyili näinkin kauaksi aloituksen aiheesta.