Itsensä viiltely.

lääkärit kirjoittaa ihan mitä nappeja tahansa, jos osaa pyyttää - ja niistä saa kelan korvauksen, toisin, kuin nettilääkkeistä ( kuka muutenkaan tietää senkän vertaa, että mitä ne sisältävät )

Minäkin olin jossain vaiheessa elämääni nimenomaan ahdistunut ja purin sitä tuohon viiltelyyn. Pääsin niin ahdituksesta hetkellisesti eroon. Nykyään olen kuitenkin aivan normaali :)

Sekopäitä olette kuitenkin -pysykääpä kaukana minusta.

mt-työhön suuntautuneista puolilla oli viiltojälkiä. Hassu juttu!

Itse ajattelin uudelleenkouluttautua sairaanhoitajaksi ja kun tuo vasen ranne on ihan täynnä arpia (vedin vuosia sitten sen kunnolla auki) niin olen miettinyt estääkö se opiskelun tai työpaikan (tietysti aina voi mennä haastatteluun pitkähihaisessa paidassa).

tunnen yhden ja vetää varmaan skitsolääkkeitä koko ikänsä, vaikka päällisin puolin töissä kaikki hyvin.

teidän töihin pääsemistä tms. Muutenkin toivon teille rohkeutta yrittää unohtaa (näkyvätkin) arvet.



Ihan mielenkiinnosta, minkä ikäisiä olette? itselläni oli myös vaikea nuoruus ja ahdisti, mutta en koskaan viillellyt. Ei tullut edes mieleeni. Muutenkin tuntuu, että viiltely on melko uusi juttu (ehkä noin 15-vuotta vanha "villitys") ahdistuneiden nuorten parissa. Harvoin tapaa yli 35-vuotiasta ihmistä, jolla olisi kädet täynnä arpia, vaikka hän olisikin hyvin nuoresta lähtien ollut ahdistunut/jopa psyykkisesti sairas.

tapaa työssään paljon erilaisia ihmisiä, joten myös arvet ovat kovin tuttu näky. Kuitenkin erityisesti alle 35-vuotiailla.

ei ole uusi juttu,



"The term "Self-mutilation" occurred in a study by L. E. Emerson in 1913"



"Self-harm is known to have been a regular ritual practice by cultures such as the ancient Maya civilization"



Mä aloin viillellä noin 23- vuotiaana, en tiedä mistä sain yhtäkkiä siihen idean, ahdistunut olin ollut teinistä asti. Kukaan tuntemani ihminen ei sitä tehnyt enkä ole fiktiossakaan siihen törmännyt joten ihan omaa keksintöäni se oli. Ahdistus vain kävi niin kovaksi, että piti jollain sitä helpottaa. Lopetin kun huomasin, ettei se pidemmän päälle auta. Silti tekee joskus mieli viillellä edelleen. Toiset vetää ahdistukseen perskännit, toiset viiltelee.

Aloin itsekin miettiä, että varmaan se on melko nuorten tapa lievittää ahdistusta. Arvet vaalenee ajanmyöten ja siksi varmaan vanhemmilla ei niitä niin näy, vaikka olisivatkin joskus muinoin nuoruudessa viillelleet.

Tämä ilmiö on jatkanut vain yleistymistään. Itse olen yli kolmekymmentä ja elellyt puolet elämästäni ranteet arvilla eikä lyhythihaisessa paidassa, saati työasussa (hoitoala), oleminen rennosti onnistu vieläkään. Päinvastoin tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sen häpeällisempiä arvet ovat, vaikka niitä näkeekin nykyään paljon muillakin.

Olen kyllä ajatellut tatuoida ainakin vasemman käden arvet piiloon, vaikken oikeastaan tatuointiakaan haluaisi. Parempi se kuitenkin on kuin nämä nykyiset viirut.

viiruinen kirjoitti:

Tämä ilmiö on jatkanut vain yleistymistään. Itse olen yli kolmekymmentä ja elellyt puolet elämästäni ranteet arvilla eikä lyhythihaisessa paidassa, saati työasussa (hoitoala), oleminen rennosti onnistu vieläkään. Päinvastoin tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sen häpeällisempiä arvet ovat, vaikka niitä näkeekin nykyään paljon muillakin.

Olen kyllä ajatellut tatuoida ainakin vasemman käden arvet piiloon, vaikken oikeastaan tatuointiakaan haluaisi. Parempi se kuitenkin on kuin nämä nykyiset viirut.

Sama täällä. Lyhythihaisessa en kulje koskaan, edes kesällä. Olen ostanut sellaisia ohuita pitkähihaisia. Niitä sitten käytän kesäisin ulkona, ja jos joku kysyy, miksi minulla ei ole lyhythihaista paitaa, sanon, että palan helposti. Jotenkin tekisi mieli peittää vanhat arvet, koska häpeä niitä. Yksi arpi tosin on niin iso, ettei sitä varmaan saa edes tatuoinnilla piiloon.

Tuntemattomat rakkaat siellä, älkää hävetkö arpianne. Jokaisella on arpia, toisilla vaan enemmän näkyvillä. Ajatelkaa miltä näyttäisi jos jokainen sisäinen arpi jota ulkopuoliset eivät silmillään näe tulisivatkin näkyviksi. Itselläni ainakaan ei paljon ehjää ihoa esillä olisi. Siihen suhteutettuna minua ei ainakaan nämä viiltelyarvet haittaa. Näkyvällä paikalla suurin osa ja vaikka vanhoja, olivat sen verran syviä ja leveitä että vaaleudestaan huolimatta näkyvät selvästi. Ainoastaan isovanhempien vielä eläessä pyrin peittämään ne heitä tavatessani. Muuten saavat näkyä. Ne ovat elettyä elämää, elämästä kuuluukin jäädä jälkiä. Jos joku ei kykene niitä hyväksymään, tuskin on minulle sopivaa seuraa muutenkaan.

Nykyään voin hyvin.