Kenen vika jos vanhus on yksinäinen?

Minä en jaksa yleensäkään jäädä hautomaan ihmisten sanomisia, enkä varsinkaan vanhenevan äitini. Hän on minut synnyttänyt ja hoitanut ja hommansa tehnyt. On sen tehnyt sillä tiedolla, mikä hänellä on ollut sen aikakauden äitinä. Se ei ole minulta pois jos käyn hänen luonaan ja käytän lapsia. Aikuinen ihminen ei ole niin kamalan herkkänahkainen joka asiasta ja vedä herneitä nenäänsä ja jää niitä sitten kostamaan, että "ähäkutti mutsi, kärsipä nyt yksin vanhuus kun sanoit mulle vuonna keppi ja kivi sitä" Käy äitisi luona silloin kun äitisi elossa on...

Minä vierailen äidin luona säännöllisesti, viimeksi kävimme sunnuntaina luonaan ajelemassa nurmikkoa ja käymässä hänen kanssaan kävelyllä. Viimeksi puhuin hänen kanssaan tänä aamuna puhelimessa.

Mutta ymmärrän vallan hyvin niitä ihmisiä, jotka toteavat yksinkertaisesti ettei paljoa kiinnosta :-). Sekin kun käy hetkittäin mielessä. Äitini on kuitenkin äitini, joten hänen jättämisensä yksin ei ole vaihtoehto. Ja ennen kaikkea isän kuoleman jälkeen olen pitänyt mielessä, että äitini oli isäni vaimo. Jonka pärjäämisestä isä huolehti niin paljon, että jätti meille lapsilleen viestin, jossa toivoi että huolehdimme niin toinen toisistamme kuin äidistämme. Kertoi kyllä myös olevansa meistä ylpeä ja rakastavansa meitä.

Olemme sisarusteni kanssa tätä puineetkin useaan otteeseen puhelimessa puhisten, ei tuota ihmistä muuten jaksais järjissään ;-)

t. 4

joita kestää.



Itse yritin pitää äitiini yhteyttä mutta huomaan selvästi kuinka paljon rauhallisempi ja tyynempi olen mitä vähemmän yhteyttä pidän. Tästä voin vain päätellä, että jotakin häikkää äidissäni on kun en hänen seurassaan pysty olemaan.

alkava dementia tekee hänestä äärimmäisen hankalan ihmisen. Jatkuvaa kiroilua, solvausta tms ei jaksa jatkuvasti kuunnella. Lapsia ei viitsi kovin usein viedä kylään ja kylässäkäynnit tulee tehtyä mahdollisimman nopeasti, koska niskaansa saa niin kauhean haukkuryöpyn joka kerta. Ikävä tilanne. ystävät hän on karkottanut käytöksellään.

Jestas muuten mikä tapa ilmaista asioita, ettäkö toisten miellyttäminen olisi jotain tottelua...



Mutta jos siis ei ole itse aikanaan kiinnostunut "tottelemaan" lapsiaan ja lapsenlapsiaan, on turha odottaa että nämäkään oppisivat vanhusta "tottelemaan". Sinua ei kiinnosta hoitaa, kyläillä ja viettää aikaa tehden heidän juttujaan (lapsiperheessä kun eletään lasten, ei vanhusten ehdoilla), joten tuskin heitäkään kiinnostaa hoitaa, kyläillä tai tehdä juttuja sinun tavallasi.



Vuoroin vieraissa on se, mikä tuntuu monilta unohtuvan!

Ei lapsenlapsista yleensä ole vanhukselle seuraksi. Mitä olen omassa ja lähipiirissä seurannut niin tämä yhtälö ei toimi ollenkaan ja on turha edes olettaa, että se toimisi. Ikäero on yksinkertaisesti liian suuri. Vanhat eivät ymmärrä nuorten maailmaa eivätkä nuoret vanhan. Mielestäni on täysin epärealistista odottaa, että lapsenlapset nauttisivat vanhuuden monista vaivoista kärsivän ja lähes aina myös dementoituvan vanhuksen seurasta.



Myöskään omien lasten ei voi odottaa täyttävän vanhusten tätä tarvetta. Lasten velvollisuus on pitää huolta siitä, että ikäihmiset saavat kaikki palvelut, hoidon ja hoivan, mitä he tarvitsevat. Vanhukset nimittäin erittäin harvoin pystyvät itse hankkimaan itselleen palveluita siinä vaiheessa, kun alkavat tarvita niitä. Huoltosuhde kääntyy viimeistään siinä vaihessa päälaelleen ja lapset alkavat pitää huolta vanhemmistaan.



Seuraneitejä eivät lapsetkaan ole. Jos on luontevaa viettää aikaa vanhuksen luona, tietenkin niin tehdään. Mutta jos ei niin ei. Tämä on usein kiinni vanhuksen omasta aiemmasta käytöksestä. Jos on laiminlyönyt lapsiaan, ei voi odottaa kovin paljon.



On ihmisen omalla vastuulla, millainen hänen vanhuutensa on. Oma läheiseni on säilyttänyt ystävyyssuhteensa elävinä vielä 85-vuotiaanakin, eikä nuoremman sukupolven tarvitse pitää hänelle seuraa. Me huolehdimme vain siitä, että hän saa tarvitsemansa palvelut.



Lapsenlapsia vanhuksen avuttomuus ja dementoituminen inhottaa. Heidän on vaikea ymmärtää sitä, että ihminen, joka hoiti heitä jatkuasti pienenä (todellakin!!), on nyt "arkkukamaa" kuten he sanovat.

päästä yökyläänkin? Tai että heidän vanhemmilleen tekisi enemmän kuin hyvää viettää joskus yö kahdestaan? Ihme minä-minä-meininkiä sinulla, jos sinulla ei ole tarvetta jollekin niin et vahingossakaan voi tehdä mitään toisten hyväksi..?



Hyvin harvalla aikuisella on (käsittääkseni heille on oma rikosnimikkeensäkin...) tarvetta tai viettiä lasten yökyläilyyn. Onneksi silti on monia isovanhempia, joilla on tarve ja vietti omien lastensa parhaaksi toimimiseen ja rakastamiseen ja arjen helpottamiseen!

Kokemukseni mukaan se, että on hoitanut lapsenlapsiaan voimansa päivinä päivittäin, ei myöhemmin käänny siten, että lapsenlapset hoitaisivat isovanehmpia. Ei todellakaan. Oikeastaan asia on täysin päinvastoin. Mitä ihanampi ihminen mummi tai pappa on ollut lapselle, sitä kamalampaa lapselle on nähdä, kuinka hän rapistuu. Olen kokenut tämän itse ja nähnyt lähipiirissä.



Lapset eivät ylipäätään tiedosta sitä, mitä uhrauksia vanhemmat sukupolvet tekevät heidän vuokseen. Lapsille on täysin luonnollista, että heistä huolehditaan ja heitä paapotaan, eivätkä he keskimäärin koe jäävänsä minkäänlaiseen kiitollisuuden velkaan. Ja hyvä niin.

Koska häneen oli muodostunut hyvä suhde matkan varrella. Samoin muutkin serkut.



Emme huolehtineet mummosta, sen teki edeltävä sukupolvi. Mutta kävimme mielellämme kylässä ja soittelimme jne.

toinen on aina ollut kärkäs arvostelemaan ja mollaamaan muita, ja nyt alkava dementia vielä pahentaa tätä piirrettä. Toinen on ihana ja vaatimaton, ei tuomitse jne. Arvatkaa kumman luona sukulaiset viihtyvät?



Toki sen hankalankin luona käydään, mutta kun joka kertaa sa haukkuja ja moitteita niin kyllähän se vaikuttaa, vierailuja tulee tehtyä harvemmin ja ne ovat lyhyempiä.



Ja pitää vielä muistaa, että nykyisin

-monet asuvat kaukana vanhemmista ja isovanhemmista (jopa eri maissa)

-monilla on muita tekijöitä jotka ihan OIKEASTI rajoittavat tapaamista (esim. työ, sairaus, lapset)