Vaikea uskoa, uusimmassa Hyvä terveys-lehdessä eräs nainen sanoo,

Oikeastiko valitsisit mieluummin lapsen kuoleman kuin kyvyttömyyden olla parisuhteessa??

Kerroin pystyväni kuvittelemaan, millaisessa tilanteessa voi tehdä tuollaisenkin valinnan. Minusta ihmiset katsovat asioita turhan kapeista ikkunoista ja kummastelevat sitten isoon ääneen, kuinka joku toinen voi tehdä toisenlaisia valintoja. Asioihin on valtavasti eri näkökulmia ja niitä voi perustella monin eri tavoin.



Lisäksi kaikenlaisen käytöksen takana on aina jokin hyvä tarkoitus. Jos et pysty kuvittelemaan sitä, yritä kovemmin.

koko elämä kyllä itelläki,jos lapseni kuolis..



Tuo ukko saa ihan vapaasti juosta vieraissa..oon jo itse siunannut sen!

Mietin ihan samaa kun sen luin.



Mutta on aika ihme läheisriippuvuutta naisella ja sillä sne miehelläkin, kaikin puolin mielenterveysongelmainen pari, joka rypee epävarmuudessa ja mustasukkaisuudessa. Sopivat siis toisilleen.

Asioita voi katsoa niin monesta näkökulmasta. Jos lapsi kuolee, se on sitten siinä, ja ihminen voi herjata kohtaloa, ottaa vastaan muiden sympatiat ja surra rauhassa. Yleensä se ei ole millään lailla vanhempien syy, joten syyllisyyttäkään ei tarvitse kantaa.



Mutta jos mies on uskoton, jää loppuiäksi epävarmuus siitä, mitä teki väärin ja oliko vika sittenkin itsessä. Luottamuksen palautuminen voi olla hyvin vaikeaa. Ja tämän asian kanssahan on elettävä koko loppuelämä eikä läheisiltä ole odotettavissa sympatiaa. Uskottomuuden suremistakin pidetään säälittävänä, johan sen tästäkin keskustelusta näkee. Asia voi viedä kyvyn sitoutua parisuhteeseen koko loppuelämäksi, mikä on käytännössä aika paljonkin vammauttavampi asia kuin se, että menettää lapsen. Parisuhteen myötä menettää niin paljon tukea ja rakkautta, sellaista, mitä lapselta ei saa.