Lue keskustelun säännöt.
2-vuotias tytär suosii voimakkaasti isää
10.08.2010 |
Tytär suosii isää
Perheeseemme kuuluu äidin ja isän lisäksi tyttö 2-vuotta ja syksyllä saamme joukkoomme uuden jäsenen.
Tyttäreni oli kauan todellinen äidin tyttö. Isä ei kelvannut lohduttajaksi ja tyttö vierasti hurjan paljon sukulaisiammekin (isovanhempiaankin), joita tosin näemme melko harvoin, koska asumme eri maissa. Aikanaan sain kokea paljon syyllistämistä ja kiukkuakin sukulaisten taholta, jotka olivat kovin pettyneitä ensimmäisen lapsenlapsen arkuuteen heitä kohtaan. Sain kokea olevani jotenkin huono ja itsekäs äiti, kun olen lapseni opettanut olemaan vaan äidin eli minun kanssa.
Nyt tilanne on muuttunut aivan päälaelleen. Tyttö on pikku hiljaa ryhtynyt kokeilemaan rajojaan ja äiti on se joka saa tuta kiukun oikein kunnolla. Nykyisin en kelpaa esim. iltasadun lukijaksi lainkaan, vaan tyttö saa kauhean kiukkukohtauksen, jos äiti isän sijaan olisi nukuttajana (ja lohtua hän hake heti isältään – minä en saa edes koskea häneen). Isää kysellään meillä pitkin päivää todella moneen kertaan ja aamuisin itketään isän lähdettyä töihin. Olen itse osa-aikatöissä, mutta minun töihin lähtöä ei lapsi edes juuri noteeraa. Ylipäänsä kiukkukohtauksen saatutaan tyttö on todella vihainen nimen omaan äitiä kohtaan (agressiivinenkin – puree, lyö, potkii – mutta ei koskaan isää kohtaan). En saa häntä rauhoittumaan eikä äidin syli kelpaa lohduttamaan edes “kohtauksen” mentyä. Sen sijaan isä kelpaa aina.
Isä on toki joutunut raskauteni edetessä ottamaan lisää vastuuta tytön hoidosta (vaikkakin olemme aina olleet hyvin tasapuolisia hoidon suhteen ja nukuttamiset/iltapesutkin aiemmin hoidettiin vuoroilloin), koska en fyysisesti ole voinut tehdä tiyttyjä asioita raskauskomplikaatioiden vuoksi. Silti minusta tuntuu hurjan pahalta ja tilanne saa minut todella surulliseksi. Usein minusta tuntuu, etten halua edes enää yrittää saada lapseltani hyväksyntää vaan tekisi mieli vain antaa isän sitten hoitaa kaikki, kun hän on kerran “niin paljon parempi”. Koetan ajatella, että tama on taas jonkinlainen vaihe, joka varmasti menee ohi ja jossakin vaiheessa minäkin kelpaan taas syliksi. Silti en voi mitään, että väkisinkin mieleen tulee ajatuksia, että olenko tehnyt jotakin väärin? Minulle on hurjan vaikea hyväksyä uudenlainen asemani perheessämme, etenkin kun aikaisemmin olin itse se jolta haettiin lohtua ja turvaa. Sitä tunsi itsensä todella tärkeäksi, mutta nykyisin läsnäoloni tuntuu yhdentekevältä. Tiedän toki ettei näin ole, mutta osaako kukaan neuvoa kuinka henkisesti jaksaisin tilannetta paremmin? Ja onko muilla samanlaisia kokemuksia; kuinka te olette jaksaneet ja onko tilanne sitten ajan kanssa muuttunut?
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varoituksen sanana ja ehkä helpottavanakin asiana muistutan sinulle, että vanhempien tehtävänä on kannatella lapsia kaikkine tunteineen. Eli tilanne ei saa mennä siihen, että lapsi tarkkailee, miltä äidistä tuntuu ja rupeaa toimimaan sen mukaan.
Se että lapsi sinulle uskaltaa kiukuta tarkoittaa luultavimmin sitä, että teillä on hyvät välit. Sinulla pitää aina olla se syli avoinna eli et saa loukkaantua ja lakata osoittamasta läheisyyttä.
Ehkä voisit silti ottaa omaa aikaa tytön kanssa, esim. lueskelua sängyllä kun isä on vaikka kauppareissulla.
Tämä vastaukseni on ihan kyökkipsykologiaa.
Sitten vielä se, että isä ei tietenkään ole kokonaan lapsen omaisuutta, vaan aikuiset ennen kaikkea päättävät, miten perheessä kulloinkin tehdään.
Luulen, että tunteitasi (syyllisyyttä ja harmia) voi voimistaa se, että raskaus estää sinua tekemästä raskaita hommia. Voihan sitä pohtia, mitä tekisit toisin, jos et olisi raskaana (onko muutos todella niin dramaattinen?).