Mitä asioita olet päättänyt tehdä toisin kuin vanhempasi

osaan olla tiukempi, rakastavampi ja huolehtivaisempi kuin äitini. En korvaa rakkautta rahalla. Olen kiinnostunut, mitä lapset tekevät ja kuuntelen heitä, huolehdin, että heillä on asialliset vaatteet (toisin kuin minulla lapsena).



Meillä ei myöskään kukaan juo kotona alkoholia.

rakasta enkä kiristä tai kasvata rahalla.

vaan en ole. En saa edes kotiamme pidettyä siistinä. Lapset olen osannut kasvattaa ja rakkautta heille antaa, mutta voimia ei tunnu riittävän enempään ja se surettaa minua.

opettaa lapsilleni käytännön asioita: ruoan laittoa, pesukoneen käyttöä, tiskikoneen käyttöä yms. Lisäksi aion antaa positiivista palautetta lapsilleni jos he onnistuvat jossain ja ilman sitäkin.



Äitini ei opettanut minulle juuri mitään käytännön asioita, olen itse opetellut aikuisena. Vähän ihmeellistä vaikka äitini on opettaja koulussa missä opetetaan ruoan laittoa ja siivousta... Lisäksi minulla on jäänyt traumoja kun äitini on haukkunut minua lapsena. Tämän vuoksi en esimerkiksi ole kenenkään aikuisen kuulle laulanut sitten 15-vuotiaan.

Omassa lapsuudenkodissani pikkusisartani paapottiin, minkä ehdittiin. Hänellä oli lievä oppimis- ja keskittymisvaikeus (nykyinen diagnoosi olisi varmaan ADHD tyyppinen) ja äitini kompensoi sitä minkä ehti.



Minä olin puolestani ns. kympin oppilas. Mitä sitten väheksyttiin tauotta (no ehkei kuitenkaan ihan tauotta, mutta siltä se lapsena tuntui), erityisesti äitini väheksyi. Ihan normikeskustelu meidän perheessämme oli se, että joku vieraampi ihasteli "kuinka Miinan [nimi muutettu ;-)] koulu menee kyllä niin hyvin", mihin äitini "ei se koulumenestys mitään merkitse, Miina on kyllä niin toivoton kaikissa käytännön asioissa, toista se on tämä meidän Tiina [nimi muutettu]". Ja kertoi sitten, kuinka meidän Tiina se on niin taitava niissä käsitöissä jne. Toisin kuin tuo Miina.



Ymmärrän toisaalta äitiäni, on varmasti ollut siskolle rankkaa tulla perässäni esim. kouluun. Mutta ei silti olisi tarvinnut minua lytätä vuosia. Kuvaavaa on, että yläasteikäisenä päiväkirjassani lukee, etten piru vie enää ikinä noille näytä yhtäkään kymppiä yhdestäkään kokeesta kun eivät sitä edes arvosta. Äidin vastaus kun oli JOKA kerta sama "vai kymppi, no eipä se nyt mitään todista".



Minä käsittelin tätä pitkään ja hartaasti - vielä kolmikymppisenä oli kunnon trauma aiheesta. Pikkusiskooni on hyvät välit tästä huolimatta, äidinkin kanssa ihan ok. Äiti ei varmasti itse edes aavista, kuinka paljon minua tuo on nyppinyt. En ole katsonut aiheelliseksi hänen mieltään pahoittaa keskustelulla aiheesta.



Tilanne muuten sitten jatkui samantyyppisenä näin aikuisiällä. Äiti paapoo edelleen siskoa. Minulle ei ole liiemmin lastenhoitoapua liennyt, siskolle senkin edestä. Siskon lapset (mummin kullat) ovat olleet yökylässä tuon tuostakin. Kolme arvausta, ovatko minun lapseni?



Siskolle tuli tästä avauduttua vajaa kymmenen vuotta sitten kunnolla kun vedin herneet kunnolla nenään mummin (= äitini) käytöksestä. Mummille siis ei. Nykyisin olen jo kohtuu käsitellyt tämän asian, ikää on reilu neljäkymmentä.



Mutta sen olen vannonut, että minun lapsiani kohdellaan tasapuolisesti. Minun jälkikasvustani yhtä ei tasan koroteta muiden yläpuolelle. Tosin en muutenkaan mollaa lapsiani :-), mikä on myös äitini helmasynti. (Tai siis lähinnä mollaa minua ja veljeäni, siskoa siis ei.)

Minun vanhempani eivät paljon vaatteisiini panostaneet.

Yläasteikäisenä sain isäni vanhan talvitakin ja pikkuveljeni(!) vanhan farkkutakin.

Lisäksi sain äitini vanhat lenkkarit joista tuli jalat kipeäksi.

Ainiin. Sain myös lainata veljeni saappaita (harmi vaan että sadepäivät sattuivat meille aina yhtäaikaa...)

MInulla on 2 sisarusta, sisko ja veli. Olen meistä kolmesta vanhin. En tiedä onko se että olen perheen esikoinen osa syy siihen miksi jouduin tekemään aina kolme kertaa enemmän kuin sisruksena saadakseni osakseni arvostusta. Veljeni on "äitin ainut poika" joten mitä sen nyt tarvitsi tehdä arvostuksen eteen? Ei mitään. Sama koski siskoani, perheen kuopusta. Hän on "äitin oma vauva" joten ei senkään tarvinnut itseään rasittaa kotitöillä tai millään muullakaan. Olin koko nuoruuteni enemmän kotiapulainen kuin saman arvoinen perheen jäsen.



Eli omat lapset aion kasvattaa samalla tavalla kaikki, jos heitä on useampia. En halua lasteni joutuvan kokemaan samaa arvostuksen puutetta ja ainaista haukkumista ja lyttäämistä kuin mitä itse olen joutunut kokemaan.



Toinen asia jonka meinaan tehdä toisin on se jos lapseni sairastuvat vakavammin en väheksy heidän sairauttaan. Sairastuin itse nuorena parantumattomaan suoli sairauteen, mutta kipuja ja tuskia ei vanhemmat ottaneet todesta. Aina kun erehdyin sanomaan että olen kipeä enkä halua lähteä johonkin vastaus oli sama: älä näyttele, ainaista roolin esittämistä.



En tosin ole katkera vanhemmilleni. Olen vain pettynyt heihin. Ajattelen asian nyt niin että osaan välttää vanhempieni virheet. Välit vanhempiin ja sisruksiin on nykyään ihan ok.

olen päättänyt, että asioista puhutaan ja epäkohdat selvitetään silloin, kun ne ovat ajankohtaisia, etteivät ne jää vuosiksi ja vuosikymmeniksi kaivelemaan. Suuttuminen on sallittua, ei tarvitse vain mököttää. Meillä ei saanut kotona suuttua ja korottaa ääntään.



Myös niinsanotut suvun salaisuudet ja mustat lampaat käsitellään, eikä yritetä piilotella ja hyssytellä. Eivät ne ongelmat sillä ratkea, ja läheisiään olisi helpompi ymmärtää, jos tajuaisi, että heissä on jotain vähän erilaista kuin "normaaleissa".



Kuten joku aiempikin, aion opettaa alusta asti kehitystason mukaan tekemään itse asioita oman elämänsä eteen, kotitaloushommia ja sellaista. Meillä äiti teki aina puolesta, kun kyllästyi odottamaan, että me tyttäret tekisimme. Siskoni on allergioiden varjolla välttynyt kaikenlaiselta ruuanlaiton opettelulta ja on nyt yli kaksikymppisenä edelleen äidin ruuanlaiton varassa, kun ei mitään osaa eikä edes halua osata laittaa.



Monta muutakin asiaa, näistä on miehen kanssa keskusteltu jo paljon, vaikkei vielä lasta olekaan.

Tosin siskoni ei ollut mitenkään erityislapsi. Minä olin kiltti, hiljainen ja tunnollinen, enkä siis mitään verrattuna siskooni, joka oli hauska ja sosiaalinen. Siskoni kasit olivat arvokkaampia kuin minun kymppini, koska "hän sai ne tekemättä mitään niiden eteen", kun taas minä olin vain hikipinko.



Minun ujoudestani tehtiin suuri numero, niin että kuvittelen itse edelleen olevani syrjäänvetäytyvä nyhverö, vaikka en sitä enää olekaan. Ehkä jossain vaiheessa lapsuuttani olinkin arka, mutta tulin kyllä ulos kuorestani jo kouluaikana. Minut leimattiin myös tylsäksi tosikoksi, kun en jaksanut 12-vuotiaana huvittua isäni ja hänen kaverinsa huppelissa esittämistä härskeistä navanalusvitseistä.



Olen vannonut itselleni, etten vertaile lapsiani toisiinsa arvottaen toista paremmaksi (enkä oikein muutenkaan). Puutun asiaan silloinkin, kun äitini alkaa vertailla minun lapsiani.

valitettavasti voin vain todeta olevani paljon surkeampi vanhempi kuin mitä omani olivat.