Erityislapsen äiti terveen lasten äidin ystävänä, kokemuksia?

En nyt oikein ymmärtänyt pointtiasi, sorry. Mitä muuta meinasit ystävyyden olevan?

Hassu kysymys. Luulen että sellaisten jotka kokevat tarvetta kysyä tällaista, ei toimi ystävyys kysymyksen tavoin.

...hiukan avata ajatustasi lisää.



Itselläni on sekä erityislapsi että terve lapsi. Nyt en ihan saanut kiinni ajatuksestasi.

että erityislapsen vanhemmat - erityisesti isä - ei ole sinut sen lapsensa laadun kanssa.



Ei kestä sitä että samanikäisistä lapsista tämä meidän kasvaa ja kehittyy niin kuin kuuluu, ja heidän ei.



Se sitten näkyy monin tavoin ja viilentää välejä.

Mun kokemusten mukaan ystävyyden sujuminen riippuu siitä, miten erityislapsen äiti on sinut lapsensa erityisyyden kanssa.



Jos terveiden lasten näkeminenkin tekee pahaa erityislapsen äidille, ystävyys voi tehdä liian kipeää.

että erityislapsen vanhemmat - erityisesti isä - ei ole sinut sen lapsensa laadun kanssa.

Ei kestä sitä että samanikäisistä lapsista tämä meidän kasvaa ja kehittyy niin kuin kuuluu, ja heidän ei.

Se sitten näkyy monin tavoin ja viilentää välejä.

Juuri näin.

että erityislapsen vanhemmat - erityisesti isä - ei ole sinut sen lapsensa laadun kanssa. Ei kestä sitä että samanikäisistä lapsista tämä meidän kasvaa ja kehittyy niin kuin kuuluu, ja heidän ei. Se sitten näkyy monin tavoin ja viilentää välejä.

Juuri näin.

tuolta kantilta. Ystävyyden perusta on joku ihan muu kuin lasten terveydentila.

että erityislapsen vanhemmat - erityisesti isä - ei ole sinut sen lapsensa laadun kanssa. Ei kestä sitä että samanikäisistä lapsista tämä meidän kasvaa ja kehittyy niin kuin kuuluu, ja heidän ei. Se sitten näkyy monin tavoin ja viilentää välejä.

Juuri näin.

Turha tietenkin sanoa mutta en yleistäisi :)

Ai mitä sä et yleistäisi? Sitäkö että jos erityislapsen vanhempi ei ole sinut lapsensa erityisyyden kanssa, niin eikö se muka hankaloita suhteita perheisiin, joissa terveitä lapsia?

Nimim. Kokemusta asiasta on.

Mun kokemusten mukaan ystävyyden sujuminen riippuu siitä, miten erityislapsen äiti on sinut lapsensa erityisyyden kanssa. Jos terveiden lasten näkeminenkin tekee pahaa erityislapsen äidille, ystävyys voi tehdä liian kipeää.

Joillekin voi olla liian vaikeaa nähdä kuinka samanikäinen lapsi kuin itsellä on kehittyy täysin eri tahtiin (eli nopeammin).

Ja tokihan vaikka kyse olisikin lievemmästä erityisyydestä niin perheillä on kovin erilaiset huolet ja murheet. Toisella voi olla murhe lapsen neljännestä vatsataudista puolen vuoden aikana ja toisella siitä että lapsi joutuu isoon leikkaukseen puolen vuoden sisällä. Jne. Silloin voi helposti käydä niin että erityislapsen vanhempi ei halua ymmärtää että jokaisen murhe on sille murehtijalle ihan tärkeä vaan hän peilaa kokoajan tätä murheen kokoluokkaa omaan murheeseensa. Tottakai hän voittaa mutta jokainen elää omaa elämäänsä.

kaikille ihan tavislasten vanhemmille jotta oikeasti tietäisivät mitä on olla erityislapsen äiti/isä.



Meillä jo vuosia kestäneet lapsen terveysongelmat ovat pakottaneet hyväksymään asiat jotta elämä voisi jatkua. Meille tämä elämä on normaalia, tavallista, jokapäiväistä. Mutta ulkopuolisten hämmästely joskus ihmetyttää eikä aina jaksa/halua selittää meidän elämää.



Emmekö voisi vain olla ja elää, hyväksyä että olemme kaikki erilaisia?



Hyvää ja helteistä loppukesää kaikille!

Välillä toivon että olisi joku pilleri jonka voisi antaa kaikille ihan tavislasten vanhemmille jotta oikeasti tietäisivät mitä on olla erityislapsen äiti/isä.

Meillä jo vuosia kestäneet lapsen terveysongelmat ovat pakottaneet hyväksymään asiat jotta elämä voisi jatkua. Meille tämä elämä on normaalia, tavallista, jokapäiväistä. Mutta ulkopuolisten hämmästely joskus ihmetyttää eikä aina jaksa/halua selittää meidän elämää.

Emmekö voisi vain olla ja elää, hyväksyä että olemme kaikki erilaisia?

Hyvää ja helteistä loppukesää kaikille!

Js mä toivoisin sellaista pilleriä erityislasten vanhemmille, että tajuaisivat että heidän lastensa erityisyys ei ole tavislasten ja heidän vanhempiensa syy. Ja että kaikilla meillä on omat murheemme, myös perheissä missä on terveet lapset.

Välillä toivon että olisi joku pilleri jonka voisi antaa kaikille ihan tavislasten vanhemmille jotta oikeasti tietäisivät mitä on olla erityislapsen äiti/isä. Meillä jo vuosia kestäneet lapsen terveysongelmat ovat pakottaneet hyväksymään asiat jotta elämä voisi jatkua. Meille tämä elämä on normaalia, tavallista, jokapäiväistä. Mutta ulkopuolisten hämmästely joskus ihmetyttää eikä aina jaksa/halua selittää meidän elämää. Emmekö voisi vain olla ja elää, hyväksyä että olemme kaikki erilaisia? Hyvää ja helteistä loppukesää kaikille!

Js mä toivoisin sellaista pilleriä erityislasten vanhemmille, että tajuaisivat että heidän lastensa erityisyys ei ole tavislasten ja heidän vanhempiensa syy. Ja että kaikilla meillä on omat murheemme, myös perheissä missä on terveet lapset.

lapsella olin jonkinlainen kehitysviivästymä. Vanhemmalla lapsellakin oli ja äiti oli varma tuosta nuoremmasta jo 2-vuotiaana, että menee isosiskonsa perässä. Oli oikeasti aika pihalla tuon ikäiseksi. Pahinta oli, kun kylässä laitin vauvan lattialle, niin tämä 2-vuotias saattoi pomppia vieressä ja äitinsä ei saanut lasta millään pois. Puin vauvalle toppahaalaria vauva lattialla, niin tämä 2-vuotias saattoi yhtäkkiä syöksyä hyppimään tasajalkaa muutaman sentin päähän vauvan päästä. Pelkäsin sitä lasta jo oikeasti, kun ei mikään komento mennyt perille.

että myös niiden erityislasten vanhempien pitäisi tajuta, että ei koko muun maailman tarvitse sopeutua heihin, vaan pitää olla myös vastavuoroisuutta.



Meillä on kuopuksella ihan "vain" astma, joka on vetänyt meidän perheen ihan nollarajoille jaksamisessa. Minä olin onnettomuudessa, jossa minulta murtui selkäranka. On ollut hieman rankkaa tämä kodin ja lasten hoito sen kanssa.



MUTTA tämä meidän tuttavapiirin erityislapsen isä (lapsia heillä tämä yksi ainoa, koululainen, jolla liikuntarajoite) ei ole edes rekisteröinyt meidän vaikeuksiamme, vaan koko pallo pyörii sen kanssa, kuinka heitä sorretaan. Isovanhemmat asuvat naapuritalossa, auttavat koko ajan, asunnot ja mökit on peritty jne.



Mutta kun tämä lapsi kävelee kankeasti, niin voi hyvä luoja, kun elämä onkin mättänyt!



Lapsi itse olisi ihan normaalia leikkiseuraa muuten - jos vain isä antaisi!

tai kokemusta omaavia, mutta mitään ongelmia ei ole ollut oman tai muidenkaan kanssa.

sitä ei taideta laskea, kun olen tutustunut näihni ihmisiin kun heidän erityisensä on ollut jo kouluikäisiä, eikä meillä ole saman ikäisiä lapsia.

Mulla on kokemusta neljästä erityisen äidistä. Itselläni "lievästi" erityinen pikkuvikainen lapsi.



Yksi näistä tuntemistani erityislapsen äideistä on aivan mahtava pakkaus. Hän on ihana viisas paljon elämässään kokenut ystävä, joka tukee tarvittaessa niin tavislasten äitejä, kuin erityislasten äitejäkin.



Toinen tapaus on ystävä siinä missä muutkin, lasten tavallisuus/erityisyys ei ole vaikuttanut kanssakäyntiin mitenkään.



Kolmas tapaus, painajainen. Terapioin tätä erityisen pojan mammaa kolme vuotta, hän kaatoi kaiken tuskan niskaani. Kunnes teki minulle ihan järkyttävän tempun. Meni levittelemään luottamuksella kertomiani asioita julkisesti ym. mukavaa. Todella katkera ihminen, tarvitsisi ammattiapua.



Neljäs tapaus, kaikki meni hyvin niin kauan kuin jaksoin terapioida häntä, eli kuunnella, kuunnella ja ottaa kaiken paskan niskaani. Sitten kun mun omassa elämässä tuli rankka jakso, en saanut mitään myötätuntoa tai tukea. Ystävyys loppui siihen.



Yhteenveto: erityislasten äiteihin mahtuu monenlaista tapausta, niinkuin äiteihin yleensäkin. Mikään takuuvarmasti ylevöittävä tai ihmistä jalostava kriisi elämässä ei erityislapsen saaminen ole. Se ei tee kenestäkään täydellistä äitiä/isää. Se nostaa pintaan vanhemman elämänasenteen perimmiltään = oletko selviytyjä ja koetat ottaa kaiken irti elämästä niillä korteilla mitkä on jaettu, vai jäätkö katkerana tuleen makaamaan.

Kun odotat lasta, se on kuin suunnittelisi ihmeellistä lomamatkaa Italiaan. Ostat nipun opaskirjoja ja teet ihania suunnitelmia.

Colosseum. Michelangelon David. Gongolien Venetsia. Ehkä opettelet joitain käteviä italialaisia sanontoja. Kaikki se on hyvin

innostavaa.



Kuukausien innokkaan odotuksen jälkeen suuri päivä viimeinkin koittaa. Pakkaat laukkusi ja lähdet matkaan. Useita tunteja myöhemmin lentokone laskeutuu. Lentoemäntä tulee ja sanoo: - Tervetuloa Hollantiin!



-Hollantiin? Kuinka niin Hollantiin? Varasin paikan Italiaan menevään koneeseen. Minun pitäisi olla Italiassa. Koko elämäni olen unelmoinut pääseväni sinne. Mutta lentosuunnitelmaan on tullut muutos. Kone on laskeutunut Hollantiin ja sinne sinun on jäätävä.



Tärkeintä on kuitenkin, ettei sinua viety mihinkään hirveään, inhottavaan, likaiseen paikkaan, jossa on kauheita tauteja ja nälänhätää. Olet tullut vain erilaiseen paikkaan. Niinpä sinun on mentävä ostamaan uusia opaskirjoja. Sinun on opittava aivan uusi kieli, ja kohtaat joukon uusia ihmisiä, joita et muuten koskaan olisi tavannut.



Se on vain erilainen paikka. Se on vähemmän loistelias kuin Italia, ja elämänrytmi on hitaanpaa kuin Italiassa. Mutta oltuasi siellä

jonkin aikaa, saatuasi hengityksen tasaantumaan, katsot ympärillesija huomaat, että Hollannissa on tuulimyllyjä ja tulppaneeja, Hollannissa on jopa Rembrantin maalauksia.



Mutta kaikki tuttavasi ovat tohkeissaan Italian matkoistaan ja he kerskailevat, kuinka ihanaa heillä siellä oli. Ja lopun elämääsi sanot: Niin, sinne minunkin piti mennä. Sitä minä olin suunnitellut.



Eikä se kipu haihdu koskaan, ei koskaan, pois, koska unelman menettäminen on hyvin hyvin merkittävä menetys. Mutta jos vietät elämäsi surren sitä tosiasiaa, että et milloinkaan päässyt Italiaan, et ehkä milloinkaan ole vapaa nauttimaan niistä hyvin erityislaatuisista, hyvin ihastuttavista asioista, joita Hollanti tarjoaa.



-Emily Pear Kingsley: Welcome to Holland-

Minulla on kaksi erityislasta ja ystävänä on niin lapsettomia ihmisiä, sellaisia joilla on normaalit lapset sekä toisia erityislasten vanhempia. Hyvin homma toimii ihan jokaisen kanssa.....