haluaisin erota

paitsi että ei tuhlaa... olen jo kerran lähtenyt sanomatta, otin ja lähdin, olisi vaan pitänyt silloin pysyä poissa! ja nyt kun lapsi en vaan uskalla sanoa...

parhaalle ystävällesi ja kuuntelet hänen mielipiteeen. Ulkopuolisen on vaikea sanoa mitään, kun emme tunne tai tiedä tilannetta.



Pienen vauvan syntymä on aina kriisi parisuhteelle, toiselle isompi ja toiselle pienempi. Sinunkin hormonit eivät vielä varmaan ole tasoittuneet. Parilla on suurin riski erota, kun lapsi on alle 1v. tai kun rakennetaan taloa, muistan lukeneeni jostakin.



Ihka ensimmäinen askel olisi kuitenkin ehkä puhua miehesi kanssa. Kertoa hänelle, miltä sinusta tuntuu. Jos kerran naimisiin olette menneet ja lapsen tehneet, olet tn. hyvin tärkeä miehelle vaikkei hän sitä tuollaisella käytöksellään sitä viestitäkään. Puhukaa keskenänne.

Tuntuu epätodelliselta ja aivan kamalalta ajatella, että pelkäisin ihmistä, jonka kanssa asun niin, että en uskaltaisi puhua hänen kanssaan. Mikä pelottaa?

mutta mua pelottaa että rupeaa raivoamaan ja vaatimaan lasta itselleen...

Mieheni näytti ennen joka päivä että rakastaa minua, nyt en ole edes enää varma, välillä vastaa ja vakuuttaa että rakastaa mutta miksi minusta ei silti tunnu siltä. Tunnen olevani eräänlaisessa loukussa jossa vain muut nauraisivat jos tunnustaisin ettei suhteemme sittenkään onnistunut. Sukulaiset arveli näin. Mieheni ei ole suomalainen

nyt kyllä herää kysymys, että kannattaisikohan miettiä pari kertaa minkälaisen ihmisen kanssa sitä perhettä rupeaa perustamaan..

yritä pitää huoli omasta jaksamisestasi. suinpäin ei ehkä kannata erota lapsen ekan vuoden aikana ainakaa.

toisaalta muutosta ei kannata oottaa liian pitkään...itse olen ollut niin tyhmä että oon "jäänyt" aatellut että tää on joku vaihe ja menee ohi.

jos mies alkaa lasten tultua ajattelemaan ja toimimaan lähinnä minäminäminä-asenteella tuo tuskin muuttuu.



itse tuskin oon mikään ihanne vaimo ollut. täällä ollaan edelleen vaikka olis ollu fiksua erota jo 4-5 sitten.

eipä suomalainen miehenikään juuri sano, että rakastaa minua. Miehet inhoavat, jos sitä tivaa heiltä. Miehen kanssa siitä on kuitenkin puhuttava, siitä erosta ja katsottava entä sitten.

mun mies kyllä supisuomalainen



ja tarkoitin siis 4-5v sitten



muakin pelottaa johtuu ehkä siitä että olen kai läheisriippuvainen ei uskalla ottaaa sitä irtiottoa.



APn tapauksessa ehkä muu pelko. Mutta niin hyvä että puhut täällä. Mieluiten puhu myös jollekkin läheiselle.



ja toi vmäinen "kannattais miettiä..." kommentti unohda samantien.

Eniten ehkä tosiaan ongelmana on se että tunnen olevani ruma ja kun toinen ei näytä enää kiinostustaa tulee aika huono mieli. Lisäksi meidän taloudellinen tilanne on melko huono. Minulla on hyvä ammatti mutta miehen on ollut vaikea työllistyä. Olen jopa ollut nyt töissä vaikka vauvamme on tosiaankin pieni

"vakuuttaa että rakastaa mutta miksi minusta ei silti tunnu siltä. "

Sinusta ei nyt vaan tunnu, että rakastat tai sinua rakastetaan. Oletko masentunut?

Onko hän tullut tänne sinun takiasi, vai asunut muutenkin? Jos hän on muuttanut sinun ja vauvan takia tänne, eikä ole saanut töitä, ei hänenkään tilanteensa varmaan kovin ruusuinen ole. Suosittelen teille perheneuvolaa!

mutta auttaako ne kommentit APta eteenpäin?

en voi kieltää että mieheni ei olisi tehnyt paljon vuokseni. Muutti tosiaan minun vuoksi suomeen. Omassa maassaan hänellä oli kaikki hyvin. Oma koti työ ystäviä. Täällä on melko tyhjän päällä ollut. Vauva synty vasta vähän aikaa sitten.

"vakuuttaa että rakastaa mutta miksi minusta ei silti tunnu siltä. "

Sinusta ei nyt vaan tunnu, että rakastat tai sinua rakastetaan. Oletko masentunut?

ja olen varmaan masentunut kun en tunne saavani mieheltäni mitään läheisyyttä

Minusta tuntuu, että se olisi hyvä vaihtoehto eron sijasta. Kuulostaa, että teillä ongelmana on nimenomaan Suomeen sopeutumattomuus.

Nostelen nyt vähän vanhaa keskustelua.. Ja oikeasti en muuten koskaan olisi uskonut että kirjoitan tänne palstalle yhtään mitään tai ylipäänsä googlettelisin mitään hakusanoilla "haluaisin erota".

En olisi uskonut kyllä sitäkään että löytäisin itseni tästä tilanteesta.

kaksi pientä maailman ihaninta poikaa ja mies, omakotitalot autot ja kaikki.

ollaan oltu miehen kanssa yhdessä n. 5-6 vuotta ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä. En ole koskaan aiemmin nähnyt miestä joka jo ulkoisella habituksella näytti niin minun mieheltäni että eihän tuota silloin voinut vastustaa (enkä kyllä yrittänytkään :) )

Nyt noiden vuosien jälkeen mulla on tunne että en tunne koko miestä enää. Mua vituttaa siinä suuresti ihan kaikki. On hyvä isä kyllä jne, mutta minä huolehdin ihan kaiken laskujen ja asuntolainojen maksusta autojen öljyjen vaihtoon ja katsastukseen ja aivan kaikki siltä väliltä ja mä olen niin saatanan väsynyt siihen että musta tuntuu että stressaan ja joudun tehdä kaiken aivan yksin. Siis mä olen alitajuntaisesti miettinyt eroavani hänestä vielä joskus ehkä reippaan vuoden.. Joskus jopa oli tilaisuus pettää (tai onhan noita tilanteita) mutta aina ajattelin että arvostan miestäni sen verran etten koskaan tekisi sitä hänelle. Nyt tuntuu siltä että siis ei mitään väliä tuollakaan enää.

Olen ihminen joka tykkäisi tehdä kaikenlaisia juttuja yhdessä mutta mies on saatanan umppeloksi muuttunut yhtäkkiä. Aina todella raskasta seuraa ja mielestäni "haastaa" ystävilleni riitaa. Ei päästä kumminkaan yksin minua mihinkään illanviettoihin koskaan ja kieltää minulta esim kaverien syntymäpäivä juhlat jos hänestä tuntuu siltä että hän ei viihdy siellä.

SIIS MÄ OLEN NIIIIIIN KYLLÄSTYNYT! 

Sitten jos toi saa roskapussin tyyliin vietyä roskiin niin samantien alkaa seksin vonkaaminen ihan syystä että hän on nyt tänään ollut niin hyvä mies että nyt ois aika antaa. Siis ei voisi vähempää kiinnostaa.

Mä rakastan tätä perhettä kumminkin ja on tosi vaikea ajatella että "ihan tosissaan" eroaisi. Tuntuu vaan tosi kamalalta kun tällä hetkellä en näe että toi sais mua enää onnelliseksi. Olen sata kertaa yrittänyt asioistakin puhua, välillä itkien ja raivoten ja välillä kuiskaten ja nyyhkyttäen mutta pahemmaksi vaan menee. 

Ihan kauhea ajatus että rikkoisin poikien perheen vaan syystä etten jaksa enää. Miten voisin tehdä niin niille? Mitä jos tämä onkin vain joku vaihe ja mä vaan luovutan liian helposti?

Kiitos ja anteeksi, mutta oli ihana vähän purkautua..