Mietitkö koskaan, että voi v**ttu kun tuli mentyä naimisiin ja tehtyä noi huutavat kersat?

Koska elän avoliitossa ja lapsia ei ole kuin yksi.

Vaan ihan hyvin käyttäytyviä ja rauhallisia suloisia lapsia :)

Koska mieheni on elämäni suurin rakkaus ja meillä on vain yksi lapsi, sekin aika helppo tapaus. Ei huuda.

Paitsi naimisiinmenoa - avopari kun ollaan. :)

Silloin harvoin kun huutaminen ottaa nuppiin, kyseessä ovat yleensä lasten kaverit (mutta eihän niitäkään nurkissa pyörisi jos ei olisi omia tehnyt). Omat ovat keskenään hiljaisempaa sorttia. Onneksi!

Elämähän on sellaista. Miksi elämän pitäisi olla täydellistä. Sen jälkeen kun lapset sain niin elämästä vasta tulikin täyttä, onnen ja raivon kyyneileitä. Vaikka se välillä onkin rankkaa mut niin mukavaa kulkea joka paikassa lasten kanssa ja katsoa kun he toistensa kanssa kikattelevat ja nauravat. Mitä sen mukavempaa.

Ja miehen kanssa suhde syvenee kun vähän joutuu nähdä vaivaa onnellisen elämän saavuttamiseksi.

sitä joskus mietin, että miksi ihmeessä valitsin miehekseni niin hermoheikon ääliön.

Toisaalta, sekään ei oikeasti harmita, koska sttenhän minulla ei olisi juuri näitä kyseisiä joskus kieltämättä hyvinkin kovaäänisiä muksuja..mutta en minä muita olisi halunnut kuin juuri nämä kyseiset kappaleet, joten mieheenkin on tyytyminen..(kun ei se oikeasti mikään huono mies ole, joskus vaan vähän rasittava..) ;)

Kärsin lapsettomuudesta 3v ennen kuin saimme esikoisemme ja 2v ennen kuopusta, eivätkä he kyllä ole huutavia kersojakaan, joten en kadu. Ikinä. Yhtään.

melkein päivittäin.

mutta lapsen tekemistä en ole katunut koskaan. Ja kyllä olen miehenkin ajatellut pitää, vaikka se välillä aiheuttaakin kaiken maailman vitutuksia.

Joskus huonoina hetkinä olen miettinyt että jos olisin varmuudella tiennyt että lapset osaavat olla näin ärsyttäviä niin olisin nähnyt jotain järkeä myös siinä vaihtoehdossa että lapsia ei olisi. Ennen esikoisen uhmaikää en pystynyt yhtään pääsemään siihen tunnelmaan mutta nyt kyllä pääsen.



Itse en huonoimpinakaan hetkinä haluaisi olla lapseton, mutta en myöskään mainostaisi lasten hankkimista kaikille. Ei tosiaan sovi ihan joka makuun.

Rehellinen vastaus. Mikään ei olisi kauheampaa kuin se että olisi lapseton. Ja että ei olisi ehjää ja tasa-arvoista perhettä. Olen kiitollinen näistä.

Sehän ei tosin tarkoita sitä, etten joskus menettäisi hermojani totaalisesti tai odottavani miestäni kotiin kuin kuuta nousevaa, että pääsen jonnekin pois... ; D



Mutta siis en toivo KOSKAAN sitä, että olisin lapseton ja sinkku. Ajatuskin on kauhistus, rakastan noita riiviöitä kuitenkin niin kauheasti.

mies on ihana ja lapsemme on hiljainen ja rauhallinen.

mietin pimahduksissani, että h*tti, kun olisin tiennyt tämän tällaiseksi, niin olisin steriloinut itseni!



Mutta sit kun lapset uinailee niin viattomina, ihmettelen, kuinka koskaan, ikinä, olen voinut noin ajatella.





Miestä en kadu. Upea ja täydellinen - huomaavainen ja komea, kuin taivaassa oltais tavattu!

Kiitän joka päivä luojaani tuosta ihanasta miehestä ja näistä neljästä lapsestani =)

ja seuraavassa hetkessä itkettää, kun eläviä lapsia on saatu vain yksi.

Mä mietin välillä, että mun ei olisi pitänyt perheellistyä koska musta ei ole äidiksi.. siis välillä tulee tunne, kun omat hermot ei meinaa pitää esim uhmaikäisen kanssa. Mietin, että lapsi ansaitsisi kärsivällisemmän kasvattajan.

Muistelen kaiholla, miten helppoa ja antoisaa oli elellä itsekseen itseen keskittyen, nukkua rauhassa, kuntoilla, tapailla ystäviä. Toisaalta olen hirveän kiitollinen, että olen saanut perheen ja valtavan rakkaat lapset.

Ristiriitaisia ajatuksia siis.

Mä mietin välillä, että mun ei olisi pitänyt perheellistyä koska musta ei ole äidiksi.. siis välillä tulee tunne, kun omat hermot ei meinaa pitää esim uhmaikäisen kanssa. Mietin, että lapsi ansaitsisi kärsivällisemmän kasvattajan.

Muistelen kaiholla, miten helppoa ja antoisaa oli elellä itsekseen itseen keskittyen, nukkua rauhassa, kuntoilla, tapailla ystäviä. Toisaalta olen hirveän kiitollinen, että olen saanut perheen ja valtavan rakkaat lapset.

Ristiriitaisia ajatuksia siis.

Mutta minulla onkin niin ihana mies, aivan täydellinen. Toimitusjohtaja, joka kuitenkin viettää perheensä kanssa laatuaikaa ja pesee tiskit. Perjantaisin pesee lattiat ja lauantaisin vie lapsen uimahalliin.



Lapsi on myös helppo. Hän on mykkä, eikä siis pidä epämiellyttävää mekkalaa, kuten lapset, joihin olen kaupassa törmännyt. Onneksemme hän on myös erityisen lahjakas ja oppikin kirjoittamaan jo kaksivuotiaana, tämä luonnollisesti helpotti kommunikointiamme paljon. Nyt hän treenaa isänsä kanssa Helsiki puolimaratoniin, ikää on 6-vuotta, mutta lahjoja löytyy, kuten sanoin.



Itse työskentelen unelmieni parissa, joka aamu herättyäni kävelen vessaan ja sanon peilikuvalleni "rakastan sinua". Eikä se ole vaikeaa, ottaen huomioon kauniin kuoreni.



Eräänä iltana olin syömässä hyvien ystävättäreini seurassa ravintolassa. Puhuimme syvällisiä ja illan päätteeksi ystäväni totesi minulle "olet kaunis ihminen".

meidän elämä ei ole kamalaa eikä raskasta - siis sen raskaampaa kuin se olis ilman lapsia tai jos eläisin yksin. Mä olen saanut mennä ja tehdä vapaasti ennen perhe-elämää, että mä arvostan näitä mun rakkaita enkä toistaiseksi ainakaan ole koskaan katunut näitä valintoja.