Kukaan yhdessä vain lasten takia?

Tuntuu, että meillä tilanne se, että lasten takia yhdessä ollaan, ei juuri muuta yhteistä tunnu olevan. Mutta onko se riittävä syy eroon? Tätä olen pitkään pohtinut.



Mies on paljon poissa, töissä, ja käytännössä minä vastaan huushollista ja lapsista, jotka ovat vielä pieniä. Tuntuu, että kun olen yksin lasten kanssa, kaikki sujuu helpommin kuin jos mies olisi kotona, koska hän ei kuitenkaan osallistuisi mihinkään, ellen käskisi tekemään jotain. Ottaa vaan päähän itse hommailla kaikenlaista, kun mies nukkuu tai on koneella. Yksin ollessä tätä ongelmaa ei ole.



Mielestäni mies ei huomioi lapsiamme tarpeeksi. Olenkin miettinyt, kuinka vähälle huomioiminen jäisikään, jos eroaisimme. Lapseni vain pahoittaisivat mielensä, kun isää ei kiinnosta. Voihan olla, että käy päinvastoin, kun isä havahtuu, mitä onkaan menettänyt.



Seksielämämme on lähes olematonta, enkä saa hellyyttä tarpeeksi. Olen asiasta maininnut, mutta ei auta. Mies ei koske; ei halaa, ei silitä, ei paijaa. Minulle tuollainen on tärkeää.



Mies on valehdellut ja pettänyt, mutta olen ne anteeksi antanut ja "unohtanut". Ne olisivat järkiperusteita eroon, mutta kun on ne lapset.



Onko järkeä olla yhdessä lasten takia? Emme riitele, ja meillä on mukaviakin hetkiä perheenä. En tiedä, onko välillämme rakkautta. Mielestäni lastenkin olisi hyvä nähdä helliä hetkiä, esim. suukottelua vanhempien kesken, mutta meiltä ei sitä heru.



On tämä niin vaikeaa. Tuntuu, että riistän lapsiltani isän, jos haluan eron. Mutta toisaalta tuntuu, että jotenkin vapautuisin eron myötä. Mies on myös mustasukkainen eikä minulla pahemmin omia menoja ole.



Järki sanoo, että eroa, mutta tuntuu, että nyt täyttyisi konkreettisesti jotain tapahtua, joka olisi eron syynä. Ei minua ja ajatuksiani taida kukaan ymmärtää.