Onko kukaan avioliitossa lasten takia, tilanteessa, jossa rakastaa miestä vähän/jonkun verran (ov)

Vanhempani olivat 25 vuotta naimisissa, josta noin 23 vuotta kulissiavioliittoa ilman tosirakkautta. Parasta, mitä voit lapsellesi antaa, on vanhempien välinen rakkaus ja toimiva parisuhde! Itse olen kärsinyt vanhempieni epäsuhteesta todella paljon, joten en voi suositella teille huonoissa parisuhteissa eläjille muuta kuin parisuhdeterapiaa/viikonloppua/kurssia/leiriä tai kun kaikki voitava on tehty eikä mikään auta, avioeroa. Lastenne tähden!

Meillä ulkoisesti ihan normaali; pussaamme, koskettelemme, halaamme, rakastelemme (emme tietenkään lasten nähden tätä...). Mutta nyt olen alkanut kaikkoamaan ja miettimään haluanko. Juuri miehen valehtelemisen takia (Ei hän koko ajan valehtele ja arkiasiat hoitaa...) Mitä on tosirakkaus? Onko tämä sitten epätosrirakkautta? ap

Sitten nuorimmainen menee kouluun.



Mies valehtelee (ei petä) ja vuosi vuodelta alkoholinkäyttö vain lisääntyy ja lisääntyy. Ei ole väkivaltainen, mutta lisääntyneen alkoholinkäytön myötä on jo alkanut joskus ärjymään.



Tein jo vuosi sitten parhaan ystäväni (asuu ulkomailla) avustuksella suunnitelmaa, miten jaksan ja miten etenen. Ei ole minun, eikä lasten etu, että olisin pistänyt eron vireille heti, kun mies valehteli olevansa töissä (juonut jo työpaikkansa), mutta olikin päivä juomassa.



Suoritin opinnot loppuun. Nyt käyn osa-aikatöissä, mutta kokopäivätyö täytyy löytyä ennen kuin pärjäämme taloudellisesti lasten kanssa. Nyt meitä avustaa anoppi, ja se apu loppuu siihen päivään, kun ero tulee vireille. Mies on tärkeämpi kuin lastenlapset, se on jo tullut nähtyä (valitettavasti).



Asuntoasioita olen hoitanut, ulkomaille muuttaneen ystäväni asunto on vuokralla, mutta hän on luvannut olla myymättä sitä ja vuokraa sen minulle heti kun haluan. (Aivan, painonsa arvosta kultaa tuo ystäväni.) Hänellä on perittyä omaisuutta ja nyt asuu avoliitossa varakkaan miehen ja sanoi, että hänelle on "se ja sama" myykö asunnon kohta puoleen vai vuosien päästä.



Minun vanhempani ovat kuolleet ja veljeni asuu perheensä kanssa kaukana. Emme juurikaan tapaile, lähettelemme (tai veljen vaimo oikeastaan lähettelee) lapsista kuvia ja joulu/synttärilahjat. Eli käytännön tukiverkko sukulaisten puolelta puuttuu tyystin. Opiskelukaveri oli huomattavasti nuorempia, eli heistä ei oikein ystäviä tullut, eikä ystäviä voi arkipäivärumbaan valjastaakaan. Eli ajattelin, että kouluikäisten kanssa pärjään yksin.



Periaatteessa pyöritän taloutta nytkin yksin, mutta anopin taloudellinen tuki on tuiki tärkeää ja mies kuitenkin hoitaa lapsia/kuskailee harrastuksiin jne.



Opintojen ja työpaikan jälkeen olen nyt alkanut muutenkin hoitamaan itseäni. Käyn oikealla kampaajalla ja olen aloittanut jumpan.



Varmaan sama fiilis kuin vangilla, joka odottaa vapautumispäiväänsä. Noin kärjistettynä sanoen.



Että on meitä muitakin.

suuri osa pahoinpitelyistä tapahtuu nimenomaan humalassa. Mutta se känni ei todellakaan tekoa lievennä.

ei ole hellyyttä ja sellaista isoa rakkautta mut yhteiselo kohtuukivaa muutoin. toinen lapsi jo niin iso ettei viitsi erota kun hän ymmärtää eron, toinen pari v. jos olis vaan parivuotias niin eroaisin helpommin koska parivuotias ei vielä ymmärrä sitä. meillä ei ole väkivaltaa (paits kännissä voi lyödä). periaatteessa meillä on kivaa mut ei sellaista rakkauden täyttämää arkea, onko jollain muuten sellaista?

Sitten nuorimmainen menee kouluun. Mies valehtelee (ei petä) ja vuosi vuodelta alkoholinkäyttö vain lisääntyy ja lisääntyy. Ei ole väkivaltainen, mutta lisääntyneen alkoholinkäytön myötä on jo alkanut joskus ärjymään.

sellaistako, että on muka töissä, mutta ei ole hoitanut töitä? ap

Olemme eronneet mutta lähipiirille valehtelemme päin näköä että kaikki on ok. Koska pystymme toimimaan kaveritasolla, tämä ei sinänsä tuota ongelmia. Aikeena muuttaa erilleen sitten kun mies saa työpaikan ja pystyy tätä kautta elättämään lapsia kunnolla.

mies on luotettava, uskollinen ynnä muuta, mutta meillä on ongelmia, joita mies ei suostu näkemään. Isoin ongelma on hänen määräilynhalunsa, itsepäisyytensä, huutoraivarit pikkuasioista, saituutensa ja surkea seksielämämme, joka hänen mielestään on ok, niinkauan kuin hän saa minuutin pikapanonsa (paitsi minun saannista ei väliä). Hän ei ole väkivaltainen, mutta suuttuessaan melko pelottava.



Olen tässä lasten vuoksi, koska tiedän että lapsista tulee katkera tappelu oikeudessa ja isä mustamaalaisi minua lapsille. En halua sitä heille tehdä, he rakastavat isäänsä ja pelkäävät tämän raivareita, yrittävät aina miellyttää tätä. Odotan että nuorempi täyttää 12 vuotta ja saa päättää itse.

en taida enää rakastaa miestäni. Itse asiassa tuntuu, että en edes pidä hänestä, vaan suurin osa hänen piirteistään ärsyttää. Mutta meiilä on lapsia ja mies on kuitenkin hyvä ja osallistuva isä. Riitoja meillä on kausittain enemmän, sitten taas vähemmän. Alkoholi- tai väkivaltaongelmaa ei ole, eikä pettämistä. Jos olisi, en miettisi hetkeäkään vaan lähtisin lasten kanssa. Nyt kuitenkin tuntuu, että ongelma on enemmänkin minun omani, että jostakin pitäisi vain saada voimia löytää se rakkaus uudelleen, silloin luultavasti ne riidatkin vähenisivät. Mies kun ei luultavasti ole yhtä viileä suhtautumisessaan minuun. Joten uskoisin, että saisin suhteen paranemaan, jos itse viitsisin panostaa. Jotenkin vain tuntuu, että en halua. Joskus ajattelen, että kunpa mies vaikka pettäisi, niin saisin hyvän syyn erota! Riittävän syynä eroon en itse pidä sitä, että "minä en nyt vain jaksa". Mikä tähän neuvoksi?

Minäkin olen siis tilanteessa jossa järki sanoo että kaikki on ihan ok mutta en vain taida enää rakastaa miestäni. Tuossa ketjun alussa jo mainitsinkin, että meidän parisuhteestamme puuttuu hellyys, empaattisuus, lähellä oleminen ja kaikenlainen rakastamisen näyttäminen.



Meilläkään ei läsnä ole väkivaltaongelmaa, mutta jonkinmoinen alkoholiongelma miehelläni minun mielestäni on: juo joka ilta ainakin muutaman oluen ja/ tai lonkeron.



En tiedä, mistä sen rakkauden löytäisin uudelleen. Eikä kai sitä voikaan löytää jos toinen osapuoli ei tikkua ristiin asian hyväksi laita.



Tuossa äsken jo katselin myytäviä asuntoja ja laskin lainalaskurilla, kuinka paljon voisin pankkilainaa asuntoa varten ottaa.



Ja joku ketjussa huomautti ettei kai kukaan mies täydellinen prinssi voikaan olla: minä en ainakaan sellaista odotakaan, kyllä miehessä ärsyttäviä piirteitä saa olla ja virheitä saa tehdä, mutta päällimmäisenä minulla ainakin on tunne siitä, etten itse enää jaksa tällaista ahdistavaa ja ei miltään tuntuvaa elämää.

Minäkin olen siis tilanteessa jossa järki sanoo että kaikki on ihan ok mutta en vain taida enää rakastaa miestäni. Tuossa ketjun alussa jo mainitsinkin, että meidän parisuhteestamme puuttuu hellyys, empaattisuus, lähellä oleminen ja kaikenlainen rakastamisen näyttäminen. Meilläkään ei läsnä ole väkivaltaongelmaa, mutta jonkinmoinen alkoholiongelma miehelläni minun mielestäni on: juo joka ilta ainakin muutaman oluen ja/ tai lonkeron. En tiedä, mistä sen rakkauden löytäisin uudelleen. Eikä kai sitä voikaan löytää jos toinen osapuoli ei tikkua ristiin asian hyväksi laita. Tuossa äsken jo katselin myytäviä asuntoja ja laskin lainalaskurilla, kuinka paljon voisin pankkilainaa asuntoa varten ottaa. Ja joku ketjussa huomautti ettei kai kukaan mies täydellinen prinssi voikaan olla: minä en ainakaan sellaista odotakaan, kyllä miehessä ärsyttäviä piirteitä saa olla ja virheitä saa tehdä, mutta päällimmäisenä minulla ainakin on tunne siitä, etten itse enää jaksa tällaista ahdistavaa ja ei miltään tuntuvaa elämää.

Paitsi, että meillä mies olisi selvästi halukas osoittamaan läheisyyttä ja aktiivinen seksielämässäkin, mutta minä olen niin kyllästynyt tuohon mieheeni, että torjumisesta on tullut jo tapa. Tiedän myös, että a) mieheni ei halua erota ja hän pitää minun valituksiani parisuhteestamme täysin turhina ja on sitä mieltä, että teen asioista suuria vouhottamalla niistä, että mitään ongelmaa ei oikeasti olekaan, vaan minä vain vaadin liikoja (henkisellä puolella); ja b) että mieheni ei sovulla lapsista luopuisi. Eron hakeminen johtaisi väistämättä huoltajuusriitaan ja siihen, että lapset kärsisivät kovasti. Miehen vuorotyön vuoksi emme pystyisi edes lasten osalta järkeviin asumisjärjestelyihin, joten lapset joutuisivat ihan fyysisesti eroon isästään, joka on heille kovin tärkeä. Tässä siis lukuisia syitä miksi en helposti eroa suunnittele. Mutta jotakin kai pitäisi tehdä!

t. nro 22

Ongelmana onkin lähinnä se, että mies on niin 'kunnollinen'. Miten voin tehdä niin kamalan asian hänelle??! Mies ei ole täydellinen, tietenkään, olemme erkaantuneet toisistamme vuosien aikana lähinnä hänen työnarkomaniansa takia, aina töissä tai työt mielessä. Minulle ja lapsellemme ei jaksa antaa itsestään juuri mitään. Mutta väkivaltainen hän ei ole koskaan ollut, ei juo tms. Mutta en vain rakasta häntä enää. En ehkä koskaan rakastanut häntä kuten vaimon pitäisi, mutta rakastin häntä kyllä hänen hyvyytensä tähden.. Eli olen aina himoinnut jotakuta toista, jonka kanssa ajoitukset eivät vain koskaan osuneet yksiin mutta sähkö välillämme on edelleen tallella. En menisi todennäköisesti edes enää uusiin naimisiin, mutta haluan tuntea eläväni!! Ja tässä nykyisessä liitossa tunnen kuihtuvani totaalisesti.

Itselläni on varmasti monin puolin raskaampi tilanne kuin monella teistä, tähän liittyy niin paljon kaikkea etten jaksa kaikkia tähän kertoa.



Sen kuitenkin haluan sanoa, että näitä ihastumisia tulee kaikissa suhteissa ja välillä toinen voi tuntua ällöttävältä ja vaikka miltä. Vaihtamalla asia ei muutu miksikään, arki koittaa kuitenkin! Suosittelen, että "vaaditte" kumppanianne keskustelemaan asioista, teidänkin tunteet tulee ottaa parisuhteessa huomioon! Ja menkää parisuhdeneuvolaan tai johonkin vastaavaan, niinkuin joku jo aiemmin kehoittikin.. Ammatti ihmiset saavat ihan oikeasti ihmeitä aikaan!



Jos keskustelu ja parisuhdeterapia ei auta, vaikka olisit oikeasti yrittänyt, silloin kannattaa alkaa miettimään eroa. Kulissiliitto ei ole lapsille eikä kenellekään hyvä vaihtoehto, varsinkaan jos siihen liittyy väkivaltaa, alkoholiongelmia tai paljon riitelyä! Älkää koskaan jääkö suhteeseen, jossa on väkivaltaa!



Toisaalta ero on monesti täysin turha, jos perhe-elämänne on ihan ok, tulette toimeen, ette paljon riitele ym.. Vaihtamalla voit saada jännitystä, seksiä jne.. mutta siitä voikin tulla yhtä hel***tiä! Itsellesi ja lapsillesi!



Itse erosin hyvästä miehestä toisen miehen tähden. Riitelimme paljon, mutta hän oli luotettava, hyvä isä, eikä meillä ollut fyysistä väkivaltaa. En vain rakastanut häntä enkä halunnut olla hänen lähellään ja oli muutakin. Tähän suhteeseen en tahtoisi palata, vaikka tilalle sain yksinäisyyden eikä minulla ole ystäviä, ei ketään. Olen toisen naisen loukussa, enkä pääse irti! Tämä tuska on hajottanut minut liian monta kertaa ja usein tahtoisin vain kuolla! En tiedä kuinka jaksan ja tuleeko tielleni vielä onni, mutta toivon ainakin niin.



Jokainen tekee omat ratkaisut elämässä ja virheilläkin on tarkoituksensa. Rakkaudella tahdon sanoa tämän teille ja jakaa kokemuksiani! Yrittäkää ja harkitkaa tarkkaan, älkää antako itsenne mennä liian halposti "tunteiden mukana".

Meillä on hyvä liitto ja rakastamme toisiamme oikeasti. Mutta se meinaa hukkua tähän kaaokseen mitä arki on, pieniä lapsia sekä mies ylityöllistetty yrittäjä. Intohimo ja keskinäinen aika on kadoksissa ja välillä vaikea muistaa edes olevansa naimisissa, mies on vain isä joka ei ole koskaan paikalla.



Toivoa on aina, varsinkin kun muuten on asiat kunnossa. Ei ryyppää eikä hakkaa. Olen aivan varma että löydämme toisemme uudelleen kunhan on aikaa hengähtää.



Rankkaa on mutta johtuu kaikesta muusta kuin rakkauettomuudesta.

kunnes tajusin, että lasten takia meidän juuri kannattaakin erota.

voin todellakin sanoa, että se että odotatte lasten kasvamista ja ette halua ristää heiltä perhettä yms on harhaa. Vanhempien ero on vaikea paikka myös vanhempana/aikusena lapsille. Silloin oletetaan sinun valitsevan puolesi ja ymmärtävän asioita joita ei haluaisi edes ajatella. Ja onko se lapselle hyvä esimerkki jos elää rakkaudettomassa liitossa? tyyliin "kunhan nyt jaetaan nämä elämisen kustannukset, mutta ei sen enempää"... Mikä ajatusmaailma siitä lapsille jää? että on normaalia elää huonossa parisuhteessa, onnettomana.

Olen eronnut vähän aikaa sitten ja olen sitä mieltä että päätös oikea vaikka se ei ollut helppo tehdä. Juuri seuraavien syiden takia erosimme: rakkaus kuollut, seksi ei tuntunut enää miltään, tuli kinaa pikkuasioista, läheisyys ja kommunikointi loppui ja sitten ihastus toiseen mieheen (ilman seksiä tai pettämistä, kuitenkin molemminpuolista). Ihastukseni kohde on vielä naimisissa mutta kärvistelee huonossa suhteessa samalla kun on ihastunut minuun - päätin että en lähde suhteeseen hänen kanssaann niin kauan kun hän on naimissa ja hän saa tehdä omat ratkaisunsa ilman että puutun. Olen vielä yksin mutta oikein tyytyväinen että teimme miehemme kanssa yhdessä tämän ratkaisun, olemme edelleen ystäviä ja lapset ovat sopeutuneet hyvin ja vaikuttavat tyytyväisiltä.



Itse olen satsannut työhön, sosiaaliseen elämään ja harrastuksiin ja elämä tuntuu alkusopeutumisen jälkeen hyvältä. Eli joskus näinkin positiivinen kokemus voi olla eropäätös vaikka minulla ei olekaan varmuutta siitä saanko jakaa tulevaisuutta pitkäaikaisen ihastukseni kanssa..sopisimme kyllä yhteen, meillä synkkaa henkisesti tosi hyvin, vetovoima on todella voimakasta ja yhteisiä harrastuksiakin on.

Kyllä elän huonossa parisuhteessa lasten ja rahan takia. Rakastan miestäni aika ajoin, hän vaan kohtelee minua niin huonosti ettei kukaan teistä ottaisi samaa paskaa niskaan. Olen kylmä, hän sen minusta teki. Rakastan lapsia, kaikkia lapsia maailmassa, niistä saan voimaa. Siskot antavat myös voimaa. Olen vahva, minua ei kukaan nukerra. Olemme saaneet miehen kanssa paljon aikaan yhdessä; rahallisesti. En todellakaan ole valmis luopumaan niistä helposti. Annan rahan kasvaa, lasten kasvaa isoiksi ja sitten katson jaksanko enää. Itse soppani rakensin ja sen ylpeästi kannan, en ole epäonnistuja.

Meillä asiat suht ok, mies ei hakkaa eikä ryyppää. Mutta ollaan enempi kavereita toisillemme. Ei hellyyttä, suudeltu ei olla moneen vuoteen (silleen intohimoisesti..), edes sekstailtaessa ei suudella. Vaikeista asioista ei puhuta. Moni piirre hänessä ärsyttää ja välillä tunnen pelkkää vihaa häntä kohtaan. Jotenkin tuntuu, että ero on enää vain ajan kysymys. Mies eroa tuskin haluaa, mutten halua viettää loppuelämääni näin. Kun mies on poissa, arkikin tuntuu sujuvan paljon helpommin. Lapset ovat vielä pieniä, joten ehkä nyt olisi otollinen aika erota heitä ajatellen. Vanhempi lapsista on nyt alkanut olemaan kovasti isänsä perään, en tiedä miten hän eron ottaisi, kuitenkin vasta taapero..



En ole kenenkään kanssa pystynyt keskustelemaan asiasta. Kaipaisin niin ystävää itselleni... Ehkä hän saisi silmäni lopullisesti avautumaan tilanteelle ja uskaltaisin jonkin liikkeen tehdä. Sairastahan tämä on, mutta säälin niin miestäni jos/kun eroamme... Hän varmasti murtuu täysin.. Tiedän, että hän rakastaa minua, vaikkei sitä aina todellakaan uskoisi. On pettänyt ja valehdellut... Tuskallista...

Älkää nyt kaikki sanoko, että olette yhdessä lasten takia. Ymmärrän kyllä, että pienten lasten (0-3)vanhempien kannattaa yrittää lasten takia sietää toisiaan ja asua yhdessä. Mielestäni on hyvä punnita niitä todellisia syitä, miksi jatkaa suhteessa. Huono suhde ei ole lapsille hyväksi.

Kyllä elän huonossa parisuhteessa lasten ja rahan takia. Rakastan miestäni aika ajoin, hän vaan kohtelee minua niin huonosti ettei kukaan teistä ottaisi samaa paskaa niskaan. Olen kylmä, hän sen minusta teki. Rakastan lapsia, kaikkia lapsia maailmassa, niistä saan voimaa. Siskot antavat myös voimaa. Olen vahva, minua ei kukaan nukerra. Olemme saaneet miehen kanssa paljon aikaan yhdessä; rahallisesti. En todellakaan ole valmis luopumaan niistä helposti. Annan rahan kasvaa, lasten kasvaa isoiksi ja sitten katson jaksanko enää. Itse soppani rakensin ja sen ylpeästi kannan, en ole epäonnistuja.

Oletko oikeasti suhteessa lasten vuoksi vai siksi että et voi myöntää erehdystäsi? Onko hyvä,että lapsesi saavat sellaisen parisuhteen mallin, että toinen saa saada paskaa niskaansa. Haluatko että tyttärestäsi tulee nainen joka alistuu paskaan kohteluun tai pojastasi jollekin se paskan niskaan kaataja. Sitähän sinä lapsille opetat. Minusta kuulostat vahvuuteen sairastuneelta ja väärllä tavalla ylpeältä ihmiseltä.

Oletko sitä mieltä, että virheen tehtyäsi olet ansainnut kärsimyksen, etkä saa koskaan tehdä mitään virheen korjaamiseksi?