Onko mun loppuelämä ihan inhottavaa puurtamista?

Elämäni parhaat vuodet oli kotivuodet lasten kanssa! Nautin suunnattomasti. Kaikesta lapsiin liittyvästä ja siitä rauhallisesta tahdista mikä vallitsi.



Nyt olen vuoden ollut taas työelämässä äitiyslomien ja hoitovapaiden jälkeen ja juuri mitään en muista viimeisestä vuodesta. Aina on hirveästi tehtävää ja hirveän vähän sitä ihanaa joutilaisuutta ja lasten kanssa verkkaiseen puuhailua. Kaipaan kovasti myös äitiverkostoja, joita ei nyt oikein ehdi ylläpitää.



Nyt olen lomalla ja nyt huomaan miten ihanaa elämä on nyt ja miten hirveästi kaipaankaan kotivuosia.



Kun taas työt alkaa niin sitten se on taas sitä että aamulla aikaisin herätys, kelloon tuijottaen aamutoimet, päiväkodille ja sieltä töihin, kiireinen työpäivä (työstäni sinänsä pidän, en voisi kuvitella mitään minulle sopivampaa, mutta se on silti työtä, kovat on tavoitteet ja tuloksiin tuijottelut ja kiireinen on tahti ja ei ole oikein samanhenkisiä työkavereitakaan...), töistä päiväkodille, sitten ruokaa tekemään kotiin, syöminen, vähän tiskiä ja pyykkiä, jos joku kerta jossain käy (leikkipuistossa, uimassa, kylässä) niin koko ilta humpsahtaakin sitten siinä ja joutuu sitä kelloa tuijottelemaan siinäkin. Iltatoimet ja nukkumaan ajoissa ja sama huomenna. Niiiin tylsää. Ei ehdi rauhassa olla, nauttia, tavata tarpeeksi ystäviä, en ehdi askarrella ja tehdä kotitöitä tai ommella mikä oli aiemmin mulle tärkeää, en ehdi pitämään blogia tai soittamaan maratoonipuheluita, en lukea hyviä kirjoja tai katsoa illalla myöhään miehen kanssa leffoja koska herätys on aikainen.



Se on niiiin puurtamista. Ei oikein mikään tunnu kohta taas miltään, en enää niin nauti elämästäni. Kotivuosina olin koko ajan aivan onnessani, rakkaus sydämessä ja fiilis hyvä. Toista se on nyt.... :(