Mä kuuntelen

Tyttö 7v oli pahoittanut jostain mielensä syvästi. En muista enää mikä itse asia oli, jokin sellainen, johon itse en voinut kuitenkaan vaikuttaa. Oman lapsen tuskan ottaisi niin mielellään itselleen, mutta kun ei oikein tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Sanattomaksi veti minut taas.



Tyttö tilitti aikansa, kyseli miksi näin piti käydä, en osannut vastata. Tekstiä tuli, tyttö ravasi huonettaan päästä päähän, selitti ja selitti jamä sit lopulta istuin hiljaa ja kuuntelin. Tyttö piti pienen tauon, käännähti ympäri ja kysyi miksi mä siinä istun ja katson häntä. Mä en sit muutakaan keksinyt, vaan vastasin vaan, että mä kuuntelen sua. (Mikä totta olikin) Tyttö kulki vielä kerran huoneen poikki, pysähtyi ja henkäisi ihastuksissaan: "Äiti, se toimi! Mulla ei ole enää yhtään niin paha mieli! Pitää vaan kertoa se pois"



Ja näin vanhaksi munkin piti elää oivaltaakseni itse, että kuuntelemiseen ei todellakaan tarvita sanoja. Ja niinku mä aina olen tuskaillut surevan ystävän kohtaamista tai muita vastaavia tilanteita. Mitä sitä nyt sit osaa sanoa... Ei tarvitse sanoa mitään.



Pitäishän mun se jo tietää.