Minä olen sitä mieltä, että lasten pitäisi tulla ykkösenä ennen puolisoa (ov)

lapsia suojelee "joka tapauksessa" ja helposti lapsensa ykköseksi ajattelevat eivät pidä OIKEASTI parisuhteesta huolta. Eli he ajattelevat vain lapsen parhaan olevan joku sellainen tavoite, johon kuuluu vain jalustalle sellaiseen "lapsikuplaan" nostetut lapset pyyntöjensä kanssa. Ja sitä pitää palvoa ikäänkuin uhrialttaria.

Ja samalla unohdetaan kokonaan se, että puolison kanssa ne lapset on alulle pantu ja puolison kanssa se koti tarjotaan lapsille YHDESSÄ. Kun puolison kanssa asiat pelittää ja puolisoa pitää tärkeänä, lapset oppivat kohtelemaan toisiakin ihmisiä hyvin ja oikein. Lapset nimittäin katsovat miten vanhemmat kohtelevat itseään ja toisiaan ja siitä oppivat, paljon enemmän kuin siitä, että heitä itseään on palvottu ja kaikki heidän eteensä kannettu.

Silloin he eivät edes halua omia lapsia, koska he näkevät, miten kurja aikuisen ihmisen paikka on - lasten edessä ryömimistä ja puolison unohtamista.

Meillä juuri parisuhde lähti kovaa vauhtia alamäkeen kun yritettiin liikaa ajatella vain lasta. Unohdimme toisemme kokonaan, eron partalla jo käytiin. Käännettiin elämässä uusi lehti ja rupesimme täyttämään toistemme tarpeita eikä aina vaan lapsen. Tuntui kun olisimme unohtaneet toisemme, emme olleet enään mies ja nainen vaan pelkästään äiti ja isä jotka uhrasivat kaikkensa lapsen puolesta. Olen onnellinen että heräsimme todellisuuteen ennen kun oli liian myöhäistä :)

Muistakaa pitää huolta puolisoistanne!

Kyllä mekin rakastamme toisiamme ja huolehdimme parisuhteestamme, mutta silloin, kun ei ole samanaikaisesti mahdollista toteuttaa meidän tarpeitamme pariskuntana ja lasten tarpeita, lasten tarpeet menevät edelle.

ja millaisia ne ovat?

Meillä ainoa "tarve pariskuntana" on viettää aikaa yhdessä ja mielestäni se on aika selvä, että sellainen tilanne vaatii suunnittelua ja järjestelyä. Pariskuntana tarpeemme ei vaadi tyydyttämistä samantien.

Lapsillakin on erilaisia tarpeita, kuten tarve saada ruokaa, turvallisuutta ja lepoa. Mutta tarve mennä Puuhamaahan on kuin aikuisten tarve olla kahden, sen voi suunnitella jonnekin tuonne, sitä ei tarvitse toteuttaa heti.

Ja periaatteessa minusta vain HYVIN hyvin pienen lapsen tarpeet ovat yleensä sellaisia, jotka todella vaativat rajattoman huomion ja välittömän toimimisen.

Oikeastaan ketkä ovat tärkeimmät tulee näkyviin ääritilanteissa, mutta sen kuitenmin tietää. ap

ja kyllä se vain niin on, että mies tulee olemaan se henkilö, joka minua siinä tragediassa tulee tukemaan, joten häntä en halua menettää.

Aiemmin, kun lapset olivat pieniä, ajattelin vielä kuten moni muukin täällä - auttamismielessä lapset ovat tärkeämpiä, koska ovat pieniä ja avuttomia, mutta mies jää rinnalleni sittenkin kun lapset kasvavat isoiksi. Ajattelin, että parisuhteen tarpeet odottavat kyllä sen verran, etteivät lapset enää tarvitse jatkuvaa hoivaa.



Nyt lapset ovat jo vähän isompia, eivät tarvitse jatkuvaa auttamista ja hoivaa, selviävät ajoittain hoitajan huomassa, ja olisi aikaa ja mahdollista täyttää niitä parisuhteen tarpeita (toki hiukkasen järjestellen ja etukäteen suunnitellen). Mutta nyt olen joutunut huomaamaan, että mieheni ei ilmeisesti ole kuitenkaan ajatellut näin. Parisuhteessa ei ole hänen mielestään minkäänlaista hoitamista, joten lapset sitten ovat ykkösiä. He ovat minun lapsiani sittenkin, kun mies lähtee jonkun juuri ja juuri teini-iän ylittäneen bimbon matkaan.

tahdosta riippuva valintakysymys. Mulle äidinrakkaus on vaisto, asia jota mä en ole itse valinnut. Niinäkin hetkinä kun en pidä lapsestani, mä rakastan häntä itsestäänselvästi joka tapauksessa. Miehen suhteen rakkaus taas on osittain tietoinen valinta. Sitä rakennetaan ja vaalitaan, se ei ole vaistonvaraista. Jos mietitään tuota menettämistä, niin miehen menettämisestä mä varmaan jotekuten selviäisin, mä siis jaksaisin elää kuitenkin. Mut lapsen menettämisestä mä vaan en selviäis.

Oon samaa mieltä tämän kanssa.

Lisäksi aikuinen ihminen (se mies) käsittää ajan ja syy-seuraussuhteet erilailla kuin lapsi. Aikuisen pitää pystyä odottamaan ja huolehtimaan ensisijaisesti lapsesta, eikä laittaa omia tarpeitaan lapsen tarpeiden edelle. Näissä tarpeissa ei ole kyse mistään Puuhamaasta, vaan arjen huolenpidosta.

eikä sen pitäisi olla muilta pois. Itse rakastan miestäni ja lapsiani ihan eri tavalla, mutta molempia yhtä paljon.

Vaikkakin lapset lähtevät sieltä pesästä pois... Minä ainakin rakastan omia lapsiani maailman eniten. Enemmän kuin miestäni ja äitiäni (isä on paska, en rakasta)

Onko ketään muuta joka ajattelee näin?

Kyllä mekin rakastamme toisiamme ja huolehdimme parisuhteestamme, mutta silloin, kun ei ole samanaikaisesti mahdollista toteuttaa meidän tarpeitamme pariskuntana ja lasten tarpeita, lasten tarpeet menevät edelle.

ja millaisia ne ovat?

Meillä ainoa "tarve pariskuntana" on viettää aikaa yhdessä ja mielestäni se on aika selvä, että sellainen tilanne vaatii suunnittelua ja järjestelyä. Pariskuntana tarpeemme ei vaadi tyydyttämistä samantien.

Lapsillakin on erilaisia tarpeita, kuten tarve saada ruokaa, turvallisuutta ja lepoa. Mutta tarve mennä Puuhamaahan on kuin aikuisten tarve olla kahden, sen voi suunnitella jonnekin tuonne, sitä ei tarvitse toteuttaa heti.

Ja periaatteessa minusta vain HYVIN hyvin pienen lapsen tarpeet ovat yleensä sellaisia, jotka todella vaativat rajattoman huomion ja välittömän toimimisen.

mutta kyllä me esimerkiksi siirretään miehen kanssa kahdenkeskistä illanviettoa, jos lapsi tulee kipeäksi - vaikka se kipeä lapsi mummon tms. kanssa varmasti pärjäisikin, niin kyllä meidän muksut kipeänä ollessaan kaipaavat äidin ja isän syliä vielä tavallista enemmän. Tällaisessa tilanteessa meidän aikuisten tarpeet kyllä voivat odottaa.

Meidän lapset ovat suht pieniä vielä, joten kyllä tällaisia kahdenkeskisten menojen perumisia/siirtämisiä aina joskus tapahtuu, syystä tai toisesta.

-3

Lisäksi aikuinen ihminen (se mies) käsittää ajan ja syy-seuraussuhteet erilailla kuin lapsi. Aikuisen pitää pystyä odottamaan ja huolehtimaan ensisijaisesti lapsesta, eikä laittaa omia tarpeitaan lapsen tarpeiden edelle. Näissä tarpeissa ei ole kyse mistään Puuhamaasta, vaan arjen huolenpidosta.

on myös tilanteita, joissa esim. yhden lapsen sairastuminen peruuttaa toisten lasten huvipuiston ja niin pois päin. Perheessä on kaikenlaisia tilanteita.

Mutta ei tarvitse silti ajatella ihan mustavalkoisesti. Esim. vaikka meillä parisuhde on aina ollut vähän takkuinen, niin lasten ehdoton etu on se, että pysymme yhdessä perheenä. Se on myöskin meidän vanhempien etu tavallaan, erolla emme saavuta mitään sellaista, jonka takia se kannattaisi (emmekä nyt tosiaankaan ole niitä toisiansa haukkuvia tapauksia :)).

Lapset on omaa verta ja lihaa ja ne on aina sun lapsia, vaikka mies jättäisi. Yleensä näillä mies sitä sun tätä ah ihanaa -tyypeillä onkin sitten viimeistään lasten aikuistuttua heikot suhteet omiin lapsiinsa.

tahdosta riippuva valintakysymys. Mulle äidinrakkaus on vaisto, asia jota mä en ole itse valinnut. Niinäkin hetkinä kun en pidä lapsestani, mä rakastan häntä itsestäänselvästi joka tapauksessa. Miehen suhteen rakkaus taas on osittain tietoinen valinta. Sitä rakennetaan ja vaalitaan, se ei ole vaistonvaraista. Jos mietitään tuota menettämistä, niin miehen menettämisestä mä varmaan jotekuten selviäisin, mä siis jaksaisin elää kuitenkin. Mut lapsen menettämisestä mä vaan en selviäis.

Lisäksi aikuinen ihminen (se mies) käsittää ajan ja syy-seuraussuhteet erilailla kuin lapsi. Aikuisen pitää pystyä odottamaan ja huolehtimaan ensisijaisesti lapsesta, eikä laittaa omia tarpeitaan lapsen tarpeiden edelle. Näissä tarpeissa ei ole kyse mistään Puuhamaasta, vaan arjen huolenpidosta.

on myös tilanteita, joissa esim. yhden lapsen sairastuminen peruuttaa toisten lasten huvipuiston ja niin pois päin. Perheessä on kaikenlaisia tilanteita.

Juurihan kirjoitin ettei näissä tarpeissa ole kyse mistään Puuhamaasta, vaan arjan huolenpidosta. Eli ei siis ole kyse huvipuistosta, vaan siitä että lapsella on turvallinen aikuinen saatavilla! Jos se joku lapsi sairastuu ja aikuinen joutuukin olemaan kotona (perumaan oman aikuisten menon), niin se aikuinen on silloin niiden muidenkin lasten saavatilla kotona.

tahdosta riippuva valintakysymys. Mulle äidinrakkaus on vaisto, asia jota mä en ole itse valinnut. Niinäkin hetkinä kun en pidä lapsestani, mä rakastan häntä itsestäänselvästi joka tapauksessa. Miehen suhteen rakkaus taas on osittain tietoinen valinta. Sitä rakennetaan ja vaalitaan, se ei ole vaistonvaraista. Jos mietitään tuota menettämistä, niin miehen menettämisestä mä varmaan jotekuten selviäisin, mä siis jaksaisin elää kuitenkin. Mut lapsen menettämisestä mä vaan en selviäis.

Rakkaus lapsiin on ehdotonta. Rakkaus mieheen on "ehdollista". Aika pahan tempun saisi lapsi tehdä (tappaa sisaruksensa?), että lakkaisin rakastamasta häntä kokonaan. Mutta jos mies vaikka retkahtaisi viinaan ja naisiin, niin kengän kuva persauksiin, enkä jäisi kaipaamaan. Lapseni olen kantanut sisälläni, tuntenut aina. Miehen vasta paljon myöhemmin. En ymmärrä, miten mies voisi olla tärkeämpi tai rakkaampi.

Minä en ole kovinkaan perinteinen äiti, en kauheasti kaipaa lastani kun tämä on pitkiäkin aikoja kylässä/reissussa (lapsi on vielä melko pieni). MUTTA: hän on minulle rakas, tärkein ja se ainoa henkilö jonka vuoksi kuolisin koska tahansa. Jos mieheni tekisi jotain todella tyhmää (pettäisi, tekisi vakavan rikoksen jne.), se kuuluisa potku perseelle odottaisi. Kerroin tämän miehelle, kun tämä haikaili nuoruuden vapautta, hän järkyttyi. Kuvitteli että tulee ennen lasta ja että hän voisi mukavuutensa vuoksi muuttaa pois, seurustelua voisimme jatkaa kuten ennenkin. Sanoin suoraan että takaisin ei ole tulemista; lapseni kotia ei järkytetä oman itsekkyyden takia.

joka estää arkisen huolenpidon lapsista? Jos aikuinen on täysin vitipää eikä pysty tunnistamaan lapsen perustarpeita, hän on sitä joka tapauksessa, oli hän parisuhteessa lastensa toisen vanhemman kanssa tai ei.

Mutta jos aikuinen on normaali ja vastuuntuntoinen, niin tarpeiden etusijoille asettamisessa ei hirveästi tarvitse painia. Useimmiten ongelmatilanne onkin se, kenen sisaruksen tarpeen täyttää sillä hetkellä kun kaikki huutavat. Ei se, täyttääkö asap miehensä tarpeen saada blow job vai antaako vastasyntyneellä ruokaa.

i]

Lisäksi aikuinen ihminen (se mies) käsittää ajan ja syy-seuraussuhteet erilailla kuin lapsi. Aikuisen pitää pystyä odottamaan ja huolehtimaan ensisijaisesti lapsesta, eikä laittaa omia tarpeitaan lapsen tarpeiden edelle. Näissä tarpeissa ei ole kyse mistään Puuhamaasta, vaan arjen huolenpidosta.

on myös tilanteita, joissa esim. yhden lapsen sairastuminen peruuttaa toisten lasten huvipuiston ja niin pois päin. Perheessä on kaikenlaisia tilanteita.

Juurihan kirjoitin ettei näissä tarpeissa ole kyse mistään Puuhamaasta, vaan arjan huolenpidosta. Eli ei siis ole kyse huvipuistosta, vaan siitä että lapsella on turvallinen aikuinen saatavilla! Jos se joku lapsi sairastuu ja aikuinen joutuukin olemaan kotona (perumaan oman aikuisten menon), niin se aikuinen on silloin niiden muidenkin lasten saavatilla kotona.

joka estää arkisen huolenpidon lapsista? Jos aikuinen on täysin vitipää eikä pysty tunnistamaan lapsen perustarpeita, hän on sitä joka tapauksessa, oli hän parisuhteessa lastensa toisen vanhemman kanssa tai ei.

Mutta jos aikuinen on normaali ja vastuuntuntoinen, niin tarpeiden etusijoille asettamisessa ei hirveästi tarvitse painia. Useimmiten ongelmatilanne onkin se, kenen sisaruksen tarpeen täyttää sillä hetkellä kun kaikki huutavat. Ei se, täyttääkö asap miehensä tarpeen saada blow job vai antaako vastasyntyneellä ruokaa.

i]

Lisäksi aikuinen ihminen (se mies) käsittää ajan ja syy-seuraussuhteet erilailla kuin lapsi. Aikuisen pitää pystyä odottamaan ja huolehtimaan ensisijaisesti lapsesta, eikä laittaa omia tarpeitaan lapsen tarpeiden edelle. Näissä tarpeissa ei ole kyse mistään Puuhamaasta, vaan arjen huolenpidosta.

on myös tilanteita, joissa esim. yhden lapsen sairastuminen peruuttaa toisten lasten huvipuiston ja niin pois päin. Perheessä on kaikenlaisia tilanteita.

Juurihan kirjoitin ettei näissä tarpeissa ole kyse mistään Puuhamaasta, vaan arjan huolenpidosta. Eli ei siis ole kyse huvipuistosta, vaan siitä että lapsella on turvallinen aikuinen saatavilla! Jos se joku lapsi sairastuu ja aikuinen joutuukin olemaan kotona (perumaan oman aikuisten menon), niin se aikuinen on silloin niiden muidenkin lasten saavatilla kotona.