Lue keskustelun säännöt.
Miltä muita kohdanneiden murheiden jälkiviisastelu tuntuu?
19.07.2010 |
Mitä siitä saa, kun parjaa hukkuneiden lasten kaitsijoita tai hurjastelussa kuolleiden nuorten vanhempia, mihin nyt ikinä tartuttekaan?
Onko syyllistäminen alkeellinen tapa tuntea ylemmyyttä tai etäännyttää murheellinen asia itsestä pois? Saako sillä jotenkin turvallisuudentunnetta "ei tuollaista voi tapahtua meille kun olen parempi pitämään huolta"?
Valaiskaa hiukan ajatusmaailmaanne te, joilla tuo syyllistäminen on verissä!
Kommentit (5)
Miltä muita kohdanneiden murheiden jälkiviisastelu tuntuu... siis muita kohdanneiden, muita ihmisiä? Muita murheita?
Meinaatko "miltä murheita kohdanneesta jälkiviisastelu tuntuu?" vai mitä oikein meinaat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä sen psykologia on juuri tuo. Mietin asiaa viimeksi kun lähipiirissä sattui kuolonkolari. Kuski menetti ystävänsä ja oman lapsensa. Sen lisäksi että joutuu toipumaan raskaimmasta menetyksestä mitä ihminen voi kohdata, hänellä on syyllistävien ihmisten viha niskassa.
Lapsen mummosta alkaen kaikki vihaavat ja karttelevat häntä. Syyllistäminen on tässä tapauksessa kuitenkin kai se primitiivisin tapa pilkkoa tuskaa niin kohtuuttomasta kohtaloniskusta.
Olen myös itse kohdannut vihaa ja karttelua oman perheen murheiden kohdalla, mutta pääsen siitä yli tavallaan... anteeksiannolla. Heillä ei ole samoja välineitä käsitellä ja kypsyä asian kanssa kuin meillä, jotka elämme kaiken keskellä.
Syyllistämisestä on vielä pitkä matka eheytymiseen. ap
juuri heitä, joita on kohdannut esim. tapaturmainen kuolemantapaus. Selvennys.
Veikkaan että se on tapa torjua asiaan liittyvää ahdistusta ja elätellä illuusiota siitä, ettei MINULLE voisi koskaan käydä mitään. Oma vajavuus pitää kieltää, koska se ahdistaa liikaa.