Lue keskustelun säännöt.
Minulla on kaksijakoisia tuntemuksia uskoa kohtaan, vaikka uskovainen olenkin
06.07.2010 |
tai välillä jopa epäilen, olenko sittenkään "oikesti uskovainen" kun ajattelen näin
eli siis useimmiten usko Jeesukseen ja Jumalaan on minulle turvaa, lohdutusta ja toivoa. On turvallinen olo, tuntuu että joku pitää minusta huolta ja "kulkee mukanani".
Mutta toisinaan olen jopa lievästi ahdistunut, kun ajattelen että ehkä uskoni ei riitäkään (kun en käy missään kokouksissa, en kirkossa, enkä juuri saa aikaiseksi luettu Raamattua vaikka toisinaan yritän alkaa lukea sitä säännöllisesti) ja ahdistun kun mietin että en saakaan sitten ikuista elämää ja taivaspaikkaa, kun uskoni ei ole tarpeeksi vahva..
tai sitten minua ahdistaa vastuu, se että esim. haikailen eroavani enkä tahtoisi olla loppuelämää nykyisen mieheni kanssa, ja kuitenkin tiedän että eroaminen olisi väärin ja että mielihaluni ovat itsekkäitä.
Ja teen kuitenkin jatkuvasti syntiä enkä osasta synneistäni edes tahdo luopua, ja sitten koen syyllisyyttä ja ahdistusta niistä.
Välillä jopa mietin, että elämä olisi paljon helpompaa kun Jumalaa ei olisikaan olemassa eikä minun tarvitsisi olla uskovainen. Ja koen nytkin syvää syyllisyyttä ja häpeää, että kirjoitin tuon ja että ajattelen noin, joskus..
Huoh...
Onko muilla uskovaisilla tällaisia tuntemuksia?
Kommentit (43)
Olen nimittäin viime aikoina lisännyt niihin iltakeskusteluihin, että tässä olen kaikkine paskoineni. Ei minusta parempaa taida saada.
Se vain tuntuu niin vaikealta ajatukselta, koska maailmassa ihmisiä arvotetaan niin paljon sillä, mitä he ovat. Ja kun en itsekään aina jaksa itseäni rakastaa niin on vaikea ajatella, että joku muukin sitä voisi tehdä.
Näitä asioita täytyy miettiä. Ajatus siitä kuitenkin, että olisin joskus "uskovainen" on vielä vieras, sillä mielikuva uskovaisesta on ne vanhat mummut, musta huivi päässä, jotka huusivat muiden syntisyyttä ja omaa taivaspaikkaa. Se aikoinaan vieroitti minua nuorena koko hommasta ja oli yksi syy, miksi erosin kirkosta. Koin, että en halua olla sellaisessa instituutiossa, missä ihminen asettaa itsensä siihen asemaan, että pystyy sanomaan toiselle, meneekö hän helvettiin vai ei.
Itse asiassa en edes koskaan mieti kuolemanjälkeistä elämää tai elämättömyyttä. Ihan tässä elämässä on jo rämpimistä tarpeeksi, että tästä selviää. Se ei ole minun hallussa, miten minulle käy kun kuolen.
Mutta silti rukoilin isäni kuoleman jälkeen, että älä ole hänelle kovin ankara, sillä hän teki tekonsa omien syiden takia tajuamatta tekevänsä väärin. Ehkä itse en ole kaikkea voinut antaa vieläkään anteeksi, mutta rukoilin, että anna sinä siellä jos olet olemassa.
Kovasti mietittävää taas iltakeskusteluihin kun panen nukkumaan. Toisaalta pelkään, että jos koen uskon omakseni, tuleeko minusta sellainen uskovainen, millainen kuva minulla on heistä. Olen huutamassa hallelujaata ja veisaamassa virsiä.
En tiedä, monimutkaisia asioita.
Kiitos todella paljon kaikille, jotka jaksoivat asiaa kanssani pohtia ja vastata. Tuntuisi kornilta sanoa teille siunausta tai muuta. Mutta toivon sydämestäni teille kuitenkin kaikkea hyvää ja hyvää teidän läheisillenne.
Se 34, joka rukoilee iltaisin, mutta ei silti ole uskovainen.
Sitä ei ansaitse olemalla hyvä ihminen. Ja toisaalta Jumalan luokse saa tulla juuri niin huonona kuin on. Minusta kuulostaa siltä, ettet anna itsellesi lupaa turvautua Jumalaan. Et antaisi itsellesi oikeutta siihen, minkä Jumala haluaa lahjoittaa sinulle.
Leikkiä ja esittää me ihmiset kyllä osaamme. :) Huijaamme itseämme ja muita, mutta onneksi Jumalaa ei pysty huijaamaan. Hän tietää millainen olet, ja silti rakastaa sinua.
36
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinun mielikuvasi on mustapäinen mummo, joka korostaa omaa taivaspaikkaansa ja toivottaa muut helvettiin. Minun mielikuvieni uskovaiset taas ovat nuorekkaita, dynaamisia ja elämässä pärjääviä suorittajia, jotka odottavat herätystä, äänestävät kristillisdemokraatteja ja joiden mielestä kaikessa pitää etsiä ja löytää "Jumalan tahto", joka on kuulemma aina hyvä ja mahtava.
Minulla meni pitkään, ennen kuin pystyin ajattelemaan omalle kohdalleni muitakin mahdollisia uskomisen tapoja. Minun uskoni ei todellakaan ole edellämainitun kaltaista. Joskus se oli, mutta ei enää. Haluaisin toisaalta olla jonkun seurakunnan toiminnassa mukana, mutta sen pitäisi olla jotain muuta kuin tuota ällöä hypetystä. En ole oikein vielä löytänyt muita ihmisiä, jotka olisivat uskonnolliselta identiteetiltään kuten minä.
Mutta siis; minusta on täysin mahdollista olla uskossa useammalla eri tavalla. Uskossahan on ennen muuta kyse ihmisen henkilökohtaisesta suhteesta Jumalaan. Harmi vain, että käytännössä uskoa tuputetaan paitsi pelastuksena, myös elämäntapana. Jos osallistuu seurakunnan toimintaan aktiivisesti, on käytännössä pakko omaksua myös ko. seurakunnan elämäntapaa, arvostuksia ja maailmankatsomusta. Niistä voi olla yllättävän vaikea poiketa näennäisesti avarakatseisissakin seurakunnissa.
36
Sitä ei ansaitse olemalla hyvä ihminen. Ja toisaalta Jumalan luokse saa tulla juuri niin huonona kuin on. Minusta kuulostaa siltä, ettet anna itsellesi lupaa turvautua Jumalaan. Et antaisi itsellesi oikeutta siihen, minkä Jumala haluaa lahjoittaa sinulle.
Leikkiä ja esittää me ihmiset kyllä osaamme. :) Huijaamme itseämme ja muita, mutta onneksi Jumalaa ei pysty huijaamaan. Hän tietää millainen olet, ja silti rakastaa sinua.
36