Minulla on kaksijakoisia tuntemuksia uskoa kohtaan, vaikka uskovainen olenkin

epäilee uskovansa vaan saadakseen taivaspaikan jne. ap

Jumala näkee kuitenkin sisimpäsi ja antaa sulle anteeksi. Syntisi ovat Jeesuksen verellä pestyt.

En kuulu kirkkoon edes. En edes usko. Silti rukoilen ja olen saanut vastuksia rukouksiini.



Sitten herää epäilys, että olenkin ihan paska kun pyydän Jumalalta meille suojelusta ja auttamaan lastani ja meitä vaikeissa tilanteissa. Ajattelen, että olen paska hyväksikäyttäjä kun pyydän auttamaan. Että olenko materialisti, joka vain pyytää apua ja hyväksikäyttää Jumalaa.



Kiitän silti usein, mutta silloinkin tulee epäilys, että kiitänkö vain siksi, että haluan kiillottaa julkisivuani Jumalalle.



Hitto kun ei voi olla vilpitön vaan aina epäilee.



Ja kaikkein pahinta on, että en ole edes uskovainen.

Olin nuorena aktiivinen seurakunnassa. Palvelin monissa varsin vastuullisissakin tehtävissä. Jumala oli minulle kaikki kaikessa ja katselin elämää hengellisten silmälasien läpi. Silloin ei tullut mieleenkään, että voisin joskus kyseenalaistaa kaiken.



Myöhemmin tapahtui asioita, jotka saivat minut pettymään voimakkaasti seurakuntaan ja ihmisiin. Tuli sellainen olo, että kaikella sillä Jeesus-hypetyksellä ei ollutkaan katetta. Hienoja hengellisiä sanoja oli paljon, mutta niillä ei ollut mitään käytännön merkitystä.



Lopetin palvelutehtäväni, mutta kävin välillä edelleen istumassa jumalanpalveluksessa. Tuntui kuitenkin, että lähdin sieltä useammin ahdistuneena tai vihaisena kuin siunattuna. Aloin kyseenalaistaa kaiken - ihan siitä lähtien, onko Jumalaa ylipäätään olemassa.



Tätä mietintää olen jatkanut jo useita vuosia, enkä usko enää koskaan palaavani entisenlaiseen uskoon. Olen mielestäni edelleen uskossa, mutta hyvin epäileväisesti. Minua vaivaa erityisesti se, että ihmiset pitävät uskomisen tapaansa ainoana oikeana eivätkä tajua sen taustalla vaikuttavaa inhimillisyyttä. Esimerkiksi seurakunnassa ei tarpeeksi tunnusteta ryhmäpaineen merkitystä, tai Raamattua lukiessa ei ymmärretä, että kaikki lukevat sitä väkisinkin valikoiden ja omasta kulttuuritaustastaan käsin.



Kahtalainen oloni on myös sitä, etten osaa olla uskomatta korkeampaan voimaan, vaikka se tuntuukin älyvapaalta. Mutta jos uskominen on älytöntä, niin vielä älyttömämpää on minusta olla ateisti. Ihminen vaikuttaa kaikesta huolimatta olevan varsin hengellinen olento. Tämä hengellisyys vain ilmenee eri ihmisissä ja kulttuureissa eri tavoin. En voisi ajatella, että se kaikki on vain harhaa.



Että tämmöistä. En osaa sanoa, mihin suuntaan ajatteluni kehittyy vuosien myötä.

En kuulu kirkkoon edes. En edes usko. Silti rukoilen ja olen saanut vastuksia rukouksiini.

Sitten herää epäilys, että olenkin ihan paska kun pyydän Jumalalta meille suojelusta ja auttamaan lastani ja meitä vaikeissa tilanteissa. Ajattelen, että olen paska hyväksikäyttäjä kun pyydän auttamaan. Että olenko materialisti, joka vain pyytää apua ja hyväksikäyttää Jumalaa.

Kiitän silti usein, mutta silloinkin tulee epäilys, että kiitänkö vain siksi, että haluan kiillottaa julkisivuani Jumalalle.

Hitto kun ei voi olla vilpitön vaan aina epäilee.

Ja kaikkein pahinta on, että en ole edes uskovainen.

Olin nuorena aktiivinen seurakunnassa. Palvelin monissa varsin vastuullisissakin tehtävissä. Jumala oli minulle kaikki kaikessa ja katselin elämää hengellisten silmälasien läpi. Silloin ei tullut mieleenkään, että voisin joskus kyseenalaistaa kaiken.

Myöhemmin tapahtui asioita, jotka saivat minut pettymään voimakkaasti seurakuntaan ja ihmisiin. Tuli sellainen olo, että kaikella sillä Jeesus-hypetyksellä ei ollutkaan katetta. Hienoja hengellisiä sanoja oli paljon, mutta niillä ei ollut mitään käytännön merkitystä.

Lopetin palvelutehtäväni, mutta kävin välillä edelleen istumassa jumalanpalveluksessa. Tuntui kuitenkin, että lähdin sieltä useammin ahdistuneena tai vihaisena kuin siunattuna. Aloin kyseenalaistaa kaiken - ihan siitä lähtien, onko Jumalaa ylipäätään olemassa.

Tätä mietintää olen jatkanut jo useita vuosia, enkä usko enää koskaan palaavani entisenlaiseen uskoon. Olen mielestäni edelleen uskossa, mutta hyvin epäileväisesti. Minua vaivaa erityisesti se, että ihmiset pitävät uskomisen tapaansa ainoana oikeana eivätkä tajua sen taustalla vaikuttavaa inhimillisyyttä. Esimerkiksi seurakunnassa ei tarpeeksi tunnusteta ryhmäpaineen merkitystä, tai Raamattua lukiessa ei ymmärretä, että kaikki lukevat sitä väkisinkin valikoiden ja omasta kulttuuritaustastaan käsin.

Kahtalainen oloni on myös sitä, etten osaa olla uskomatta korkeampaan voimaan, vaikka se tuntuukin älyvapaalta. Mutta jos uskominen on älytöntä, niin vielä älyttömämpää on minusta olla ateisti. Ihminen vaikuttaa kaikesta huolimatta olevan varsin hengellinen olento. Tämä hengellisyys vain ilmenee eri ihmisissä ja kulttuureissa eri tavoin. En voisi ajatella, että se kaikki on vain harhaa.

Että tämmöistä. En osaa sanoa, mihin suuntaan ajatteluni kehittyy vuosien myötä.

Mutta mistä tästäkään tietää, olenko rehellinen. Jos tässäkin petän itseäni ja yritän selitellä asioita Jumalalle parhain päin ja sisimmässäni olenkin paha ja itsekäs ihminen.



Hankalinta on, että rukoillessani apua, tunnen itseni itsekkääksi kun pyydän. En osaa pyytää ihmisiltäkään apua vaan yritän pärjätä yksin. Mikä oikeus minulla on Jumalalta pyytää apua kun olen sössinyt asiani. Miksi minulla pitäisi asioiden mennä sitten helpommin kun hoksaan rukoilla apua. Mikä oikeus minulla on siihen. Olenko sittenkin Jumalan hyväksikäyttäjä ja pitäisi pärjätä yksin.



En koskaan rukoile itseni taivaaseenpääsyä vaan rukoilen läheisilleni heidän syntejään anteeksi. Omalla kohdalla en usko sitä ansaitsevani.



En nyt muista, mikä numero olin. Mutta siis vastasit minulle.

tai välillä jopa epäilen, olenko sittenkään "oikesti uskovainen" kun ajattelen näin eli siis useimmiten usko Jeesukseen ja Jumalaan on minulle turvaa, lohdutusta ja toivoa. On turvallinen olo, tuntuu että joku pitää minusta huolta ja "kulkee mukanani". Mutta toisinaan olen jopa lievästi ahdistunut, kun ajattelen että ehkä uskoni ei riitäkään (kun en käy missään kokouksissa, en kirkossa, enkä juuri saa aikaiseksi luettu Raamattua vaikka toisinaan yritän alkaa lukea sitä säännöllisesti) ja ahdistun kun mietin että en saakaan sitten ikuista elämää ja taivaspaikkaa, kun uskoni ei ole tarpeeksi vahva.. tai sitten minua ahdistaa vastuu, se että esim. haikailen eroavani enkä tahtoisi olla loppuelämää nykyisen mieheni kanssa, ja kuitenkin tiedän että eroaminen olisi väärin ja että mielihaluni ovat itsekkäitä. Ja teen kuitenkin jatkuvasti syntiä enkä osasta synneistäni edes tahdo luopua, ja sitten koen syyllisyyttä ja ahdistusta niistä. Välillä jopa mietin, että elämä olisi paljon helpompaa kun Jumalaa ei olisikaan olemassa eikä minun tarvitsisi olla uskovainen. Ja koen nytkin syvää syyllisyyttä ja häpeää, että kirjoitin tuon ja että ajattelen noin, joskus.. Huoh... Onko muilla uskovaisilla tällaisia tuntemuksia?

Sinun koko identiteetti on rakentunut piinaavan uskon varaan. Helvetilliset uskonnot on juuri tätä syyllistämistä uhkailua joka armolla vapautetaan.

Tiesitkö että tuosta syyllisyyden helvetistä voi päästä vapaaksi.Sinulla ei ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä siitä mitä olet tai mihin uskot.

Neuvoksi ennen kuin alat lukea Raamattua. Ota selville ketkä Raamatun koksivat, miksi, mihin tarkoitukseen jne... Tutustu Raamatun ympärillä oleviin uskontoihin ja asioihin jotka olivat ennen Raamattua.

Ja ennenkaikkea älä usko ihmisten luomiin käsityksiin kaikkivaltiaasta. Nimmittäin sinulle syötetään aika paljon soopaa.

Mutta mistä tästäkään tietää, olenko rehellinen. Jos tässäkin petän itseäni ja yritän selitellä asioita Jumalalle parhain päin ja sisimmässäni olenkin paha ja itsekäs ihminen. Hankalinta on, että rukoillessani apua, tunnen itseni itsekkääksi kun pyydän. En osaa pyytää ihmisiltäkään apua vaan yritän pärjätä yksin. Mikä oikeus minulla on Jumalalta pyytää apua kun olen sössinyt asiani. Miksi minulla pitäisi asioiden mennä sitten helpommin kun hoksaan rukoilla apua. Mikä oikeus minulla on siihen. Olenko sittenkin Jumalan hyväksikäyttäjä ja pitäisi pärjätä yksin. En koskaan rukoile itseni taivaaseenpääsyä vaan rukoilen läheisilleni heidän syntejään anteeksi. Omalla kohdalla en usko sitä ansaitsevani. En nyt muista, mikä numero olin. Mutta siis vastasit minulle.

Rukoilen aika harvoin. Ja silloin kun rukoilen, tunnen siitä syyllisyyttä. Tuntuu jotenkin itsekkäältä ja hölmöltä pyytää apua vaikkapa mieluisan asunnon löytämiseen, kun joillakin ei ole tässä maailmassa edes ruokaa.

Jokin aikaa sitten nuorin lapseni sairastui vakavasti. Olin tietenkin kauhean huolissani ja rukoilin, että hän paranisi. Tällaiseen rukoukseen tunsin sentään olevani "oikeutettu", mutta samalla mietin, rukoilenko turhaan. Lapsihan saattaisi kuolla, vaikka kuinka rukoilen. Onneksi, ja kiitos Jumalalle, hän tuli kuntoon. En kuitenkaan jaksa uskoa, että se minun rukoukseni siinä mitään vaikutti. Olenpa epähengellinen. :/

28

Älä anna käyttää mieltäsi itseäsi vastaan. Se on hulluutta jota en koskaan täysin ymmärrä. Monet ovat uhreja jo lapsuudestaan asti.



Linkki jonka alussa kerrotaan mitä hirveyksiä Jumalan nimessä tehdään. Katso osa yksi jossa kerrotaan uskontojen synnystä. Alussa on enmmän sotaa ja siitä miten Jumala nähdään vääristyneesti. Tarkoitus ei ole viedä uskoasi vaan ymmärtää Jumalaa.



http://video.google.com/videoplay?docid=-7810993921354002750#

http://video.google.com/videoplay?docid=-7810993921354002750#

Avaa kyllä silmät totaalisesti!

Pelko on se jolla ihmistä hallitaan estetään näkemästä totuutta. Pelätään Jumalan rangaistusta...tunnetaan syyllisyyttä aivan kaikesta.

Juttelen monesti Jumalalle iltaisin ajatuksiani ja pohdin hänelle tätä kaksinaamaisuuttani ja sitä, että miksi en ole uskovainen. Koska vaikka kuinka haluaisin olla hyvä ihminen, silti ajattelen ilkeästi ihmisistä ja teenkin ilkeitä tekoja.



Silti rukoilen suojelusta lapsilleni ja selitän, että ei minusta niin väliä, kunhan suojelisit lapsiani ja samalla vähän näitä muidenkin lapsia.



Silti mietin, että en ole uskovainen, koska en ole kokenut mitään heräämistä, en sieluun tulevaa rauhaa, en Jumalan kosketusta, en mitään. Toisaalta en haluakaan, koska en halua kuulua mihinkään yhteisöön ja seurakuntaan ja sekoittaa näihin juttuihin muita ihmisiä ja julistaa ihmisille, kuinka olen uskovainen ja Jumala pelastaa minut. Minua ahdistaa jo ajatuskin veljistä ja sisarista, jotka siunaavat minua ja sitten veisataan virsiä.



Tämän takia ajattelen, että olen kai aika luopio tai jotain muuta kun en mene tuonne esittelemään, että olen uskovainen ja julista sitä kaikille. Koska en ole uskovainen, koska en ole kokenut mitään ylimaailmallista rauhaa tai sieluun tullutta Pyhää henkeä tai jotain muuta. En edes tiedä näistä asioista niin paljoa ja en oikeastaan jaksa edes alkaa perehtyä.



Jeesuskin on minulle vähän epäselvä juttu. En vain jaksa tuntea sitä asiaa sydemmin, miten hän olisi pessyt meidät verellään synneistä. Tunnen tarinan, mutta en ole saanut siitäkään mitään syvää kokemusta ja heräämistä.



Minua pelottaa nämä lapsuuteni uskovaiset, jotka huusivat uskoaan ja hihkuivat ja kulkivat naama yrmyssä ja julistivat olevansa uskovaisia.



Eihän uskovainen voi olla tavallinen ihminen, joka rukoilee ja juttelee Jumalalle ja kiittää siitä, mitä on saanut. Minähän käännän hänelle selkäni kun en julkisesti huuda kaikille, että rukoilen. En ole mennyt ivattavaksi ja kivitettäväksi ja kuulu edes kirkkoon.



Usko Jumalaan on kamalan hankala asia.



Tuo edellinen, joka on kirjoittanut jo pari kertaa ja ei kuulu kirkkoon ja ei ole uskovainen, mutta on silti saanut rukousvastauksia.

tunnistan niistä paljon itseäni. Erona vain se, että minä todellakin olen ollut sellainen kaikille toitottava uskovainen. Olen myös aikanaan kokenut herätyksen, ymmärtänyt Jeesuksen merkityksen, olen kokenut sielun rauhan, siunaamiset ja Pyhän Hengen kosketuksen.



Silti tällä hetkellä tunnen tosi paljon niin kuin sinä. Joidenkin mielestä olen varmasti luopio. Erosin seurakunnastakin, koska en tuntenut sitä enää yhtään omakseni. Itse en oikein tiedä, mikä olen. Toisinaan ajattelen, että pitäisikö vain rehellisesti myöntää ettei enää ole uskossa. Mutta kun toisaalta olen kuitenkin. En vain samalla lailla kuin ennen.



En nyt muista numeroani, mutta kirjoitin mm. siitä, että uskominen tuntuu älyvapaalta ja että rukoilin, kun lapseni sairastui.

Juttelen monesti Jumalalle iltaisin ajatuksiani ja pohdin hänelle tätä kaksinaamaisuuttani ja sitä, että miksi en ole uskovainen. Koska vaikka kuinka haluaisin olla hyvä ihminen, silti ajattelen ilkeästi ihmisistä ja teenkin ilkeitä tekoja.

uskovaisuus ja hyvänä ihmisenä oleminen eivät ole sinänsä sama asia. Ei-uskova voi olla hyvä ihminen ja uskovainen huono. Tunnen taustani takia tosi paljon uskovaisia, ja he ovat kyllä todella tavallisia vahvuuksineen ja heikkouksineen.

36

Tämäpä tässä onkin. Kun rukoilen iltaisin Jumalaa niin tulee kamalan inhottava olo kun tuntuu, että leikin hurskasta ja käytän Jumalaa hyväkseni ja rukoilen lapsilleni ja varsinkin esikoiselleni suojelusenkeliä, vaikka itse olen inhottava, kostonhimoinen ja sorrun puhumaan töissä joskus pahaa työkaverista ja juoruilemaan ja ajattelen pahaa lapseni kiusaajista ja joskus toivon, että heillekin koittaisi huonoja aikoja.

En osaa kääntää poskeani ja toivoa pahalle hyvää vaan mieleen putkahtaa, että siitäs sait, niin makaa kuin petaa.

Siksi tuntuu niin pahalta pyytää ja rukoilla apua ja suojelusta.

Ja kaikesta huolimatta olen varma, että minulla on ollut suojelusenkeli matkassani elämäni varrella ja minun rukouksiani on kuunneltu. Vastaus ei ole tullut kuin manulle illallinen vaan jälkeen päin olen tajunnut, että näinhän tätä asiaa rukoilin ja ei voi olla totta, rukoukseni kuultiin.

Ja millä ansioilla minunkin rukoukseni kuultiin, koska en ole mielestäni ansainnut niitä. Ja nytkin mielessä pyörii, että petänkö taas itseäni ja kirjoitan itseäni hurskaammaksi ja paremmaksi ihmiseksi kuin olen.

Kuljin aikoinaan psykologilla selvittelemässä lapsuuteni traumoja isäni alkoholiongelmasta. Huomasin, kuinka hyvä olen selittämään asioita ja fuulaamaan jopa psykologia. Selitin niin näppärästi kaikki asiat, että psykologi oli todella hurmaantunut minuun, kuinka hieno ja sielukas ihminen olen ja taistelija ja olen niin hienosti selviytynyt ja kylläpä olen hyvä ihminen. Samana iltana vedin pääni täyteen ja itkin pahaa oloani ja meinasin tappaa itseni.

Eli olen todella hyvä näyttämään ja selittämään paremmalta ihmiseltä kuin olen. Tätä monesti mietin, että pelaanko Jumalankin kanssa samaa peliä ja yritän leikkiä nöyrempää ja vaatimattomampaa ihmistä kuin olen, että saisin lapsilleni paremman tulevaisuuden rukouksillani. Yritänkö fuulata häntäkin samalla tavoin, että Jumala luulisi, kuinka vaatimaton selviytyjä ja nöyrä ja hyvä ihminen olen kun kiellän sen kaiken ja kerron, että paska ihminen minä olen.

Näkeekö hän sydämeeni paremmin kuin minä itse kun en itsekään tiedä, mitä olen.

Olen rukoillut monesti epätoivoissani, että anna minulle rauha ja tasapaino ja vie tämä ahdistus pois. Anna minulle usko. Silti makaan peiton alla ja en tunne mitään. Silti tiedän, että hän kuuntelee ja nauraa minulle, että hitsi vie tyttöseni, että sinä olet kyllä kumma venkura. Kun saisit uskon niin sama ilkeä ja kiero ihminen olisit kuitenkin kun saisit rauhan itsellesi.

En saa rauhaa, koska en ansaitse sitä. En ole siihen tarpeeksi hyvä ihminen. Näin olen sen asian ajatellut.

Ja en usko, että kirkkoon liittymällä tulisin sen kummemmin uskovaksi.

Juttelen monesti Jumalalle iltaisin ajatuksiani ja pohdin hänelle tätä kaksinaamaisuuttani ja sitä, että miksi en ole uskovainen. Koska vaikka kuinka haluaisin olla hyvä ihminen, silti ajattelen ilkeästi ihmisistä ja teenkin ilkeitä tekoja.

uskovaisuus ja hyvänä ihmisenä oleminen eivät ole sinänsä sama asia. Ei-uskova voi olla hyvä ihminen ja uskovainen huono. Tunnen taustani takia tosi paljon uskovaisia, ja he ovat kyllä todella tavallisia vahvuuksineen ja heikkouksineen.

36

Älä usko asioihin jotka saattavat vahingoittaa tai haavoittaa sinua. Jokainen ajatus on syy ja jokainen olotila seuraus.



Miten sitten ihmisen mieli toimii? Sinulla on mieli ja sinun pitäisi oppia miten sitä käytetään. Mielessäsi on kaksi tasoa - tietoinen eli rationaalinen järkeilevä taso ja alitajuinen eli irrationaalinen taso. Tietoisen mielesi avulla sinä ajattelet ja se mitä sinulla on tapana ajatella painuu alitajuuntaasi. Jos ajattelet pahaa siitä seuraa pahaa, jos ajattelet hyvää siitä seuraa hyvää. Mielesi toimii tällä mekanismilla. Lyhesti ja yksinkertaisesti olet sitä mitä ajattelet.



Tietoinen mielesi on portinvartija sen päätehtävä on suojella alitajuntaasi vääriltä vaikutteilta.



Muiden ihmisten antamat suggestiot eivät pysty vahingoittamaan sinua. Ainoa sinun vaikuttava voima asuu omassa mielessäsi.



Ajatuksen voimalla ihminen pelkää mitä ihmeellisimpiä asioita. Hän reagoi fyysisesti ja psyykkisesti...



Usko on ajatusta joka toimii alitajunassa minkä ylitajunta on sinne syöttänyt.





Usko on ajatusta.

Älä usko asioihin jotka saattavat vahingoittaa tai haavoittaa sinua. Jokainen ajatus on syy ja jokainen olotila seuraus.

Miten sitten ihmisen mieli toimii? Sinulla on mieli ja sinun pitäisi oppia miten sitä käytetään. Mielessäsi on kaksi tasoa - tietoinen eli rationaalinen järkeilevä taso ja alitajuinen eli irrationaalinen taso. Tietoisen mielesi avulla sinä ajattelet ja se mitä sinulla on tapana ajatella painuu alitajuuntaasi. Jos ajattelet pahaa siitä seuraa pahaa, jos ajattelet hyvää siitä seuraa hyvää. Mielesi toimii tällä mekanismilla. Lyhesti ja yksinkertaisesti olet sitä mitä ajattelet.

Tietoinen mielesi on portinvartija sen päätehtävä on suojella alitajuntaasi vääriltä vaikutteilta.

Muiden ihmisten antamat suggestiot eivät pysty vahingoittamaan sinua. Ainoa sinun vaikuttava voima asuu omassa mielessäsi.

Ajatuksen voimalla ihminen pelkää mitä ihmeellisimpiä asioita. Hän reagoi fyysisesti ja psyykkisesti...

Usko on ajatusta joka toimii alitajunassa minkä ylitajunta on sinne syöttänyt.

Usko on ajatusta.

http://video.google.com/videoplay?docid=-7810993921354002750#docid=5547…

niin avasin kuitenkin tämän ketjun ja syvennyin lukemaan. Ja täytyy kyllä sanoa, että vaikka aihealue ei ehkä ole minua eniten tässä elämässä kiinnostava, niin on ollut ilo lukea tätä keskustelua!



Kerrankin on tällä palstalla KESKUSTELU menossa, jossa kukaan ei nälvi, hauku, ja huutele typeriä kommentteja. Ihanaa nähdä, että tällä palstalla tosiaan käy myös fiksuja ja asiallisesti keskustelevia ja mielipiteitään vaihtavia ihmisiä. Kerrankin on sellainen fiilis, että keskustelun aloittaja saa apua ja tukea muilta, eikä aidosti tunnoistaan puhuvaa ihmistä haukuta heti lyttyyn! :) Kiitos tästä arvon leidit!

Mummo ja täti olivat hyviä, toisia kannustavia ja tukevia ihania ihmisiä, ns. hyviä ihmisiä. Vanhempani eivät koskaan puhuneet uskosta mitään minulle, mutta eivätpä he muutenkaan paljoin asioita keskustelleet kanssani. Olin tiellä suurimman osan ajasta.

No ehkäpä juuri siitä syystä ajauduin aika nuorena suhteeseen komean ikäiseni pojan kanssa, jonka kanssa perustimme nuorena perheen.

Muutama vuosi meni ihan hyvin, mutta pitkän suhteen aikana sain kokea paljon väkivaltaa, jota olin myös lapsena saanut kokea samoin kuin vähättelyä, pettämistä yms. Koin maailman kovin pahana, enkä löytänyt mistään ihmistä, jolla olisi samanlaisia kokemuksia. Kaikki ihmiset tuntuivat kovin pinnallisilta, mutta enpä mä paljon ihmisiä ollut saanut tavatakaan tuossa pitkässä suhteessa.

Sitten aloin opiskella hoitoalaa ja huomasin, että minähän sovin alalle oikein hyvin, nyt löytyikin jotakin missä minua tarvitaan ja olen jollekin tärkeä.

Sitten tuli TV7, jota katsomalla tajusin, että olen aina ollut uskossa ja toiminut, kuten Jeesus on opettanut, olen aina ollut hyvä ihminen, kääntänyt sen toisenkin posken, en ole haukkunut tai arvostellut muita jne.

En vieläkään tunne kuin yhden uskossa olevan ihmisen kunnolla, en käy seurakunnassa, mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että usko Jeesukseen heijastuu ihmisen käytökseen todella paljon.Olen saanut todella paljon lohtua Raamatusta ja TV7-kanavalta sekä tuolta ainoalta uskossa olevalta ystävältäni. Ne ovat ns. voimaannuttaneet minut jaksamaan tätä elämää ja olemaan jopa onnellinen. Tiedän tekeväni ja toimivani oikein, eikä minua ole helppo loukata enää.

Siunausta kaikille!