Mä en tajua mitä anoppi meinaa

ja perheen naisten tulisi pitää yhtä.

ja perheen naisten tulisi pitää yhtä.

Ne on miehen perhettä. Se mua eniten ihmetyttääkin, että miks aina silloin tätä, kun mies ei ole paikalla.

ap

vaikka hän on sun miehes sisko, silti sä voi pidä häntä perheenä.

Pitää seuraavan kerran sanoa selvemmin anopille, että miehen homma on järjestää kyläilyt siskonsa kanssa. Vaikka oon mä senkin sanonut monta kertaa. Ei vaan mee perille.



ap

Anopilla näyttäisi olevan samantapaisia suunnitelmia. Välillä kutsuu poikansa ja tyttärensä kumppaneineen kylään, ja ehdottelee että menisimme naisten kesken vaikkapa parvekkeelle "seurustelemaan". Ihme tyyppi, ammattinsa puolesta hänen pitäisi olla hyvä lukemaan ihmisiä, ja tässä tapauksessa on ilman muuta selvää että mieheni ja hänen siskonsa ovat aivan eri maailmoista. Jolloin toki myös esim. minä ja miehen sisko emme ihan hirveän paljon yhteistä juteltavaa löydä, tai mieheni ja siskonsa mies.



Suurten ikäluokkien edustajilla on ihmeellinen käsitys, että sukupuoli määrittää yhteisiä juttuja persoonallisuuden yli. Anoppi yrittää kahden kesken puhua minulle ihme tyttöjen juttuja, jotka eivät itseäni lainkaan kiinnosta, ja lisäksi yleisluontoisesti haukkua vastakkaista sukupuolta. Sekään ei itseäni kiinnosta, koska minulla on hyvä mies, ja anoppi voisi mielestäni katsoa peiliin jos ei itse tule omansa kanssa toimeen.

tuolla tavalla haluavat teidät mukaan yhteisiin 'tyttöjen juttuihin'. Ja jaksan taas taivastella näiden av-mammojen omaa erinomaisuutta, kun mikään ei kelpaa. Ihmetelkää siinä sitten viileitä välejä miehen sukuun...

Ja kyllä te sukua olette avioliiton kautta.

ehdotti samanlaista reissua juurikin miehen siskon luokse kesällä. Olin kutsusta ihan aidosti iloinen ja varmasti menemmekin :) Mulla on mukava anoppi, lähden mielelläni reissuun!

mä juttelen aikas usein miehen siskon kanssa ja kyllähän se on niin, että kun menet naimisiin niin toisen sukulaiset tulee siinä myös mukana.

jos on noin yhteistyökyvytön ja ihmisvihaaja niin olisi kannattanut pysyä sinkkuna.

ihme tapauksia nämä naiset, jotka tarvii miestä kylässä käymiseen ja niinkin läheisen sukulaisen kanssa, kun miehen sisko!.

muutamaksi yöksi anopin ja appiukon mökille lasten kanssa. Miehellä useamman päivän työputki pitkillä päivillä ja me lasten kanssa keskenämme kotona. Helpottaa paljon munkin elämää kun on neljä apukättä lisänä, kun lapset vielä alle kolmevuotiaita. Tosin mulla käytössä oma pikkumökki, johon ehkä otan lapset tai ehkä en :) Ainakin isovanhemmat haluaisivat lapset päärakennukseen isompiin tiloihin nukkumaan.

Minä ainakin kykenen aivan rehelliseen keskusteluun niin anoppini kuin mieheni veljen puolison kanssa. Miehen veljen puolisoon en niinkään aina välittäisi yrittää pitää välejä "lämpiminä", mutta tiedän , kuinka tärkeää se on miehelleni ja toki myös appivanhemilleni. Ja kun siitä ei ole haittaa minulle (ainoastaan pieni vaiva silloin tällöin), niin olen siihen valmis.



Häviättekö te jotain siinä, että pidätte välit kunnossa perheeseenne?? Ja kyllä, avioliiton kautta olette perhettä. Sanotaanhan sitä jotain siihen suuntaan, että avioliitossa et nai pelkästään puolisiosa vaan saat koko suvun kaupanpäälisiksi;)

voit sitten itkeä täällä, että miksi se anoppi muiden matkoja maksaa, mutta ei sinun

koskaan itse kutsu meitä. Anoppi siis häärää välissä omin nokkinensa.



Mulla on ihan omat kaverit, en tarvi ihmistä joka selvästi ei tarvi mua eikä edes omaa veljeään.



Anopilla on muutenkin taipumusta yrittää järjestellä ihmisten välisiä suhteita. Esim. kun miehen toinen sisko muutti takaisin paikkakunnalle, anoppi kutsui nämä aina kylään samaan aikaan meidän kanssa. Vaikka me oltaisiin ehdotettu kyläilyä, niin kun mentiin sinne, oli anoppi pyytänyt samaan aikaan miehen siskon perheen. Ja soitteli silloinkin mulle ja vihjaili, että voisin mennä käymään tuon siskon luona.



Ei, edelleenkään en tajua, miksi anoppi toimii näin. Ei ne miehen siskot itse pidä muhun yhtään sen enempää yhteyttä kuin minäkään heihin.



ap

Minä ainakin kykenen aivan rehelliseen keskusteluun niin anoppini kuin mieheni veljen puolison kanssa. Miehen veljen puolisoon en niinkään aina välittäisi yrittää pitää välejä "lämpiminä", mutta tiedän , kuinka tärkeää se on miehelleni ja toki myös appivanhemilleni. Ja kun siitä ei ole haittaa minulle (ainoastaan pieni vaiva silloin tällöin), niin olen siihen valmis.

Häviättekö te jotain siinä, että pidätte välit kunnossa perheeseenne?? Ja kyllä, avioliiton kautta olette perhettä. Sanotaanhan sitä jotain siihen suuntaan, että avioliitossa et nai pelkästään puolisiosa vaan saat koko suvun kaupanpäälisiksi;)

Minä nyt satun olemaan sellainen, että minulla on harvan ihmisen kanssa mitään yhteistä. Tämä haluttomuus yhteydenpitoon ei siis koske erityisesti anoppiani ja miehen siskoa, vaan ihmisiä yleisesti (niitä harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, joiden seurasta oikeasti nautin).

Anoppi ei ymmärrä yhtään mitään kumppanini työstä, eikä sen enempää minun työstäni. Televisiota emme katso, joten tv-ohjelmista on vaikea puhua muuta kuin: "Ai no mikäs se sellainen ohjelma sitten on?". Anopin työstä voimme puhua, mutta vain pintapuolisesti koska on hoitoalalla eikä voi koskaan mennä yksityiskohtiin. Muut hänelle mieluisat puheenaiheet palvelevat niin läpinäkyvästi hänen itsekorostustarpeitaan, että niihinkään on vaikea aktiivisesti osallistua (hymistellä voi ja nyökytellä).

Vaikka asiatasolla jokin puheenaihe löytyisi, niin suhtautumisemme siihen on yleensä niin erilaista, että on vaikea löytää mitään asiaa mistä olisimme edes suunnilleen samaa mieltä. Keskustelua vaikeuttaa sekin, että sanomisemme ymmärretään lähes poikkeuksetta ensin väärin. Kuka tahansa väsyy jatkuvaan selittelyyn ja kieli keskellä suuta olemiseen.

Avioliitossa emme miehen kanssa ole, vaikka yksinkertaisuuden vuoksi anopista puhunkin (elämme sitoutuneina toisiimme, mutta ilman avioliittoa). En koe anoppia perheekseni, eikä näin oikeastaan koe miehenikään, vaikka onkin kyse hänen äidistään. Omena on tässä tapauksessa vain sattunut putoamaan puusta varsin kauas.

Vaikeuksista huolimatta pidämme silti molempien vanhempiin yhteyttä, ihan vain siksi että ovat vanhempiamme. Tämä edellyttää meiltä vaivannäköä ja itsemme altistamista rasittaviin tilanteisiin. Muuhun sukuun tämä halu nähdä vaivaa ei enää ulotu. Emme näe mitään järkeä siinä, että minä hengailisin miehen siskon kanssa ja mies siskonsa miehen kanssa vain siksi, että anoppi saisi pönkitettyä maailmankuvaansa. Meillä ei ole paljon vapaa-aikaa, ja silloin kun emme vietä sitä vanhempiemme seurassa, valintamme on kahdenkeskinen yhdessäolo tai itse muodostettujen, hyvin tärkeiden ja läheisien ystävyyssuhteiden hoitaminen.

Mun anoppi ei nimittäin halua muuta kuin kipittää poikansa perässä ja sipistä asioita muilta (lue: minulta) salassa.

ette tule toimeen vai? Mulle miehan sisko on kuin oma sisko, eli perhettä - oli se sitten millainen tahansa, onneksi on todella kiva!

Kyllä me ainakin lähisuvussa nähdään erilaisilla kokoonpanoilla (välillä kaikki yhdessä, välillä naisporukalla tms.). Muutenkin pidetään perhettä (molempien) tosi tärkeänä asiana elämässä.



Itse ainakin toivon, että meidän lapset voivat tulla aikuisina perheineen meille YHTÄ AIKAA käymään ja viettämään meidän kanssa aikaa. En ymmärrä, miten joillain on niin ankea perhekäsitys!



Entä kun omat lapsenne ovat aikuisia, ettekö koskaan halua viettää aikaa kaikki yhdessä ja kutsua esim. kaikkia lapsia kylään? Tai aiotteko jättää miniän ulkopuolelle, koska ei kuulu perheeseen?

mutta miksi MUN pitäis olla menossa kylään ja ottamassa yhteyttä? Nehän on miehen siskoja, eikä nekään ota minuun yhteyttä. Ei mulla ole niiden ihmisten kanssa muuta yhteistä kuin tuo mun mies, ja sehän se kumma juttu onkin, että anoppi alkaa näitä järkkäilyjään tekemään silloin kun mies ei pääse mukaan.



Mun mielestä tuo ei ole kivaa, vaan tuppaantumista ja vaivaannuttavaa. Isolla porukalla on tietysti ihan ok kokoontua, koska silloin ei tarvi keksiä tikusta asiaa. Mutta sekään ei ollut kivaa, kun anoppi aina kutsui sen miehen siskon perheen kylään. Pienessä yksiössä neljä lasta ja viisi aikuista, hirveä häslääminen ja vouhotus koko ajan, anoppi laittoi videot lapsille heti pauhaamaan että saa ne pysymään paikoillaan ja kukaan ei kuule mitään telkkarin möykkeeltä.



Mikä siinä muka on, että väkisin pitäis olla ystävyyttä vääntämässä ihmisten kanssa, joiden kanssa on aivan eri vuosikymmeneltä, eikä koskaan aiemminkaan ole mitään yhteistä ollut.



ap

Itse ainakin toivon, että meidän lapset voivat tulla aikuisina perheineen meille YHTÄ AIKAA käymään ja viettämään meidän kanssa aikaa. En ymmärrä, miten joillain on niin ankea perhekäsitys!

Entä kun omat lapsenne ovat aikuisia, ettekö koskaan halua viettää aikaa kaikki yhdessä ja kutsua esim. kaikkia lapsia kylään? Tai aiotteko jättää miniän ulkopuolelle, koska ei kuulu perheeseen?

Minulla ei mielestäni ole mitenkään "ankea perhekäsitys", vaan päinvastoin minua harmittaa että Suomessa yleisesti ottaen ollaan niin epäyhteisöllisiä. Käyn välillä muissa maissa työprojekteja tekemässä ja siellä olen eri tavalla sosiaalinen kuin tällä kotimaassani. Varsinkin etelä-Euroopassa ihmiset ovat rakkaudellisempia ja lämpimämpiä kuin Suomessa, ja heidän kanssaan minullakin juttua riittää vaikka kuinka pitkään.

Totuus nyt vain on se, että en halua osallistua seuraaviin keskustelulajeihin: 1. päteminen, 2. toisten yksityisasioiden urkkiminen kielteiseen sävyyn (selvänä tavoitteena hyötyä niistä tiedoista itse, eikä se että olisi vain ihmisenä kiinnostunut toisesta ihmisestä), 3. nuorempien "kouluttaminen" siinä, miten asiat tehdään oikein, 4. jonkun toisen ihmisen tai ihmisryhmän haukkuminen selän takana, 5. puhujien keskinäinen nokittelu. Olen mieluummin hiljaa kuin annan vetää itseni mukaan tällaiseen "keskusteluun".

Valitettavasti useat sukulaiseni, anopin perhe mukaanluettuna, keskustelevat pääasiassa em. tavoilla. Minusta perheen tekee ensisijaisesti tunnelma ja ihmisten välinen rakkaus, ei verisiteet. Olen Suomessakin kerran ollut jäsenenä työyhteisössä, joka tuntui perheenomaiselta. Anopin perhe puolestaan ei sellaiselta tunnu, enkä näe mitään syytä osallistua sellaisen touhun ylläpitämiseen jota en itse arvosta ja josta en saa juuri mitään myönteistä. Perheenhän nimenomaan tulisi olla yksi tärkeimmistä ja myönteisimmistä asioista elämässä. Suhteeni kumppaniini on sellainen, suhde muuhun sukuun ei.

Anoppini ei ole muihin ihmisiin verrattuna mitenkään kauhea ihminen, päin vastoin. Taitaa vain olla niin, että suurin osa suomalaisista on tällaisia vastakkainasettelua hakevia ja rakastamisen taidon hukanneita suorituskeskeisiä pätijöitä. Tai sitten suurin osa niistä ihmisistä, joita itselläni on ilo tuntea. Harvinaisia poikkeuksia ovat minun elämässäni ne, joiden kanssa oikeasti viihdyn.

Se, että tilanne on tämä, ei merkitse ettenkö minäkin haluaisi rakastavaa ja lämminhenkistä "kunnon" perhettä ympärilleni. Toivon, että osaamme miehen kanssa kasvattaa mahdolliset tulevat lapsemme tavalla, joka meillekin tämän onnen tulevaisuudessa suo. Mutta jos lapsilla ei ole meidän kanssamme mitään yhteistä, samoin kuin meillä ei omien vanhempiemme kanssa, en odota heiltä enempää yhteydenpitoa kuin mihin itse pystyvät venymään. Tärkeintä minulle kuitenkin on se, että he elävät elämänsä mahdollisimman onnellisina - samoin kuin minä omani.

Olkaa onnellisia te, joilla on sellainen perhe ja suku, että yhteinen aika heidän kanssaan on oikeasti mukavaa! Sitä onnea ei varmasti mikään maailmassa voi korvata.