Miksi minä? Ei saisi katkeroitua, mutta.... :(

Joskus vain tuntuu, että ei jaksa, liikaa vastoinkäymisiä, liikaa yhdelle ihmiselle... :(



14 vuotiaana sain kuulla, että minulla on kasvain päässä. Se leikattiin ja selvisin siitä, helpoa se ei ollut, mutta jotenkin selvisin. Sain loistavan fysioterapeutin, loistavat lääkärit, loistavan hoidon ja selvisin. Ikuisesti olen heille kiitollinen. :)



Sain elää normaalia elämää, olla onnellinen, kunnes sain jälleen järkyttävän uutisen, taas vakava sairaus... :( Tällä kertaa aivoistani löytyi veritulppa, kyllä 20v naisella veritulppa aivoissa. Eikä siinä kaikki, aivojeni verisuonisto on myös epänormaali, lääkärit eivät tiedä miksi, se vain on... Kukaan ei osaa kertoa mikä minulla on, yhtä erittäin harvinaista sairautta epäillään... :( Tiedän vain, että kyse on vakavasta asiasta, en paljon muuta...



Olen onnellinen, että oireita ei juurikaan ole, saan olla kotona lapseni ja mieheni kanssa. Mutta tulevaisuus pelottaa, entä jos mitään ei voida tehdä? Entä jos...? Mieleni on täynnä kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia, kukaan ei osaa vastata. Tiedän, että minun pitäisi luottaa lääkereihini ja uskoa, että kaikki menee hyvin... Mutta se on välillä todella vaikeata, miten voisin luottaa heihin, kun hekään eivät tiedä mikä minulla on?



Varmasti on paljon ihmisiä joilla asiat ovat huonommin kuin minulla ja jotka jaksavat luottaa huomiseen. Minä en vain enään tiedä mistä löytäisin uskon huomiseen. Vertaistukea en ole saanut, enkä tiedä mistä sitä edes saisin...



Ennen uskoin, että jokaiselle ihmiselle annetaan vain sen verran kuin jaksaa kantaa, mutta nyt tuntuu että harteilleni on lastattu liikaa painoa... Liikaa yhdelle... Mutta ehkä elämä kantaa, toivottavasti. Kiitos, että sain purkautua. :)