Kertokaa, miten tosi villin 2-vuotiaan kanssa jaksaa ja pärjää?

vaikka palapeliin pitkäksikin aikaa, jos se kiinnostaa häntä oikeasti. että tuolla perusteella tuskin on poissuljettu juttu ollenkaan...

No just.

EI; EI; EI



EI TOIMI!



Siis sitähän juuri sanotaan, että pitäisi etsiä erilaisia keinoja pitää rajat lapsille kuin vai sanomalla ei.



Meillä on rajat ja tarkat sellaiset. Mutta jokaisesta kauhan hakemisesta keittiöstä en jaksa välittää. Onneksi nyt ei ihan pissitä isosiskon päälle, mutta äpäräksi en kutsuisi kenenkään lasta edes täällä av palstalla vaikka niin tekisikin (kuten se joku tuossa edellä).



Taidat olla rauhallisten ja "kilttien" lasten äiti. Geeneille ja tempperamenttieroille ei voi mitään. Rajat pidetään, mutta lapset reagoi niihin hyvin eri tavoilla. Meillä poika saanut minun persoonani jossa on lisäksi testosteroni lisänä, eli lähtökohdat on aikamoiset.

mulla on 3,5 ja 2 vuotiaat ylienergiset pojat. Ovat juuri tuollaisia, ehtii ihan joka paikkaan ja koko ajan tekemässä kaikkea mahdollista... ja yhdessä vielä keksiivät.. ja nyt isompi mokoma on alkanut yllyttää pienempäänsä vielä lisää.. huoh.

EI, EI JA EI, selitys miksi ei, ja rangaistukset päälle. Eikä mikään jäähypenkki auta, kun pari kertaa päivässä kuseksitaan siskon päälle.

Mikä helv. vaikeus teidän vanhempien on kerrankin kunnolla SUUTTUA lapsen tekemisistä. Ne ei sillä mene rikki, että vanhempi näyttää suuttumisensa pahanteon jälkeen..

Ei tarvitse pahoinpidellä, mutta se päänsilittely ja ymmärtäminen pitää vanhemmilta jäädä pois.

Kokeiltu on. Meillä tyttö reilu 2v. on aivan samanlainen menijä kuin aiemmin kuvatut lapsukaiset, aamusta iltaan riittää virtaa.

Meillä on vielä kaksi vanhempaakin lasta jotka kaipaisivat äidin huomiota, mutta ei aika riitä kun pitää paimentaa pienintä koko ajan.

Useammin kuin kerran olen karjaissut rumasti kun ipana tekee pahojaan, esimerkiksi ottaa muropaketin ja viskoo sen sisällön ympäri keittiötä, kiipeää kirjahyllyyn tai repii läppärin näppäimistön irti. Myös karkaaminen ulkona on hänestä todella hauskaa kun äiti juoksee perässä, ihan sama missä se tapahtuu, vaikka sitten keskellä kylää.

Meidän tyttö ymmärtää mitä ei tarkoittaa, mutta uhmaa ilmeisesti ihan huvikseen.

mut meillä on koira, jolla on tosi haasteellinen luonne. Sen kanssa on käyty kaikenlaiset koirakoulut (ennen lapsen syntymää9, ja kaiken koirankoulutuksen pohjanahan on omistajan tietoisuus omasta tavastaan viestiä tunteistaan ja aikomuksistaan sekä käyttää kehonkieltään. Mä olen koiran ekat kaksi vuotta ollut tokokentillä ohjaajan ruodittavana ja kuullut melkoisia kipeitäkin totuuksia itsestäni. Lisäksi olen juossut miljoonat kerrat hammasta purren kirjaimellisesti peilin eteen katsomaan itseäni ja miettimään, miten mikäkin tilanne syntyi ja miten se laukaistaan ja korjataan eläimen kanssa, joka ei ymmärrä sanaakaan puhuttua kieltä, jolla on nollaluokan keskittymiskyky ja johon ei voi millään lailla fyysisesti kajota ja jolle ei saa näyttää paljasta suuttumusta koska silloin se homma leviää käsiin ja siitä saa syyttää ihan vaan itseään. Kun pikkuhiljaa löytää ne keinot, joilla tilanteet lähtee oikenemaan ja elämästä tulee mukavaa, tulee sellaisen avuttoman turhautuneisuuden tilalle mekanismi, että anna tän tunteen nyt mennä ja tulla ja toimi järkevästi, älä tunnepohjalta. Se toimii aivan yksi yhteen myös lapsen kanssa, siis häkellyttävästi samalla tavalla. Mä voin sanoa, että koen lapseni helpoksi ihan siksi, että olen jo vuosikausia sitten tajunnut että jos homma ei toimi, on se aina suurimmaksi osaksi minun vikani, ei lapsen eikä eläimen, MUTTA se tilanne voidaan korjata, ja se korjaantuu sillä että etsin jostain lähimmän peilin. ;)



Mä olen suorastaan yllättynyt, ettei neuvolassa koskaan, milloinkaan, pidetä äideille empatiatunteja, jossa he saisivat arvioida omaa käytöstään sellaisen silmin, joka ei juurikaan puhu. Moni äiti on autuaan tietämätön kehonkielestään ja omasta epäloogisesta käytöksestään, ja kuitenkin nämä on just ne jutut, joihin lapsi reagoi, ei se mitä sieltä suusta pääsee. Tässä maassa täytyy olla todella paljon vanhempia, jotka luulee että heillä on lapsen kanssa kasvatus-ja auktoriteettiongelmia, vaikka oikeasti heillä on vaan kommunikointiongelma.

Hyi hemmetti mihin rooliin äidit joutuvat tehdessään lapsia, niin ihania ovatkin. Kun yhteiskunnan turvaverkko on lapsiperheille niukka, äidit ovat uupumisen rajoilla. Itsellä on ollut jotakuinkin melko rauhallinen lapsi. Kun tulin hoidosta kotiin, minun ei tarvinnut koskaan töiden jälkeen miettiä pitäisikö vielä leikkiä hänen kanssaan. Hän oli tosi helppo lapsi. Lyhyen pinnani takia en olisi selvinnyt sekoamatta lastenhoidosta jos kohdalleni olisi osunut jokin " suunnaton sähisijä" joka ei olisi uskonut viimeistään kolmannesta muistauttamusesta. Kun katson näitä Piia Penttalan supernanny ohjelmia ihmettelen erästäkin äitiä joka on tehnyt 3 lasta  neljässä vuodessa ja mies 2 viikkoa reissuhommissa. Miksi äiti laittaa itsensä niin mahdottomaan tilanteeseen ?