Kuinka kauan kannattaa sietää?
En tiedä mistä aloittaa.... Olemme olleet yhdessä 16 vuotta, kaksi lasta. Yleensä meillä menee iha ok. Riitoja tulee usein miehen työstä joka pitää häntä useamman päivän kuusta poissa kotoa.
Mies on paha suustaan suuttuessaan. Menee todella henkilökohtaisuuksiin ja on mahdottoman ilkeä!!! Riidan jälkeen sitten on tosi lepponen ja pyytelee anteeksi sanojaan joita ei kuulema tarkoita. Pahat sanat vain kuulema tulee kun haluaa sanoilla kunnolla satuttaa eikä niille voi mitään.
Hänellä ja isällään on kummallinen suhde. Isänsä moittii ja arvostelee poikaansa ja mieheni on erittäin pahoillaan asian vuoksi ja yrittää ja yrittää aina olla isälleen mieliksi ja uskoo ja toivoo että isä muuttuu. Mutta ei. Asumme eri kaupungissa kuin appiukkoni, ja näemme varmaan 3-6kk välein. Viimeksi olemme nähneet juhannuksena jolloin appiukko haukkui miestäni kännissä.
Nyt viikonloppuna näimme taas ja ensimmäisenä kun hän näki mieheni, sanoi että mitä läski (mieheni ei ole läski vaikka muutama kilo on tullutkin)? Ja toisti tätä varmaan kymmenen kerta ja sitten tokaisi vielä jotain muutakin ilkeää ja puolen tunnin päästä pihalla oli myös laukonut jotain vielä pahempaa...
Ja miehelläni katkesi pinna ihan totaalisesti. Ei sanonut isälleen mitään mutta minä sain kuulla sitäkin enemmän. Yht´äkkiä minä olin iha paska ja tein kaikki väärin. OK, yritin ymmärtää ja olin hiljaa sen päivän. Eilen kaikki jatkui. Mies oli pahalla päällä ja haukkui minut taas ihan pystyyn.
Illalla kun lapset oli menneet nukkumaan, menin miehen luo ja yritin aloittaa jonkinlaista keskustelua (emme olleet puhuneet koko päivänä mitään). Hän vain tiuskaisi että ei ole mitään asiaa minulle ja että pitäisin pääni kiinni. Kiihdyin taas itse ja kerroin kuinka helvetin epäreilua ja säälittävää on että minusta tulee jokin sylkykuppi jos häntä isänsä vituttaa.
Jäkätin aikana kunnes mies nousi ihan hullunkiilto silmissään ylös sängystä ja tuli naamani eteen karjumaan ja haukkui minut niin maanrakoon kuin olla voi esim: Vitun kieroon kasvatettu idiootti paska ym.... Mies oli aivan hullu, kuin olisi seonnut. Sama hullunkiilto silmissä alkoi pakkaamaan tavaroitaan ja karjui lähtevänsä töihinsä nukkumaan ja että ei koskaan enää tule tänne luukkuun jossa minä vaan käytän häntä ja hänen rahojaan hyväksi (siis mitä?), olen iilimato, luuseri, säälittävä pelle ym ym ym ym...... Ja sit mies lähti. Hän tuli kyllä 40 minuutin päästä takaisin ja kun kysyin että mitä helvettiä teet täällä, snaoi vaan että ei ollut töissä tilaa ja lähtee heti aamulla eikä palaa!!! Ja haistatti vielä vitut!
Olen ihan järkyttynyt ja hämilläni. Mies ei yleensä ole tuollainen. Ei ole uhkaava ei juo, ei ole raivohullu tmv... Mahtava ja osallistuva isäkin on! Mutta nyt vaan niinkuin hän repesi aivan totaalisesti!
Enkä tiedä miten suhtautua. Hän päästi suustaan niin kamalia asioita minusta että ei ne ihan hevillä unohdu. Tekisi oikeasti mieli pakata laukut ja häipyä. Mutta nuo lapset ja tämä päivärutiini täällä meidän kylässämme. Sukulaiset asuvat monen sadan kilometrin päässä joten emme voi mennä mihinkään muutamaksi illaksi katsomaan tilanteen jatkoa.
Mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa voi tehdä? Ja mitä kaikkea vaimon oikein pitää sietää? Pitääkö tässä nyt jotenkin ymmärtä että isi-poika suhde on miehelleni niin kova pala jonka takia minun pitää jättää miehen sanomiset noteeraamatta ja antaa hänen raivota paha olonsa pois.
Voi helkkari että on paha mieli ja epäusko siitä että oma mies voi olla noin hirviö. Koskaan ennen ei hän ole ollut tuollainen hullu eikä sanoissaan vielä noin ilkeä.
Kommentit (27)
minä entinen tuittupää en uskalla edes inahtaa nykyisin kun pelkään mieheni suuttuvan ja sitten sitä tulee täydeltä laidalta ja kauan. pelkään sitä, että joku tulee meille kylään tai soittaa, sillä sekös miestäni ärsyttää. pelkään käskeä tekemään kotona töitä, joita hän ei itse ajattele tai huomaa, sillä sekin saattaa olla liikaa.
edellä mainittu joku on yleensä minun vanhemmat, lastemme isovanhemmat, jotka ovat heille tosi tärkeitä. tilanne on ihmeellinen: vain minä voin sopia asioista ja käydä heillä, mieheni ei koskaan. vanhempani ovat kyllä havainneet, ettei heitä pidetä. mieheni mukaan hänen ainoa keinonsa minua ja sukuani vastaan on olla hankala. vanhempani ovat työllään hankkineet jo varallisuutensa, joka mahdollistaa mm. matkustelun. se saa miehen olemaan katkera ja äärimmäisen kateellinen. hän itse on työuransa alussa. mies ottaa kaikki ehdotukset pompotteluna ja pakkona, koska hänellä ei ole sananvaltaa, koska hänellä ei ole rahaa.
eli käyttäytyminen on samaan kuin ap:n miehellä, mutta syy on tyytymättömyys itseen ja huono itsetunto. mieheni on huutanut myös isälleni, ja nykyisin hänen suurin huolensa onkin, joudunko minä kestämään samaa ja etten vain saisi nyrkistä vielä joku päivä. ja minä sitten selittelen, että eihän se kamala kuitenkaan ole...
Miehesi on turha väittää, että hän ei voi mitään sille, että hän suuttuessaan puhuu mitä sattuu. Kyllä hän voi. Esimerkiksi hän voi mennä psykologin juttusille ja yrittää ihan rehellisesti selvittää itselleen, mistä hänen käytöksensä johtuu.
Sinun ei tarvitse eikä kannata sietää tuollaista käytöstä enää yhtään. Ihan oikeasti, ajattele lapsiasi. Omaa kokemusta asiasta ei ole, mutta tiedän kyllä että ei se lähteminen ole helppoa, tai kovan kovaa vastaan asettaminen, varsinkin jos mies on muuten ihana ja hyvä puoliso ja isä. Mutta uhraa itsesi lastesi puolesta, mieti, tahdotko omista lapsistasi samanlaisia kuin miehesi on? Älä edes yritä ajatella, että ehkä teidän lapsenne eivät oppisi isänsä käytösmallia. Kyllä he oppivat. Niin kauan kuin sinä et tee mitään, lapset oppivat siihen, että isän käytös on ihan normaalia, sillä tavalla aikuisten miesten kuuluu toimia. Haluatko, että sama kaava jatkuu lapsillasikin, kun he kasvavat aikuiseksi?
Jos miehesi tulee takaisin, niin istuta hänet keittiön pöydän ääreen ja sano, että haluat keskustella vakavasti. Kysy, pystyykö hän keskustelemaan suuttumatta ja raivostumatta, vaikka aihe onkin vaikea. Ja sitten puhu suusi puhtaaksi, en siis tarkoita että sinun pitäisi hyökätä miehesi kimppuun, mutta kerro asiallisesti, että hänen on haettava apua, tai muuten sinun on pakko miettiä eroa (tosin vain siinä tapauksessa, että oikeasti olet riittävän vahva siihen, että voit lähteä lasten kanssa). Sano, että miehesi on aikuinen ihminen ja hän pystyy siksi vaikuttamaan siihen, mitä suustaan päästää. Jos hän haluaa itse ottaa vastuun tekemisistään, hän menee esim. sinne työterveyslääkärille ja kertoo ongelmastaan. Sillä tuo on ongelma. Jos hän taas haluaa pakoilla vastuuta, hän piiloutuu sen tekosyyn taakse, että hän " ei voi itselleen mitään" , mutta se on tosiaan pelkkä tekosyy ja valhetta. Ehkä ei välttämättä kannata ilmaista asiaa näin kärjekkäästi, mutta tässä on ne pääpointit. ;) Tai jos puhuminen tuntuu vaikealle, kirjoita kirje jossa selität samat asiat ja anna se miehelle mukaan esim. silloin, kun hän lähtee töihin (jolloin hän ei ole sinun seurassasi lukiessaan sitä ja ehtii ehkä rauhoittua ennen kotiin tuloa - jollei hän sitten taas suutu ja jää töihin nukkumaan).
Niin kauan kuin sinä vain yrität ymmärtää etkä tee mitään, annat miehellesi mahdollisuuden jatkaa helpolla tiellä etkä pakota häntä ottamaan vastuuta omista teoistaan. Mutta siinä samalla sinä itse otat vastuullesi sen, että lapsesi kenties ja jopa todennäköisesti kasvavat ajattelemaan, että miehesi käytös on tosiaan ihan normaalia ja sellaista, miten miehen tuleekin käyttäytyä.
Minusta Bombus kirjoitti tästä vastuuasiasta hienosti. Vastuu on ihan keskeinen juttu: aikuinen on aina vastuussa itse omasta käyttäytymisestään. Ja vielä niin, että jokaisen aikuisen IHMISARVOON kuuluu, että hänellä on OIKEUS ottaa vastuu toimistaan.
Tästä puhui taannoin myös ensi- ja turvakotien liiton psykologi, kun keskusteltiin *naisten* väkivaltaisuudesta. Häntä häiritsi se, että kun nainen lyö, ollaan välittömästi selittämässä ja säälimässä sitä että elämäntilanne oli vaikea ja olosuhteet ajoivat ja ei ollut muita vaihtoehtoa ja kyllä on hirvittävän traagista jne. Ihan kun nämä naiset olisivat niin mitättömiä ja kyvyttömiä, ettei heillä olisi mitään mahdollisuutta ja oikeutta(!) ottaa itsestään vastuuta. Kyllä he voivat ottaa vastuuta, ja tähän he tarvitsevat apua. Sääliminen ei auta yhtään mihinkään. Ja totta kaikki tämä sama pätee myös miehiin.
kun ukkosi on poissa, niin yritä kasata ajatuksesi ja hillitä ja hallita itsesi - niin hyvin kuin pystyt!
Ensinnäkin miehesi käyttäytyminen kuullostaa tarumaattiselta joka johtaa lapsuuteen, kuten mainitsitki, miehesi isä on varsinainen tyranni ja jonka omat vanhemmat ovat varmasti olleet vastaavanlaisia.
Puhun sukupolvelta toiselle siirtyvästä tarumaketjusta - sitä mitä ihminen ei muista sitä hän toistaa.
Kamalinta on että mahdollisesti teidän lapsenne saavat osansa ja mahdollisesti heidän tulevat lapsensa osansa...
Sinä voit katkaista ketjun. Nyt tarvitaan näitä älynystyröitä ja hyvä juoni, jotta miehesi tuntisi itsensä riittävän turvalliseksi, jottei tulisi sellainen olo " et hullut" ne vaan hoidoissa käyvät...
Ehkä helpointa on hakea apua perheellesi niin että menet itse esim. perheneuvolaan tai jos mania on niin perheterapeutille (psykoterapeutti, joka on suuntautunut perheterapiaan). Ajatuksella, kun toista ei voi muuttaa mutta itseään voi (SIIS EN TARKOITA ETTÄ SINUSSA OLISI VIKAA TAI ETTÄ MIEHESI KÄYTTÄYTYMINEN JOHTUISI SINUSTA - EI MISSÄÄN NIMESSÄ), sitä kautta voit saada voimia miehesi kanssa asioiden työstämiseen ja voi olla että jos olet riittävän " ovela" keksit miehesi tuntien jonkin hyvän keinon saada hänet mukaan jollakin muulla tavalla kuin: sinulla on ongelma tai toinen yhtä huono vaihtoehto on sääli. Se on miehelle kova paikka ja usein mies ei kestä mitään sääliä.
Mitä tapahtuisi, kun miehesi tulisi kotiin ja et " raivoaisikaan" hänelle vaikka hän on ollutkin poissa? luultasasti se on se mitä se osaa odottaa ja kun ei saisikaan sitä ryöppyä niskaansa voisi mennä pasmat sekaisin...
Uskon, että miehellesi teidän perhe on kuitenkin kaikki kaikessa ja uskon että sinä haluat " pelastaa" teidän parisuhteenne ja perhe-elämän paljon mukavammaksi.
Ei yrittänyttä ainakaan " pannan" laiteta.
Tietty miehesi voisi havahtua myös jos saisit hänen ilkeytensä " salaa" nahoitettua vaix sanelunauhurilla tai jollain, mut tietty semmoiseen ei voi ihan yht´äkkiä varautua... vois olla aikas herättävää kuunnella omaa tekstiään...
Tsemppiä!
-Rose-
En oikein osaa tuohon paljon neuvoja antaa, meillä kanssa mies puhuu hyvin samantyylisesti kun on v*ttuuntunut. Ei tunnu kyllä olevan tavallista, joskus kun olen jollekin asiasta puhunut niin ovat haukkoneet henkeään että miten voit sietää tuollaista. Muuten mies on kuitenkin tosi ihana (siis hyvällä tuulella ollessaan), ja niinkuin teilläkin, mahtavan osallistuva isä ja muutakin kaikkea hyvää.
Nyt tietenkin taustalla on tuo isänsä mollaus, joten ehkä kannattaisi yrittää ymmärtäväisyyttä, antaa hetken rauhaa (epäilemättä oot kyllä kokeillut...) ja koettaa sitten tavallaan tarjota tukea ja ymmärrystä, jos se raivo sillä laantuisi. Joskus on meillä tepsinyt, ja mies ollut sitten itsekin helpottunut että oon jaksanut " tuputtaa" ja yrittää saada puhua ulos systeemistä sitä varsinaista tuskan aiheuttajaa.
Voimia toivotan sulle, älä nyt vielä heitä pyyhettä kehään, kokeile vielä kerran.
olisit voinut kirjoittaa mun miehestä. Eli mieheni on hellä ja tekisi kaikkensa minun ja lapsiensa puolesta. MUTTA: hänen suhteensa kumpaankin vanheempaansa on sellainen, että jostain kumman syystä hän hakee vanhempiensa hyväksyntää koko ajan. Olen yrittänyt urkkia, mitä hänen lapsuudessaan on tapahtunut, joku on hiukan mennyt pieleen kun iso mies ei pysty antamaan isänsä ajatella just mitä ajattelee. Ja en hevin saa miestäni suuttumaan (vaikka itse olen aika äkkipikainen ja tuiskahtelen, jos toki lepynkin, hetkessä). Mutta kun mieheni lopulta suuttuu, hän päästää suustaan niin hirveitä asioita ja haukkuu minut ja jopa sukunikin maan alle sellaisin sanankääntein, että jos kehtaisin niitä kenellekään kertoa, ei kukaan uskoisi. Jälkeenpäin mies on erittäin katuva ja sanoo, ettei ole tarkoittanut mitään. Usein hän ei oikeasti tunnu edes muistavan, mitä on minulle sanonut ja häpeää todella kertoessani niistä.
Olen näissä tilanteissa ajatellut, ettei minun tarvitse sietää tätä enää yhtään. Ja olen sanonut, että jos mies lasten kuullen puhuu minusta sellaisia, niin se on hyvästit. Enpä tiedä ratkaisua. Kun mies muuten on se oikea minulle ja onhan meissä kaikissa vikamme, minussa esim. se äkillinen tiuskiminen ja tuiskahtelu. Miehessäni taas tämä joskus esiin kaivautuva hirviö. Kuinka paljon täytyy sietää? Sitä ei varmaan kukaan voi sanoa. Itse olen yrittänyt varoittaa miestäni, että joku kerta mulle voi tulla seinä vastaan sietokyvyssä. Silti yritän joka kerta antaa anteeksi, vaikka itse en kyllä ymmärrä sellaista, että päästetään suusta mitä sammakoita vaan ja sitten ei muka tarkoitetakaan sitä. Lapsuudesta opittu malli kuitenkin, sillä sen mieheni on kertonut, että appiukko on aina ollut samanlainen vaimolleen ja jopa miehen isoäiti omalle vaimolleen! Ehkä jonkun naisen pitäisi pistää stoppi tälle sukupolvien yli menevälle kiroukselle...
Jopa miehen isoISÄ on kohdellut vaimoaan suuttuessaan pahalla kielellä, ei isoäiti... =)
Jollei halua, että teidän omat lapset toimivat taas tulevien puolisoittensa kanssa juuri noin! Ja väkivaltaa se on se henkinenkin väkivalta, ja jättää aikaa myöten jälkensä, vaikka toinen jälkeenpäin olisi kuinka katuva ja hellä tahansa.
Mies jonka tausta on tuollainen ja joka toimii noin vaimoaan kohtaan tarvitsisi ammattiapua aukaistakseen ne solmut, joita käyttäytymismallin takana on. Tämä varmaan todella auttaisi ja voisitte varmaan jatkaa avioliittoanne ihan onnellisina. Ongelma on siinä, että hänen pitää itse ymmärtää ja haluta keskustella tämä pulma läpi jonkun kanssa.
Mieshän ei ole koskaan itsenäistynyt vanhemmistaan! Alkaisi olla kiire. Tuskin hän antaisi kenenkään toisen kohdella itseään noin. Jos isä alkaa ladella tuollaista tekstiä pojalleen, on aika lähteä pois. Isälle voi todeta, että tuo on epäasiallista käytöstä. Tavataan seuraavan kerran silloin, kun hän oppii kohtelemaan poikaansa asiallisesti.
Mä nyt varmaan kilttinä antaisin anteeksi..
Eikun mun mielstä ehkä kannattais nyt antaa sen miehen nukkua siellä töissä ja tasaantua pari päivää. Sit kun tilanne on rauhottunut, hän varmaankin sitten pyytåå anteeksi ja on pahoillaan, niin voisko ajatella, että istuisitte alas, vaikka viinilasillisen kera ja purkaisítte mitä oikein tapahtui. VOisit saada hänet ehkä avautumaan, että mitä sen isän kanssa oikein tapahtui, miksi isä sai hänet käyttäytymään noin jne.
Olisko parasta, ettette sit ole sen isän kanssa tekemisessä edes sit muutamaa kertaa vuodessa jos siitä seuraa tuollainen " kohtaus" .
Mä kyllä pitäisin " lieventävänä" asiana sitä, jos miehesi ei muuten koskaan raivoa vaan isänsä sai jonkun päässä naksahtamaan. Enkä ehkä ottaisi " itseeni" noista pahoista sanoista jne.
No, en tiedä kun en ollut kärpäsenä katossa :)
KOitahan jaksaa!
Luin tuon oman kirjoitukseni ja siitähän sai sen kuvan että jotenkin puolustelisin miestäsi. No, ei ollut tarkoitus.
Ehkä se, mitä tarkoitin, oli että anna hänelle vielä mahdollisuus selittää/selvittää/purkaa asia. (Itse olen myös ollut ahdistavassa/alistavassa ja tukahduttavassa suhteessa jossa minua lyötiin sanoilla maan rakoon ja haukuttiin todella rumasti. Ja minä vaan nielin - luulin, että se on muillakin samanlaista! Sitä kesti 7 vuotta kunnes sain tarpeekseni ja lähdin :))
Tietty vois olla hyvä hänen itsensäkin kannalta purkaa asioita ja omaa käytöstään ammattiauttajan kanssa.
Sanon vaan, että onneks hän ei lyö,. jos jotain positiivista pitää hakea!
lähteä hakemaan? En kyllä todellakaan tiedä, miten miehen saisin raahattua jollekin ammattiauttajalle. Miehen mielestä hullut ne sellaista tarvitsevat ja hänhän vain vähän suuttui... Ja tilanne paisui kun en osannut olla hiljaa.
Juupa juu, mutta olen siis samaa mieltä että jotain apua tuo mies tarvisi tuon pääkoppansa kanssa suhteessa isäänsä. Mutta en kyllä tiedä väyliä auttajiin...
Miestä aika ajoin harmittaa että on samanlainen paska kuin isänsä, mutta ei voi kuulema itselleen mitään siinä tilanteessa kun se raivo iskee. Hän ei kuulema yhtään ajattele mitä suustaan päästää eikä välttämättä edes muista jälkeenpäin kaikkea.
Mutta nyt olen entistä raivompana täällä. Mies osoitti olevansa täydellinen kusipää eikä ole tullut kotiin. Mun mielestä todella alhasta siihen nähden että hän aloitti sättimisen ja riidan. Pitäisikö minun nyt muka pyydellä anteeksi sitä että hermostuin ilkeistä sanoista, häh????? Menee ihan yli hilsee. Varsinkaan kun mies ei aina raivossaan muista mitä on sanonut niin nyt sitten näköjään olettaa kuitenkin että minä olen jotenkin ollut loukkaavampi tmv... Kun mies tuolta ovesta joku päivä saapuu, mitä hän luulee saavansa vastaan. Itsellä ainakin raivo vain nousee sitä mukaa kun mies osoittaa olevansa narsistinen paska joka on nyt muka loukkaantunut mulle. Kehtaakin olla tulematta kotiin vaikka olisi ollut hänen roolinsa tulla häntä koipien välissä pyytämään anteeksi.
Voi argh kuinka mua raivostuttaa.
käytöksensä niin kovasti ettei uskalla tulla kotiin vaikka haluaisi. Minua ainakin hävettäisi. Ojenna sovinnon kättä jollakin tavalla, puhukaa asioista.
Se, että kihiset raivosta kun hän joskus tulee takaisin ei varmaan auta solmujen purkamisessa ollenkaan, vaikka raivosi oikeutettua onkin. Riita vain paisuu...
Voisiko purkaa tunteitasi esim. paperille, selvittää koko hommaa omasta näkökulmastastasi, sillä kuten itse sanoit miehesi ei varmaan ollenkaan tajua miltä sinusta tuntuu vaan luulee itse olevansa jotenkin väärin ymmäretty tai kohdeltu.
Pyydä miestäsi miettimään mikä on hänen käytöksensä todellinen syy. Mitä niin pahaa olet hänen mielestään tehnyt että olet ansainnut moista?
Älä kuitenkaan tukahduta omia tunteitasi tai hyväksy miehesi käytöstä, vaan anna selvästi ymmärtää, että sinusta tuntuu todella pahalta a) tulla haukutuksi mielipuolisella tavalla ja b) se että miehesi sitten häipyi eikä tullut kotiin. Vaadi vilpitöntä anteeksipyyntöä ja tolkuta tilanteen epäreiluutta kunnes miehesi ymmärtää kuinka hirviö on sinulle ollut! Sano että jos hän haluaa itse selvittää omia asioitaan tuet häntä siinä mutta että et voi jatkaa näin, ilman että asioita selvitetään, koska tämä satuttaa sinua liikaa.
Miten on, tuliko miehesi kotiin? Saitteko asioita selviksi?
minusta asia purkautuu väärään paikkaa eli sinuun kun hän ei saa sanottua isälleen takaisin. Jos hän ensiksi kävisi jollakin ammattiauttajalla (vaikka psykologi) työterveyshuollon kautta jos ohjaisivat. Jos hän saisi sieltä voimaa käsitellä asiat selväksi isänsä kanssa. Mutta sinun pitää minusta nyt tehdä selväksi ettet enää ole " sylkikuppi" miehesi ja isänsä välisiin sotkuihin. Ymmärrän kyllä että miehet on vaikea saada juttelemaan asiansa ulkopuoliselle.
En ole tässä ekspertti kun en ole alan ihminen, mutta tässä joitakin reittejä saada apua miehellesi, jos hän suostuu apua vastaanottamaan. Jos hän ei suostu, mikään ei estä sinua hakemasta apua tilanteeseen itsellesi. Auttaisihan se sinuakin purkaa mieltäsi jolle kulle, jolla on objektiivinen näkökulma ja joitain työkalujakin avuksi tilanteen purkamiseksi.. eli
terveyskeskus.. yleislääkärin kautta (pääkaupunkiseudulla mahdotonta, muualla ehkä toimii)
neuvola
perheneuvola
työterveyslääkäri
kirkon perheneuvonta (ei tarvitse kuulua kirkkoon, apu ei ole vakaumuksellista jne.)
ja jos taas jommalla kummalla on esim. kristillinen elämänkatsomus, niin esim papit ovat koulutettuja sielunhoitoon ja heillä on varattu keskusteluaikoja tällaisia tilanteita varten.
Neuvolan ja perheneuvolalla on tiedossaan taas muita paikkoja, joista he voivat suositella avun hakemista
esim. lasten psykiatrinen kriisi..jotain en muista.. toimii Hki:ssä ja sieltä saa apua perheeseen liittyviin juttuihin. Tässä tilanteessahan voi helposti lähteä siitä, että isän uhkaava käytös on ongelma myös perheen lapsille. Lasten " kautta" on vain helpompi saada apua kuin jos lähtee julkiselta puolelta sitä muuten hakemaan.
Sitten on tietysti yksityiset psykologit ja psykiatrit. Jälkimmäisessä on se hyöty, että siitä saa normaalin lääkärissäkäynti kela-korvaavuuden, mitä psykologilla käynnistä ei saa. Liksat ovat tuntuvia.. Nämä muut edellämainitut ovat maksuttomia, tai lähes maksuttomia vaihtoehtoja.
Toivottavasti tästä oli apua.
Jokainen meistä on itse vastuussa omasta käyttäytymisestään. Sinun ei tarvitse Amadea ymmärtää tuollaisia primitiivireaktioita. Mä vielä alleviivaan tätä asiaa: sinun tehtäväsi EI OLE YMMÄRTÄÄ. Sinun miehelläsi on ikioma tehtävä siinä, että hän hoitaa oman impulssikontrollinsa.
En hyväksy ollenkaan sellaista tekosyytä, että joku " ei vaan voi sille mitään, että..." Kyllä sille vaan voi. Meillä on jokaisella elämässä sellaisia tilanteita, että joudumme hillitsemään itsemme ja ottamaan toiset huomioon. Tämä pätee ihan yhtä lailla naisiin ja miehiin. Jokainen ottaa sen vastuun ihan itse ja se on joskus ihan h-tin vaikeata. Mutta on ihan puhdasta bullshittiä vierittää syy vaimon tai appiukon tai kenenkään muun niskoille.
Tsemppiä ja voimia jatkoon
Mä olen täällä puolisen vuotta purkanut mun ja mun miehen välejä, meillä on saman tyyppistä, ja lisäksi on ollut kaikenlaista muutakin...
Me ollaan käyty neljässä paikassa apua hakemassa, tai siis minä olen hakenut, kun en ole jaksanut enää. Perheneuvola, nuorten kriisikeskus, yksityinen psykologi, taas perheneuvola... nyt toivon että apua viimein saadaan, yksityisesti. Meillä myös riidat paisuu ihan mahdottomiksi, aika usein, ja mun näkökulmasta ihan käsittämättömistä asioista. Mies puhuu mulle todella rumasti. Aina kun kuvittelen, että pahemmin ei voi sanoa, se onnistuu sanomaan vielä pahemmin. Vuosien varrella olen kyllä jo vähän tottunutkin, niin ikävää kun se onkin.
Pahinta on ollut se, miten itseltä menee käsitys oikeasta ja väärästä. Kun toinen kiven kovaa väittää ja fiksusti perustelee, että olet toiminut väärin, sen alkaa uskomaan. Tähän mennessä mikään terapia ei ole auttanut, koska sama riitely on jatkunut sielläkin, eikä edes ammattilaiset ole päässeet todellisiin syihin käsiksi. Keväällä muutin sitten pois kotoa, mikä sai lampun syttymään miehen päässä. Hän haki itse apua. MIESTEN KRIISIKESKUS, MIESSAKIT ja LYÖMÄTÖN LINJA on näitä miehiä varten olemassa. Nyt meillä on terapeutti joka näkee miehen sielussa vamman, hylätyksi tulemisen pelon. Kun hän vain saisi miehen itse näkemään sen ja hyväksymään sen, paranemisemme voisi alkaa... Aion yrittää.
Tämä vamma saa mieheni käyttäytymään juuri edellä kuvatuilla tavalla. Kun hän kokee itsensä hylätyksi (eli jos minulla on mitään omaa tärkeätä) siitä seuraa monen tunnin sanasotaa, usein yksipuolista, jossa minä (ja sukuni) saan kuulla kunniani. Jälestäpäin hän saattaa ihmetellä mitä oikein tapahtui ja pyytää anteeksi.
Ja tiedän myös sen, ettei tästä noin vaan lähdetä, vaikka minua on huonosti kohdeltukin. Mieheni on silti hyvä ihminen ja minulle rakas. Ja meillä on yhteinen lapsi. Tiedän että moinen käytös helposti siirtyy lapselle, siihen olenkin päättänyt vetää rajan. Huomaan itsestäni, miten helposti käyttäydyn huonosti muita kohtaan, kun olen saanut kuulla kunniani.
Koettakaa samassa tilanteessa olevat pitää rajoistanne tiukasti kiinni. Se on tärkeintä. Moinen käytös ei ole hyväksyttävää, mutta sitä voi kyllä hyvin ymmärtää. Yksin ette voi miestänne parantaa, siihen tarvitaan ensinnä miehen oma tahto ja toiseksi ulkopuolinen auttaja (joka toivottavasti auttaa myös meitä...).
Jos nyt vielä sopuun pääsette, kannattaa katkaista välit sen vanhempiin kokonaan... eihän tuollaista kukaan kestä..
yrittäkää keskustella.
Helppo se on sanoa, kun ei munkaan mies suostu edes keskustelemaan. Kun on entisessä elämässään vaan lakaissut ikävät jutut maton alle..
tsemppiä kuitenkin. Muista, että perhe on tärkein. Jos ihan mahdottomaksi menee, ei sunkaan tule jäädä kynnysmatoksi. Huonosta suhteesta on osattava myös lähteä. Jo lastenkin takia.
Tuohon on laitettava piste! Ilmeisesti vierailut appiukon luona ovat aina vastaavanlaisia: kieltäydy lähtemästä mukaan koska kuitenkin tiedät joutuvasi sylkykupiksi. Sano se vaikka appiukollekin. Älä siedä edes rakkaimmaltasi tuollaista kohtelua. Miehen pitää oppia ymmärtämään että teoilla ja sanoilla on seuraukset. Jos isä on noin tyly ja ilkeä pojalleen, on pojan aika aikuistua ja ottaa etäisyyttä. Ihmiseen josta tulee noin paha olo ei tarvitse pitää yhteyttä, ei edes omaan isään.
Itse vaatisin miestä selvittämään kipeän isäsuhteensa itselleen, esim. keskustelu apu ulkopuolisen auttajan kanssa (johon miehet harvoin suostuvat) tai yritä keskustella isästä miehesi kanssa kun hän on hyvällä päällä ja rauhallista. Vaadi ettei silloin saa kiihtyä vaan puhutaan asioista pahan olon purkamiseksi. Tai mies voisi kirjoittaa kirjeen isälleen (jota ei tarvitse lähettää). Tärkeintä olisi realisoitua mielestäni todellisuuteen - äijä ei muutu, ja mitä vaikutuksia hänellä on/on ollut mieheesi ja teidän perheelle. Katkaiskaa pahan olon kierre.
Em. malli siirtyy vaan äkkiä teidän lapsillenne (varsinkin pojalle).
Älä siedä enempää, pakota mies kohtaamaan todellisuus (hän selvästi tuntuu välttelevän sitä, pieni poika hänen sisällään janoaa yhä isän hyväksyntää - JOTA EI KOSKAAN TULE!). Älä paina villasella seuraavia anteeksipyyntöjä vaan puhu silloin asiasta yhä uudelleen. Ja rakastakaa ja tukekaa toisianne, jos näin teette haluatte selvittää asiaa.
Miehesi pitäisi varmaankin nousta isänsä yläpuolelle ja antaa kaikki kärsimänsä takaisin! Onko hän koskaan antanut isälle samalla mitalla? Onko tehnyt mieli vetää vanhaa kääkkää turpaan? Luulisin että se voisi jollain tasolla olla toipumisen merkki - viha, kiukku, katkeruus ulos!!
Arvet varmasti ovat ikuisia, mutta niiden kanssa voi oppia elämään ja tulla onnelliseksikin. Ja parasta mitä voi tapahtua, on että lapsenne saavat onnellisen lapsuuden.
Rakkautta, onnellisuutta ja kärsivällisyyttä sinulle toivoen! Olethan miehesi tukena, silti sinun ei tarvitse eikä saa jäädä sylkykupiksi.
Meillä mies tekee tätä koko ajan. Isäsuhde on kyllä kunnossa mutta hän on julma. Aina kun sille päälle sattuu uhkailee, haukkuu huonoksi äidiksi, huoraksi, lesboksi, paskaksi aivan mitä vain. Kännissä tai selvin päin sama juttu. Mä olen nyt veljä vuotta kuunnellut tuota paskaa ja nyt riittää. Viho viimeinen tempaus oli kun hän haukkui samalla tavalla parhaan ystäväni, minut, ystäväni miehen kaikki kerralla, uhkasi viedä lapset minulta ym ym... Nyt edessä ero ja yh-äidin arki. Mutta sydän on kevyt vihdoin ja viimein. Kaikkea ei voi antaa anteeksi vaikka haluaisi.