Rehellisesti nyt: Miten suhtauduitte vauvaan heti synnytyksen jälkeen?

Mutta ainkin kova suojeluvietti ja hoivavietti. Lapsi jotui hengityskatkosten vuoksi lastensairaalaan vuorokauden ikäisenä, ja tuntui että itseeni koski sairaasti lapselle tehdyt hoitotoimet. Oliskun osa olisi amputoitu. Ehkä pelko lapsen menettämisestä vaikutti, olin aika peloissani eka kuukauden. 5 viikkoisena sai sitten terveen paperit ja sitten oikeasti uskalsin "rakastua" vauvaani täysillä. Vasta sitten pystyin nauttimaan lapsesta täysin.

mutta en revennyt ja olin ihan kävely/istuma kunnossa heti salissa.

Mutta kun olin 1h 50 min ponnistanut vauvaa ja kun se syntyi en muista oikein muuta että olin hiljaa ja katselin kattoon kun vauva oli tullut pihalle. En kysellyt vauvasta mitään, en yrittänyt edes katsoa jalkoväliin. Sitten kun vauva nostettiin rinnalle niin jotain taisin sille sanoa ja olihan se söpö ja tutun oloinen heti.

Mulle ei jostain syystä edes nostettu vauvaa rinnalle ennenkö oli nuora leikatu ja vauva siivottu, siinä meni joku 7 min, kai ne kätilöt katsoivat että tuota ei nyt heti kiinnosta ottaa kontakia :)

Jos on, miksei tämäkin synny sektiolla? Itse varmasti vaatisin/olisin vaatinut sektiota, jos pahat repeämät tai murtumat olisivat olleet mahdollisia tai jopa todennäköisiä.



Kyllä synnytyksen jälkeen saattaa hetki mennä, ennenkuin vauva tuntuu tutulta tai omalta, mutta kuten joku jo sanoikin, tilanne normalisoituu pian. Omani ovat olleet synnytyksen jälkeen lähinnä alienin näköisiä ruttunaamoja, mutta kyllä jonkinlainen hoivavietti on ollut heti päällä. Ja se rakkauskin, kun hormonihuurut ovat vähän rauhoittuneet.

Kätilöt nostivat vaavin vatsani päälle, mutta siinä vaiheessa olin niin väsynyt että olisin vaan halunnut nukkua. Tämä voi kuulostaa hullulta mutta vaikka ponnistusvaiheessa kivut olivat kovat, meinasin silti nukahtaa kesken ponnistamisen, kun pidin silmät kiinni... :D Sain sitten alkaa imettää ekaa kertaa, vauva kun otti tissin suuhun niin nukahdin itsekin. Suihkun jälkeen itkimme sitten miehen kanssa kun jäimme hetkeksi saliin yhdessä syömään aamupalaa.

Itsellä on keskos lapsi joka kiidätettiin teholle heti syntymän jälkeen. Rakkauden syttymiseen meni kauan. 5viikkoa keskolassa käyminen oli pohjimmiltaan velvollisuuden täyttämistä ja joka kerta kotiin lähtiessä tunsin vain helpotuista. Ja joka aamu armotonta pelkoa ja ahdistusta omista tunteista.



Lopullinen kunnon rakkaus lapseen puhkesi varmaan vasta joskun puolen vuoden kieppeillä, kun uskalsi lopulta uskoa siihen, että tästä selvitään ja kaikki päätyi hyvin.



Nuo ajat olivat uskomattoman raskaita, tuntui että ympärillä olevat ihmeset lässyttivät kaikkea ihanaa ja itse tunsin vain olevani vankina tuossa pienessä rääpäleessä.



Vaikenta oli etteihän kenellekkään voinut noista tunteista puhua...



Nyt neiti pian kolme ja maailman ihanin lapsi, odotan toista ja toivon kovasti, että tämän lapsen elämä alkaisi normaaleissa merkeissä.

Synnytys oli vaikea, ja kätilö neuvoi jo varautumaan pahimpaan. Kun sitten sen pitkän yrityksen jälkeen sain vauvan ehjänä maailmaan, oli se rakkauden ja helpotuksen määrä jotain aivan käsittämätöntä.

jotenkin kaikki on kuitenkin ollut molemmilla kerroilla utuista ja sellainen anna mun nukkua olo ja tunne ollut päällä. Minulla takana vuorokausia kestäneet synnytykset ja olen ollut tajunnan rajamailla. Jotenkin olen iloinnut ja toisaalta halunnut vain sulkea silmät ja nukkua. Kun olen selvinnyt, olen jaksanut iloita vauvoista enemmän ja olla heistä kiinnostunut. Minulle ei ole mennyt perille edes se kumpaa sukupuolta vauva on ollut...

koska esikko syntyi sektiolla 8 vuotta sitten juuri ahtaan lantion takia (häntäluu murtui aikanaan, ja on koukussa ahtauttaen osaltaan yhden neljästä lantion mitasta. Muu lantio on kyllä mitoiltaan ihan ok). Nyt sektiota ei tule, koska sairaala on sittemmin löysyttänyt alatiesynnytyksen vaatimuksia, ja katsovat riskien olevan silti siinä pienempiä kuin sektiolla, vaikka repeäisin ja luu murtuisikin. Eipä kyllä yhtään hälvennä minun pelkoa...

Esikoisen synnytys oli 25 tuntia täyttä tuskaa ja lopuksi vielä repesin pahasti ponistusvaiheessa.

Kun vauva oli syntynyt en voinut uskoa, että se oli siinä, että se todellakin oli lopulta syntynyt. Muistan myös kivun alapäässä. Olin tosi väsynyt, koska tajukin meni välillä kesken synnytyksen ja en ollut koko aikana saanut mitään syötävää.

Silti olin onnellinen vauvastani. En saanut silmiäni irti siitä ja ihmettelin miten minun sisältä voi tulla jotain noin kaunista. Olin kuvitellut, että vastasyntyneet on tosi rumia. Ei se oma kuitenkaan rumalta näyttänyt. Oli ihanaa saada se pieni mytty rinnan päälle.

Kyllä siinä kivut unohtui. Ei se eka imetyskään ollut vastenmielistä, päinvastoin oli tosi kiva, kun vauva osasi heti imeä ja se sujui hyvin.

Miten vauvan kanssa arki lähtee kotona menemään, jos ei voi istua, hoitaa vessa-asioita, koskee, pitäis imettää ja kai syödä jotain kipuunkin...???

Synnytin imukupilla ja minulle tehtiin välilihanleikkaus, repeämiä ei tullut. Koin synnytykseni aika helpoksi, ponnistusvaihe oli kivuton (tosin tunsin aivan valtavan painontunteen kuin äärimmäisen kovan ulostustarpeen), ilmeisesti epiduraalipuudutus auttoi vielä silloinkin.



Kun sain vauvan rinnalleni, se tuntui märältä ja lämpimältä ja tosi pieneltä. Aivan ihmeellinen pieni olento! Ihmettelin vauvaa monta päivää. Se tuntui kyllä heti omalta ja tuntui luontevalta alkaa hoitaa sitä.



Rakkaus vauvaan tuli kolmantena päivänä hormonimyrskyn aikaan. Se katsoi minua syvälle silmiini imetettäessä ja tuntui sanovan: "Sinä olet minun äitini ja sinä pidät minusta aina huolta". Alkuun aina liikutuin voimakkaasti, kun ajattelin tätä hetkeä. Vieläkin kyyneleet nousevat. Vauva on nyt kolmikuinen, ja aivan ihana!

on rakkautta ensi silmäyksellä ja huikaisevaa onnea.



Toisin kävi. Vauva tuntui ihan vieraalta, kun oli tullut ulos masusta. Niin kauan kuin hän pysyi kohdussa, hän toki tuntui omalta, mutta kun näin hänet synnytyksen jälkeen, niin ensi reaktio oli, että herranen aika, sieltä tuli ihan vieras ihminen.



Kun vauvan naamarypyt sitten oikenivat, niin hänestä tuli mieheni tädin näköinen mutta söpömpi. Ajattelin häntä pienenä ruusunnuppuna. Kyllä se rakkaus omaan lapseen kehittyi ajan myötä. Sisukas pakkaus hän minusta oli vauvasta asti.

on molemmat synnytykset olleet helppoja, mutta vauvaoihin rakastuminen on vienyt aikansa. Kyllä he tuntuivat omilta, mutta se hoito oli "konemaista". Tarkkaan en muista koska sitten todella rakastuin heihin, varmaan joskus 2kk tietämillä.

Kuopuksen kohdalla osasin odottaakin ettei sitä hullaantumista tule heti ja hyvä niin , koska hänen sukupuolessaankin oli vähän "sulattelemista".

Nyt odotan kolmatta ja luulen että menee taas oma aikansa että rakastun häneen.