Rehellisesti nyt: Miten suhtauduitte vauvaan heti synnytyksen jälkeen?

valuen suukotin jokaista kolmesta pikkuisestani. Rakastin heitä jo ennen kun he olivat syntyneet, mutta se tapaaminen on jotain niin sykähdyttävää.



Olen tosin synnyttänyt kaikki suunnitellulla sektiolla niin on jäänyt traumat tulematta, ja olen ollut virkeä ja onnellinen!

Osaankohan sitä kuvailla.



Epäuskoa. Siitä että nyt tosiaan olin äiti. Että tuo ihana suloinen pieni vauva on minun!



Ihmetystä. Siitä miten pieni toinen voi olla ja siitä, miten voin jo nyt olla niin kiintynyt siihen. Siitä, miten paljon tyynemmin kestin tikkaamisen kivut, kun "palkinto" lepäsi rinnan päällä.



Rakkautta. Suurta rajatonta rakkautta. Niin suurta, ettei sitä voinut etukäteen kuvitella olevankaan!



Suojelunhalua. Sitä pientä ihanaa puolustuskyvytöntä olentoa kohtaan.



Näitä kaikkia ja vielä enemmän tunsin. Käsittämätöntä, miten ihminen voi niin paljon tuntea samaan aikaan. =)

esikoisen saaman rakkauden kakkoselle. Mutta huomasin, että on jopa niin, ettei rakkaus ole tuplaantunut toisen lapsen myötä vaan sitä on vielä enemmän.



Eli voisi mennä näin:

A=rakkaus esikoiseen,

B=rakkaus kakkoseen,

yhteinen rakkaus = A + B + AxB

eli mukana vielä tuollainen yhteisvaikutustermi. :)

punertavat hiukset ja naama turvokksissa. Ei ollut mielestäni kaunis, mutta rakas. Ensimmäiseni oli jo kaunis tyttö syntyessäkin,toinen oli "iso iita" tummatukkainen tyttö, ihan Emma mummin kopio. Kolmas tyttö kaunis vauva, toinen korva rutussa, rakkaita kaikki neljä.

punertavat hiukset ja naama turvokksissa. Ei ollut mielestäni kaunis, mutta rakas. Ensimmäiseni oli jo kaunis tyttö syntyessäkin,toinen oli "iso iita" tummatukkainen tyttö, ihan Emma mummin kopio. Kolmas tyttö kaunis vauva, toinen korva rutussa, rakkaita kaikki neljä.

ja rakastuin häneen samantien. Vauva oli/on erittäin söpön näköinen, ei mikään ruttunaama vaikka toinen korva hieman lerpsottaa :)



Synnytys oli kivuton mutta 1h 16 minuutin ponnistusvaihe oli kamala kun en osannut epiduraalin takia ponnistaa oikein. Eppiksen jälkeen vauva tulikin ulos heti.

Se rakkaus vaan vielä kasvoi kun lapsi syntyi ja näki hänet.

Sunnitellun sektion jälkeen näin vilauksen ennen kuin vauva meni lämpökaappiin pariksi tunniksi. Itse vietin yksin tunnin heräämössä, josta kärrättiin osastolle. Miehen kanssa siinä rupateltiin vielä tunti ennen kuin vauva tuotiin. Vauva nukkui kärryssään, hoitaja ei antanut sitä syliin, itse olin vielä puuduksissa epiduraalin jäljiltä eikä mieskään osannut mitään. Siinä se oli ja sitä piti hoitaa. Aloin rakastaa vauvaa varmaan parin kuukauden päästä.

ja kiintyminen oli vaikeaa,mutta myönnän että olen ollut elämässä muutenkin aika hidas lämpeämään. Väsytti,eikä olisi tehnyt mieli hoitaa vauvaa. Mutta en siis usko,että repeämisellä oli mitään syytä tähän.



Pikkuhiljaa vauvan ja minun "suhde" lähti siitä lämpeämään sekä syventymään ja nyt kun hän on jo reilun vuoden,en voi kuvitellakaan mitään tärkeämpää.



Mutta tälläistähän ei tietenkään saisi sanoa ääneen

kun kätilö oli nostamassa vauvaa mun rinnoille, pyysin vaan että viekää se pois...

mutta seuraavana aamuna synnytyksestä jo, ja se tunne oli jotain ihan sanoinkuvaamatonta:) itkin monena päivänä kun vain katselin pikkuvauvaani. Kai ne on ne hormonit joiden pitäis varmistaa, että äiti rakastuu ja sitoutuu lapseensa.

Joskus vieläkin, vaikka synnytyksestä on jo 8 kk, saatan saada kyynelet silmiini kun katson lapsen leikkejä. Ja joskus tietty kyynenelt tulee ihan siitä, kun on ollut niin raskas päivä .... :D

halkesin rakkaudesta sitä pientä kohtaan, jotain sanoin kuvailematonta.

heti ekana synnytyssalissa mä olin vaan hemmetin onnellinen, että se oli ohi eikä mua olis ehkä vähempää voinut kiinnostaa missä koko vauva oli... Ajattelin vaan, että jos nyt vaikka hengähtäis tässä hetken... :P



Rinnalle olen ottanut kaikki kolme punnitusten jälkeen, mutta ekan aterian päätteeksi nyytti on saanut viihtyä iskän ihmeteltävänä (esikoista isi ei tosin uskaltanut heti ottaa syliin, kun kätilö ei muistanut "antaa siihen lupaa" XD ) ja mä olen vaan maannut (ja kärvistellyt jälkisuppareita ihan omineni...)

Ekan kohdalla olin hämmentynyt ja tykästyin muutaman päivän kohdalla. Toka oli niin erinäköinen kuin esikoinen et jotenkin siihen ihastumiseen meni aikaa paljon enemmän, vauva vaan tuntui niin vieraalta. Kolmas sulatti mun sydämen sillä sekunnilla kun laitettiin mun vatsan päälle. Hoin vaan koko ajan et tää on niin ihanaa. :)

saanut lapseni synnytyksen jälkeen rinnan päälle. Tosin en ole odottanutkaan sellaista.



Fiilis on van ollut vähän sama, kun olen saanut kenen tahansa tutun pienen vauvan syliini. Että jaahas, tällainen pieni vauveli, oijoi toista.



Tuo jonkun kassi-vertaus oli aika osuva :)



Mä taidan olla muutenkin sellainen aika realisti, tai en mitään suuria tunnekuohuja tunne suuntaan tai toiseen. En tarkoita että lapsiani olisin vauvana mitenkään vieroksunut vihaamisesta tai välinpitämättömyydestä puhumattakaan, mutta ovat aluksi olleet juuri vähän kuin mukana kuljetettavia "kasseja" joita on pitänyt varjella, ja joihin olen sitten hiljalleen ja ilman kummempia tunnepurkauksia rakastunut/alkanut rakastaa pikkuhiljaa enemmän ja enemmän kuukausien ja vuosien vierittyä.

Olin aivan mielettömän onnellinen heti kun sain vauvan syliini. Rakastin sitä heti valtavasti. Tuntui etten enää koskaan tarvitse elämältä mitään muuta (se tunne kyllä sittemmin karisi ;)).



Olin kyllä varustautunut siihenkin vaihtoehtoon ettei äidinrakkaus heräisi heti, itse asiassa se vaikutti musta suorastaan järkevältä ajatukselta etukäteen. En pitänyt todennäköisenä että voisin rakastaa tavallaan ihan vierasta vauvaa niin paljon heti, mutta mun tapauksessani hormonit hoitivat asian.

tunteet olivat pelko, pelko ja rakkaus. Pelkäsin etten pikkuista saisikaan kotiin omanani. Onnen tunne oli mieletön kun se päivä koitti, jolloin hänet kotiin saimme :)

Itkin helpotuksesta. Suhde vauvaan kehittyi kuitenkin kunnolla vasta ensiviikkojen aikana. Haavakipu oli tuskaista ja väsymys valtava leikkauslääkityksen jälkeen, uskon näiden myös vaikuttaneet siihen, että en heti "jaksanut" luoda suhdetta vauvaan.



Toinen lapsi syntyi normaalisti ja oli suht isokokoinen. Repesin kunnolla. Samat itkut tuli heti ynnytyksen jälkeen kuin esikoisestakin. Vauva tuntui heti omalta ja suhde oli valmis heti ensimetreillä.



Kolmas lapsi oli iso ja syntyi alakautta. En revennyt. Itku tuli taas ja rakkaus syttyi myös heti.

Heti syvä rakkauden ja hoivaamisen tunne. Kaikista neljästä olen tuntenut näin. Myös nelosesta, vaikka toivoin hänestä tyttöä ja oli poika. Neljä poikaa meillä.

Se oli siis rakkautta ensi silmäyksellä ja siitä olin iloinen. Raskausaika ei ollut helppo ja olin moneen otteeseen toivonut, että kaiken olisi voinut peruuttaa.



Pelkäsinkin kovasti, etten kiintyisi vauvaan, mutta todella toisin kävi.



Synnytyksestä aikaa täsmälleen 8 vuotta=))