Rehellisesti nyt: Miten suhtauduitte vauvaan heti synnytyksen jälkeen?

mutta kovin söpö se ei musta ollut ;) Nyt on :)

Hormonit tekee kepposiaan ja mun tietääkseni useimmat kkuitenkin sitten normalisoituu hetken päästä. Puhu ihmeessä jollekin.

rakas ja ihana!



Kakkosen kohdalla ennen synnytystä mietin, että voinko rakastaa ketään muuta niin paljon kuin esikoista. Kyllä voin!! Rakastan kaikki neljää lastani yhtä paljon.

rintani päälle, että onpa pieni. Kipujen vuoksi luulin, että punnerran jättiläistä. Sitten aloin hekottaa onnellista vatsasta kuplivaa hekotusta, ja tervehdin pientä. Oikeasti olin päättänyt, etten puhu lapselle mitään vauvakieltä, niin siinä sitten oiken päästin kunnon vauvakielijokeltelut heti sille pienokaiselle, kun tämä pikkaisen raotti kaikilla voimillaan toista silmäänsä ja yritti nostaa päätään yhden mm korkeudelle ihan kuin katsoakseen minuun. Näitä hetkiä ei unohda ikinä.



Mut oli käynnistetty täysin kypsymättömästä tilanteesta, kaikki mahdolliset kipulääkkeet oli, sattui silti kuin vietävä ja 13,5 h kesti synnytys, en revennyt, mutta episiotomia tehtiin. Lapsi ei aluksi hengittänyt sai 4 pistettä, onneksi 5 minuutin päästä jo 10 pistettä.

ja eka oma tuntuikin aluksi tosi vieraalta, mutta söpö ja ihanahan se oli niin kuin vauvat yleensä. Parissa viikossa sitten syttyi se suuri rakkauskin.



Seuraavana sain kaksoset, jotka tuntuivat heti omilta (olivatkin paljon enemmän minun näköisiä kuin esikoinen) ja rakkailta.

ennen esikoisen syntymää kaikkia ruusunpunaisia kuvitelmia siitä onnen itkusta ja rakastuneen onnellisesta fiiliksestä minkä mä koen heti synnytyksen loputtua kun lapsen saan syliin. Toisin kuitenkin kävi. Olin niin väsynyt 18 tunnin kivuliaasta synnytyksestä kun mikään puudutus tai kivunlievitys ei auttanut. ensimmäiset sanat olivat "en mä halua sitä syliin". En tuntenut suurta tunnekuohua enkä rakkautta vauvaa kohtaan.



Päivien kuluessa kuitenkin rakastuin lapseeni ylitse kaiken ja nyt kaikki lapseni ovat tärkeintä ja parasta mitä elämässäni on. joten ei kannata pelästyä omia tuntemuksia. Minäkin luulin että mussa on jotain vikaa kun noin tunsin. Mutta näin ei ollut!



Toisen kohdalla tiesin mitä odottaa ja tiesin kuinka syvästi esikoistani rakastan niin rakastuin poikaan ensi silmäyksellä kun hänet syliini sain!

tuli toisen asteen repeämä (ei vielä ihan kunnossa edes vaikka synnytyksestä kolme vuotta) mut kyllä syvä rakkaus oli heti!

Esikoiseen rakastuin täysin heti, kun sain hänet rinnalleni, vaikka synnytyksen kivut jättivätkin pelkoja vielä pitkään.



Kuopuksen syntymä oli hitusen helpompi ja olin tosi onnellinen saatuani hänet rinnalle. Todelliseen rakastumiseen meni kuitenkin n. kk aikaa, mikä oli tosi hämmentävää. Nyt kun kuopus on puoli vuotias, rakastan molempia lapsiani yhtä paljon!

Nimittäin olin varautunut kyllä rakastumaan saman tien, mutta hämmästys oli suuri, kun mun eteen nostettiin lapsi, joka oli ihan anopin näköinen. Oikeasti! Mitäs siinä sitten kuin päivittelemään miehen kuullen kyllä ihan kohteliaasti. Olihan hän pieni, avuton ja tarvitsi minua, toki hellyyttä piisasi, mutta ulkonäkö oli kyllä tyrmäävä.



Täytyy myöntää, että vasta sitten hulmahti todella rakkauden aalto sydämeeni, kun lapsi ekan kerran selvästi hymyili minulle (tai luulen niin, saattoi olla vatsanväänteitä), eli noin 2 kk iässä ja alkoi osoittaa omaa persoonallisuuttaan. Myös ulkonäköön liittyvät piirteet alkoivat enemmän olla hänen omansa kuin anopilta lainattuja. Ja sen jälkeen ei ole tarvinnut tunteitani epäillä.

mitään ahaa elämyksiä ollut.



Minulla on kaksi kiireellistä sektiota takana ja ensimmäisen kanssa vain katsoin lasta siinä samalla kun gynekologi ompeli paikkoja kiinni. Ihmettelin vain, että tuollainenko sieltä nyt tupsahti. Ja sitten pyysin kaarimaljan kun niin oksetti.



Toisen kanssa kysyin kumpi tuli ja kätilö näytti steriilien peittojen takaa äkkiä ennen kuin veivät putsattavaksi. No ei ollut epäselvyyttä. Ensimmäinen ajatus oli, että kuinka nuo kivekset on noiiin suuret!?



Eli ei mitään rakkautta ensisilmäyksellä juttuja. Esikoinen joutui sitten 5pv:ksi teholle ja äidin rakkaus ja suojeluvaisto nousi sinä aikana. Oli kyllä raskasta. Toisen kanssa olin alun perin pelännyt, että kuinka vauva voi tulla yhtä rakkaaksi kuin esikoinen ja kyllä se vain tuli niiden seuraavien päivien kanssa rakkaammaksi ja rakkaammaksi. Tasavertaisia ovat minun sydämessäni.



Minulla äidinrakkaus on kasvanut ajan myötä ja kasvaa edelleen!!!

Mulla kaikki synnytykset ovat olleet helppoja joten mitään "vihaa" vauvaa kohtaan ei ole ollut.



Esikoisesta muistan sen ettei tuntunut omalta vauvalta. En tiedä mitä olin odottanut, ehkä vauvaa joka näytti samalta kuin minä vauvana.

Hänet vietiin muutama tunti synnytyksen jälkeen valvontaan joten seuraavan kerran sain nähdä hänet seuraavana päivänä. Muistan jännittäneeni tunnistanko omani muiden joukosta. Katselin ja tutkailin vauvaa ja mietin että hänetkö eilen synnytin? Viikon sairaalassa olon aikana vauva alkoi tuntua omalta.



Muiden kanssa ei ole ollut samoja tunteita. He olivat vierihoidossa alusta saakka. En tiedä voisiko tunteeni esikoiseen johtua juuri tuosta vierihoidon vähyydestä.



Kannattaa neuvolassa jutella ajatuksistasi.

ja luulen, että koko juttu suuresta ja ihmeellisestä rakkaudesta on pelkkä myytti. Mulle vauva oli alussa vieras ja vähän kuin kassi, jota piti kuljettaa joka paikkaan. Vasta kasvettuaan niistä "kasseista" on tullut sitten ihan kiinnostavia ihmisiä.

Odotettu ja valmiiksi rakastettu vieras, mutta ei mikään semmoinen rakkausautomaatti kuitenkaan. Kun sain sen lapsen synnytyksen jälkeen syliin, mietin että tuommoinen jättiläinen, ei ihme että sattui. Eihän se oikeasti mikään iso ollut, mutta siltä se tuntui. Minusta vauva näytti vähän hassulta ja vieraalta. Olin kuitenkin ihmeissäni hyvällä tavalla miten hieno ja täydellinen hän on.



kotiin päästyäni sitten vollotin lapsi sylissä miten onnellinen olen. Suurin rakkaus on kuitenkin ajan tuottamaa ja yhteisen arjen.

Itkimme ilosta, rakkaudesta, onnesta.



Ja minä e voi käsittää, että miten niin heti ei vauvaa voisi ja saisi rakastaa? mikä myyttii se muka on?

Rakastihan heitä jo, kun kasvoivat sisälläni!



En tajua tuota, että rakkaus syttyy vasta, kun vauvaa hoitaa?

Ihan OK jos jollain niin, mutta MINÄ RAKASTIN HEITÄ HETI JA HE OLIVAT HETI MAAILMAN SÖPÖIMMÄT, IHANIMMAT JA TÄYDELLISIMMÄT VAUVAT, LAPSET. :) :)



Tämä ei ole pahalla sanottua, vaan hyvällä, kukin tuntee miten tuntee, minä tunsin näin. :)



2 ekaa synnytystä oli vaikeemmat, kun en ehtinyt saada kivunlievitystä, kolmas oli helpompi, kun sain kaiken mahdollisen kivunlievityksen. :)



Rakkauteeni ei vaikuttanut se, että 2 ekaa oli vaikeempaa synnyttää :)

varsinkin kun en ole ikinä ollut mikään vauva-ihminen ja jopa välttelin pieniä vauveleita, ikinä en ollut sylissä pitänyt jne.

Mutta se kaikki muuttu samalla hetkellä kun sain vastasyntyneen tissille synnytyssalissa. Vielä pari minuuttia sitä ennen ponnistin ja kirosin kaiken synnytystuskissani. Mutta kun sain oman vauvan tissille, muuttui koko maailma ja omat kivut vaan unohtu. Näin on edelleen, vauva nyt 10kk ja vaikka joskus väsyttää tms, niin elämä on niin ihanaa ja elämisen arvoista etten olisi ikinä uskonut, että äitiys tuntuukin näin ihanalta!

ja esikoiseen kyllä syntyi aika pian ihan erottamaton side ja rakkaus. Mutta ero onkin nyt siinä, että hän syntyi sektiolla,josta selvisin muutenkin osi vähin kivuin, ja pystyin häntä heti hoitamaan itse.



Nyt kun odotan toista, on tämäkin lapsi rakas o vatsassa ollessaan ja huoli hänestäkin repii välillä pään hajalle.Mutta tämä toinen on nyt syntymässä alakautta, ja pelkään vammautuvani siinä siihen malliin että en itse ole kunnossa pikään aikaan.Mm. häntäluun murtuma on jopa todennäköinen. itseni tuntien kipuisena olen vihainen ja kohdistan myös kiukun miten sattuu: pelkään että en halua vauvaa jos näin käy,ja etenkin jos repeilen oikein kunnolla. Tiedän kyllä että rakkaus varmasti heräilee ajan parantaessa haavat, mutta miten ihmeessä saan ajatukset kasaan ja järjellä heti alkuun? Kyllähän järkikin sanoo että äidin vammat ei ole vauvan syy, mutta kun tuntuu erilaiselta kun tilanteen kuvittelee.

Minä olin kiinnostunut vauvasta. Vähän niin kuin että ahaa, tuollainen hän on. Onpa jännittävää.



Myöhemmin viikkojen ja kuukausien kuluessa rakkaus syveni ja pian olin jo ihan hullaantunut häneen. Nyt lapsi on vuoden ja tunnen olevani ihan sekoamispisteessä kun hän on vaan niin ihana! (vaikka on hän rasittava myös mutta rakkaus on mieletöntä :)



Oma synnytykseni meni hyvin mutta olin vain järjesttömän väsynyt. Pelkäsin etukäteen samaa kuin ap ja nyt toisen kanssa mielessä käy, että entä jos tällä kertaa itselleni käy huonommin. Toisaalta nyt tiedän että rakkaus vauvaa kohtaan kyllä tulee, ei tarvitse yhtään stressata vaikka aluksi haluaisikin itse vain levätä eikä olisi ihan hekumoissaan.

pelkäsin, etten osaa hoitaa.

Toiseen lapseen rakastuin sillä silmäyksellä

olin aika epävarma, mitä tulikaan tehtyä. Päivisin odotin innolla, mutta öisin mietin, voiskohan tätä vielä perua. Vauva oli kyllä ihan kiva, mutta äidinrakakkaus syttyi vasta kuukauden kuluttua synnytyksestä. Olin yksin ruokaostoksilla, kun äidinrakkaus vyöryi minuun (siis tuolta se tuntui). Sitten itku kurkussa hirmu kyytiä kotiin, kotona itkin miehelle, miten minä rakastankaan vauvaa. Noh, mies oli kyllä ihan ihmeissään.



Kakkosta odottaessa kaikki oli ihan selvää. Vähän mietin, pieneneekö rakkauden määrä, kun se pitää jakaa kahdelle. Hauska huomio oli, että uudelle vauvalle sitä löytyi ihan yhtä paljon kuin esikoiselle.



Minun lapset on jo lukiossa, mutta edelleen rakastan heitä hirmuisesti, joten ei se rakkaus haalistu vuosien myötä.

Niin kyllä mää syyttäisin omaa ihoani, en vauvaa! :D