Parisuhteessa yksinhuoltajana?

Meillä on 2 pientä lasta ja yksi iso, joka taitaa olla se kaikkein hankalimmin kasvatettava... ei vaan nämä vuodet tunnu tuottavan tulosta vaan mies jatkaa omaa elämäänsä osallistumalla arkielämään vain nimeksi (omasta mielestään tekee vaikka kuinka!). Myönnän, että olen ottanut ja otan, liikaa vastuuta, mutta eihän liassa tai ruoattakaan voi lasten kanssa elää. Miehen mielestä teen kaiken liian tarkasti (hänen mielestään mm. pihan haravointi syksyllä ei ole tarpeen tai ei haittaa, jos ruoho kesällä pääsee 20cm pituiseksi... myöskään villakoirat nurkissa tai tahrat, joita lapsi kontatessaan pyyhkii vaattesiinsa lattialla eivät haittaa). Mun mies on sellainen, joka lupaa kaikenlaista ja sitten ne lupaukset osoittautuvat täysin katteettomiksi. Samoin hän puheissaan " tekee kaikenlaista" ja " aikaa ei vaan riitä" ja aina on joku selitys valmiina, miksi ei ole " vielä ehtinyt" tai " voinut tehdä" jotain hommaa. Minä sitten puurran täällä itseni väsyksiin, hoidan velvollisuuksia ja kannan vastuuta lähes kaikesta. Nyt alkaa olla mitta kukkuroillaan ja eroa olen miettinyt minäkin. Ei se vaan niin helppoa ole lasten takia! En vaan oikein tiedä, miten tätä vastuuta vois jakaa, jos toinen ei rikkaa ristiin pistä. Jos olis vaan 2 aikuista, voisin ostaa vaan itselle ruokaa, mutta kun on nuo oikeatkin lapset... miehen pyykit jätän kyllä usein pesemättä ja sen olen sanonut, että jos eivät ole likapyykkikorissa, en niitä pese. Paha vaan, ettei sekään tunnu häntä haittaavan suuresti. Ja kun itsekin tässä ympäristössä elelen, yritän sitten tehdä näitä kotihommia ihan oman ja lasten viihtyvyyden vuoksi. Tuntuu vaan kohtuuttomalta, että minä olen kuin yleiskone, talonmies, lastenhoitaja, keittäjä, pyykkääjä... mitä kaikkea. Munkin miehen mielestä hänen tärkein tehtävänsä on tuoda rahaa taloon - missä se raha on, en tiedä, koska usein käy kuitenkin niin, että laskut ym jää mun maksettavaksi... tässäkään ei velvollisuuksiaan hoida kuten lupaa.

Messiäiselle on pakko huomauttaa, ettei tosiaankaan ole kaikilla kyse vain alkuhankaluuksista! Ja vaikka meilläkin on mies ollut lapsen kanssa päivisin puolen vuoden ajan, ja sitten on nykyisin kahden lapsen kanssa kerran viikossa yhden illan, niin ei se mitään silti tajua. Ei ole oppinut yhtään silti tekemään oma-alotteisesti tai tajuamaan, että nyt lapset vois tarvita ruokaa, unta, tms.



Toi viimeisin kirjoitus oli myös NIIN tutun kuuloinen. Meilläkin mies selittää kaikenlaista, miten ei ole ehtinyt (on työttömänä kotona!!!) tai voinut, jne. Ja nyt on ruvennut valittamaan, että ei ehdi ottamaan omaa aikaa riittävästi (mitä nyt kaiket yöt valvoo netin ja leffojen äärellä) ja kaipaisi enemmän omaa rauhaa. Olen tietysti siihen sanonut, että ovi on tuolla eteisessä, sopii hyvin lähteä omaan elämään, ja meitä saa tulla kattomaan niin usein kuin haluaa. Mutta kun ei. Kun rakastaa meitä ja haluaa olla meidän kanssa. Eikä kuitenkaan halua, kun me ei tehdä mitään kivaa eikä häntä kiinnosta mitkään lapsiperhejutut (myönnän kyllä, että perhekahvilat onkin lähinnä äitien paikkoja, mutta ei se mies lähde yhteen lasten liikuntajuttuunkaan, mikä on täynnä isiä lasten kanssa), ja kun koko ajan täytyy keskeyttää leffan katselu lasten takia, yms. Mies on myös usein huonolla tuulella, ja se vaikuttaa paljon minuunkin.



Alkaa oikeasti tuntua siltä, että masennun liikaa ja itsearvostukseni laskee kohta nolliin, jos en ota itseäni niskasta kiinni ja lähde tästä. Hirveä tappelu siitä tulisi, mutta välillä vaan tunnen pilaavani oman elämäni, ja lapset saavat ainakin tosi surkean kuvan isän roolista, vaikka muuten lapset kyllä tykkäävät isästään kovasti.

Meillä tilanne on tietyllä tapaa aivan toinen kun mies ei ikinä edes ole kotona. Mä hoidan lapset, kodin, yhteisen firman, omat opinnot ym. Mies on reissuhommissa jonka lisäksi hän yleensä viihtyy viikonloput kavereilla tai jossain. Mä olen yrittänyt puhua mutta saan vain kaikkia julmuuksia vastaukseksi ja nyt riitti. Olen ajanut ukon pihalle ja järjestelen juuri muuttoa lasten kanssa uuteen asuntoon. Mies oli ku puulla päähän lyöty ku vihdoin tein sen mitä olen aikani uhkaillut. Kyllä sitä nyt alkaa pelottamaan kun huomaa etten enää olekaan pesemässä hänen pyykkejään, siivoamassa hänen sotkujaan ym. Ja mulla on niin helpottunut olo että vaikka erominen tekee tiukkaa ja pelottaa yksin olo aivan suunnattomasti mä tiedän että tein oikean päätöksen. Mä en sano että sinun tarvitsee tehdä samoin mutta ajapa äijä pihalle tai lähde itse pariksi viikoksi lapsen kanssa pois niin luulisi miehen pikku hiljaa tajuavan tilanteen. Lyöt kirjeen käteen johon vuodatat kaikki patoutuneet tunteet ja sitten so long. Saa muuten äijän miettimään. Mä lähden nyt jatkamaan asunnon järjestämistä mutta mä toivotan sulle kaikkea hyvää ja toivon todella että saatte ongelmanne selvitettyä.

Minun mielestäni sinulla on hieno, tavallinen perheenisä miehenä! Ajattele, ettei hän halunnut jättää sinua yksin lapsen kanssa kotiin, vaan halusi lähteä yhdessä koko perheenä. Ymmärrän sinua, että harmittaa lapsen unirytmin sekoaminen, mutta elämässä on kuitenkin tärkeämpiä ja hienompia asioita, kuin lapsen täsmällinen nukkuminen. Tottakai rutiiniajat auttavat arjessa, mutta ei niiden kannata antaa hallita elämää.



Ja tottakai äiti lapsensa paremmin tuntee kuin isä, kun kotona tämän kanssa on. Jos itse olisit ollut koko ajan 8h poissa päivittäin (tai enemmänkin), niin tuskin ymmärtäisit syötöistä ja nukkuma-ajoista sen enempää. Minun mielestäni sinulla onkin aivan oikea ja hieno asenne miestäsi kohtaan. Näet hänen hyvät puolensa, vaikka sinua tuo " kömpelyys" harmittaakin. Ei elämässä kaikki muutenkaan mene aina niinkuin suunnittelee, ja tuollaiset ovat kuitenkin pieniä murheita monen muun rinnalla. Ystäväpiirissäni on paljon äitejä, joiden lasten isät eivät ota lapsistaan mitään vastuuta. Eräskin käy ehkä n. kerran puolessa vuodessa katsomassa omia muksujaan... KUn joku asia alkaa harmittaa, kannattaa aina suhteuttaa se oikeisiin mittasuhteisiin. Ei kieltää asiaa, vaan myöntää, että tämä nyt on vähän raskasta tai ikävää, mutta tajuta, että paljon paljon huonomminkin asiat voisivat olla.



Itsellänikin meni vuosia ymmärtää, että miehen työssäkäynti ja elämä ei ole pelkkää huvittelua, vaikka minä lapset pääasiassa hoidankin. En voi vaatia, että töiden lisäksi hän tekisi vielä kotityöt, autoremontit, vauvanhoidon yms. Aika on meillä jokaisella rajallista. Tietenkin kapinoin, koska olin luullut, että lapsen hoito menee fifty-fifty. Eri asia on silloin, kun kumpikin käy töissä saman verran. Tosin... mieluummin hoidan lapsia ja tiskaan, kuin makaan märässä maassa auton alla työkalujen kanssa tai hakkaan halkoja. Ja asioista kannattaa aina keskustella hyvässä hengessä. Pienistä asioista ei kannattaisi riidellä (helpommin sanottu kuin tehty). Teillä on tosi hyvät edellytykset hienolle ja kestävälle parisuhteelle! Iloitse siitä! Miehesi ottaa sinua selvästikin paljon huomioon, huomioi sinäkin hänen toiveitaan. Ja kysy, jos et tiedä, mitä hän elämältä ja sinulta odottaa!



Toivottavasti ei tullut sellainen kuva, etten ymmärtäisi sinua. Ymmärrän, että lapsen hoito yksin on rankkaa, mutta henkisesti et kuitenkaan ole yksin. Halusin vain kannustaa sinua näkemään, kuinka ihana ja arvokas mies sinulla on! (Toiset näkevät asiat niin kumman negatiivisesti.) Nauttikaa toisistanne ja nauttikaa vauvasta! Aika kuluu niin nopeaan ja elämä on niin lyhyt.

Itse alan myös olla melko valmis eroamaan.



Siivousjutut painaa ja niistä ei päästä sopuun. Miehen mielestä hän voi hoittaa imuroinnin, mutta silloin kun hän sen katsoo tarpeelliseksi, eli harvoin, käskemättä ei ainakaan kahta viikkoa useammin imuroi. Kissoja ja karvaa löytyy. Ja muut työt jääkin sitten mulle. Näistä siivousjutuista ollaan tapeltu aina, kahdeksan vuoden ajan, eikä muutosta näytä olevan tulossa.



Lapsia löytyy kaksi, 2 ja 1 v. Vapaaehtoisesti mies ei useinkaan tee mitään lasten eteen. Lasten kanssa leikkiminen on sitä et mies makaa sohvalla ja lapset riehuu lattialla tai et mies makaa lattialla ja lapset riehuu päällä. Iltaruokinnat hoitaa tietysti helpoimman kaavan mukaan, (jos en ole kotona) jos ei kotona ole valmista ruokaa, antaa leipää. Ruokaa ei tee muutakuin itselleen, muuten tietysti valmis ruoka kelpaa, mut itelleen paistaa kalaa ja pihvejä.



Meillä on ollut nyt joitakin kuukausia oikeasti ero vakavasti harkinnassa. Mies on etsinytkin asuntoa muttei ole vielä saanut. Välillä sitä niin toivoo et se lähtis ja pian, mut sit pelko hiipii mieleen ja ahdistaa ero kamalasti. Eniten oikeastaan ahdistaa kun mies sanoo rakastavansa mua, eikä haluaisi lähteä (vaikkei kuulemma tätä tappeluakaan jaksa ikuisesti), niin tuntuu pahalta heittää se pihalle. Nyt on ollut enemmän helliä hetkiä, halimista sohvalla jne. mut tuntuu ettei se riitä. Kaipaan myös kovasti aikuista jonka kanssa jutella ja puhua muustakin kuin lapsista. Meillä ei ole enää mitään juteltavaa, eikä mies muutenkaan ole puhelias. Sekin ahdistaa et jos se ei enää ikinä löydä uutta naista ja joutuu elämään yksin, kun on huono juttelemaan.



En vaan tiedä mitä pitäis tehdä. On niin onneton olo koko ajan. Parannusta tapahtuu välillä kun olen ottanut asiat puheeksi, ja keskustellut niistä vakavasti, mut lopulta huomaa kuitenkin pyörittävänsä arkea lähes yksin. Mies tekee töitä kotona, nukkuu aamulla pitkään ja joka päivä menee ainakin vähän ylitöiksi, sekin ärsyttää. Puuh..

heti alkuun sanon, että alkää käsittäkö tekstiä väärin, en halua vihjailla mitään, vaan kertoa oman tarinani..!



Eli kun vauva oli viikon vanha, mies lähti viikoksi moottoripyörä-reissulle. Joskus harvoin hoiti oma-aloitteisesti päivällä, minä hoidin kaiken muun: kodin, pyykit, syöttämisen ja pesut. Miehen hyväksi täytyy sanoa, että teki sentään ruokaa.



Itsessänikin on paljon vikaa, en syytä pelkästään miestä, mutta kun omat asiat ja harrastukset olivat tärkeämpiän kuin minä ja lapsi, niin en tiennyt mitä tehdä. No, miespä teki päätöksen puolestani, ja lähti kävelemään..! Huonosti alkoi siis mennä kun poika oli 4kk ja ero tuli kun ipana oli 9kk. Ja pari kk siitä eteenpäin muutti yhteen uuden tyttöystävänsä kanssa, jokainen saa miettiä mitä se tarkoittaa....



Mutta minä muutin toiselle paikkakunnalle lähelle omaa sukuani, ja olen oikein onnellinen!! Käyn töissä, ja pojalla on ympärillään paljon rakastavia ihmisiä. Tapaa isäänsä toki, enkä koskaan tule puhumaan lapselle hänestä pahaa, mutta en tiedä miten kauan kestää ennenkuin pystyn unohtamaan miten minulle on valehdeltu ja loukattu..! Tulin siis siihen tulokseen, että mikään ei muuttunut omassa elämässäni, kun lähdin, paitsi että olen paljon onnellisempi..!



No, mieluummin olisin jatkanut suhdetta ex:ään, olisin yrittänyt hoitaa suhdetta, mutta minkäs teet.



Voimia teille kaikille!!

Luulen, että nuo ovat niitä alkuvaikeuksia, jotka lähes kaikki parit käyvät läpi tullessaan vanhemmiksi. Mieleeni tulee pari perusasiaa. Voi olla, että varsinkin alussa nainen reagoi paljon herkemmin vauvan itkuun. Muistan minäkin kerran ajaneeni itkien häistä kotiin, kun vauva itki takapenkillä, kun ei ajoissa lähdetty kotiin. Miehestä itku ei ollut kovin vakavaa. Ahdistava muisto :(



1. Yleistäen miehet eivät tajua, että apua tarvitaan, jos sitä ei pyydetä. Tuntuu ehkä nöyryyttävältä olla aina pyytämässä, mutta miehet tuntuvat kuvittelevan, että homma on ok ja tasapeli, jos apua ei pyydä.



2. Kokemus opettaa. Meilläkin huomautettiin, kuinka turhan tarkka MINÄ olen lapsen unista. Kun isukki oli itse viettänyt itse pari vrk:tta lasten kanssa ilman minua, hän tajusi, että unirytmillä on väliä. Nyt huvittaa, kun hän puhuu vieraille, kuinka ihmeellistä on, että jos päiväunet jää väliin tai menee huonosti, seuraava yökin menee pipariksi eikä nukuta paremmin, kun on univelkaa.



Eli kun lapsi on tarpeeksi iso, suosittelen lämpimästi, että jätät isän lapsineen keskenään joksikin aikaa ja menet itse vaikka vanhempiesi tai ystävän luokse. Meillä tämä on ainakin tehnyt tosi hyvää. Parin ilman äitiä vietetyn viikonlopun jälkeen mies ymmärtää enemmän asioita, ottaa vastuuta, reagoi ja osallistuu entistä paremmin. Siis sen viikonlopun jälkeenkin! Ja isän ja lapsen suhde kukoistaa:) Sekä tietysti tekee isän ja äidin suhteelle, miksei myös äidin ja lapsen suhteelle, hyvää, kun kotiäiti vähän tuulettuu.



Jos mies ei suostu jäämään lapsen kanssa kahden ei hänelläkään sitten ole mielestäni asiaa lähteä minnekään yksin.

Meillä se vaan menee niin, että mies ei kanna vastuuta enää mistään. Ei edes omista tekemisistään. Kirjoitinkin tuonne jo aiemmin yhden ketjun avauksen, missä kerroin miehestäni, joka lupaa kerta toisensa jälkeen parantaa tapansa...



Viimeaikoina on tuntunut siltä, että miehen ei mielestään töidensä lisäksi tarvitse tehdä mitään perheen eteen. Se töiden tekokin kun on loppujen lopuksi ihan yhtä tyhjän kanssa, kun sieltä saadut rahat menee kurkusta alas. Hoida siinä sitten lasta, kun mies on paljon töissä, pyörii kuppiloissa tai työkavereiden luona tai makaa krapulassa sohvalla... Ja minä yritän taistella, että sieltä kuppilasta jäis jotain tilille tähteeksi, että sais edes jollain konstilla vuokrat ja muut laskut hoidettua. Nyt olenkin jo varsin vakaasti harkinnut pois muuttoa. Ei rahkeet riitä kaikkeen tähän taisteluun... Meillä kun on yritetty kiristys, uhkailu, määräily, yhteiset sopimukset, sanktiot, molempien äitien kanssa keskustelut, pariterapiat... Ihan kaikki. Ei oo luottoo enää siihen mieheen...



Voimia sulle, mikäli aiot vaan jatkaa elämää miehesi kanssa...

Tekstisi kosketti vaikka en itse samanlaisessa tilanteessa eläkään. Meillä on pieni 4kk:n ikäinen poika ja kyllä kylmäsi kuvitella, jos mieheni käyttäytyisi kuten sinun miehesi. En kyllä kauaa sellaista katselisi.



Helppohan tietysti ulkopuolisen on sanoa, että nyt tiukasti puhut ukollesi ja sanot että näin ei voi jatkua, ja jos ei asiat muutu niin lähde. Mutta muutakaan neuvoa en osaa antaa. Oikeasti uskon, että parempi yksin lapsen kanssa kuin tuollaisen miehen kanssa, jolla on asioiden tärkeysjärjestys noin pielessä!



Mielummin kantaa oikeesti yksin sen vastuun,kuin odottelee jotain ukkoa kotiin josta ei tiedä, koska se tulee, ja johon ei voi luottaa. Ja jo se, mitä kirjoitit, että mies ei tiedä lapsensa hoidosta mitään, on todella huolestuttavaa! Entä jos vaikka sairastut, kuka lasta hoitaa silloin? Oikein vihaksi pistää tollaset miehet!



*puhisee kiukusta* Sannael toivottaa voimia sinulle ap!

Jatkan vielä hieman aiheesta jotta kenellekään ei jää väärää käsitystä.

Kaikki mitä kirjoitin oli totta. En vain selventänyt taustoja tarinastamme ollenkaan. Yllättäen kolikolla on myös kääntöpuolensa.



Kun poikamme syntyi ja minulla oli imetyksen kanssa vaikeuksia ja itkin yhteen ääneen vauvan kanssa, tuli mieheni ja otti vauvan syliinsä ja minut kainaloonsa hoitaen tilanteen kotiin.



Ja tämä ei ollut ainoa kerta. Tarvittiin vain niin selkeä tilanne miehelleni eteen että hän ymmärsi, että häntä tarvittiin.



Suurin syy siihen että hän jättää kaiken vastuun harteilleni on yksinkertaisesti se, että hän ei ymmärrä ottaa sitä itselleen. Edes puolittain. Asiat sujuvat minulta niin hyvin. Joka kerta kun pyydän häntä syöttämään vauvan, nukuttamaan vauvan, hoitamaan vauvaa, hän tekee mitä pyydän, joskus myös omatoimisesti. Kysyen tosin mitä syöttää ja paljonko ym. Varsinkin yöllä. Mutta suurimmaksi osaksi hän ei sitä huomaa tehdä ellen sano. Ja silloin ottaa päähän, kuten kyseisenä konsertti-iltana.



En ole kokeillut uhkailua tai kiristystä, mutta olen muistanut kiittää miesstäni aina kun hän on jotain vauvan ja minun eteen tehnyt. Raskasta se on, mutta olen huomannut että tämä on paljon parempi keino kuin ainainen valittaminen. Välillä hän on jopa tullut kotiin ihan vain sen tähden että on tullut meitä ikävä. Onnekseni hän ei juo vaan kuluttaa aikaansa punttisalilla ja sählyä pelaten.



Mies tarvitsee kunnioitusta ja kehumista ja taustatukea vaimolta. Meni asiat kuinka perseelleen tahansa. Olen huomannut että millään muulla ei muutoksia miehessä saa aikaan. Ja tälläkin taktiikalla siihen kuluu aikaa, mutta tulokset on sitä paremmat mitä kauemmin kestää.

Silloin kun halu auttaa lähtee miehestä eikä omasta suustani. Asiat ovat paremmin kuin aikaisemmin.



En siis ole jättämässä miestäni. Vaan taistelen liittoni puolesta. Ja aina silloin kun tulee jotain kiittämisen aihetta, teen niin. Ja nautin tilanteesta. Ja mitä pidemmälle ollaan menty, sitä enemmän minulla on ollut myös kiitettävää. Hitaasti mutta varmasti :)



Toivon kaikille parempaa huomista. Miehet ovat haaste. Raskas ja hankala, mutta haaste kuitenkin.

Meillä on aivan sama juttu. Tuntuu että olen joku yksinhuoltaja jolla on kolme(yksi niistä siis mieheni) lasta hoidettavana.

Meillä on ihan samanlaista: mies kyllä hoitaa poikaa kun vain jaksan pyytää. Mutta kun EI AINA JAKSAIS!! Ei minullekaan ole kukaan huomauttamassa, että pojan (kohta 5 kk) vaippa pitäisi kai kohta vaihtaa... Ihan omilla aivoilla minunkin on se tajuttava!



Nyt olen päättänyt, että tästä lähtien LAPSELLAMME ON KAKSI VANHEMPAA, ja ensi viikonloppun poika tuleekin olemaan pääosin isänsä vastuulla! Minä VUOROSTANI menen työkavereitteni kanssa ulos syömään ja kuljeskelen lauantaipäivän ostoksilla... (Imetän vielä osittain, eli käyn tietenkin kotona välillä ja olen yöt paikalla tottakai.)

Siinä saa mieskin oppia tulkitsemaan, milloin lapsella on nälkä ja milloin uni. Ei mies sitä muuten opi.



Saapa nähdä, miten tuleva viikonloppu onnistuu...

ihana kuulla kuitenkin, että osallistuu pyydettäessä ja et luovuta miehesi suhteen ;D samojen asioiden kanssa kamppailen. En vain jaksaisi loppujen lopuksi olla se ainoa aikuinen joka kehuu ja paapoo myös miestä jotta sekin tekisi jotain lasten eteen.



Meillä on kaksi pientä (1 ja 4 v.) ja kaikki vastuut minun niskassa. Varmasti omaa syytäni, hoidanhan kaikki hommat hienosti enkä jaksa jatkuvasti pyytää apuja ukolta kun ei se vapaaehtoisesti mitään tee. Olenko ominut lapsiin liittyvät tekemiset itselleni? Ehkä. Kyllä isä leikkii oma-aloitteisesti heidän kanssa, mutta perustarpeiden tyydyttäminen: syöttämiset, vaipan vaihdot, nukkumaan laittamiset ja muut on minun, äidin homma. Sitten joskus mies on vielä ääneen ihmetellyt miksi avioeroissa automaattisesti lapset jää äideille... tekisi mieli sanoa, että koitahan miettiä miksi. Niin meilläkin tulisi käymään kun ei hän tosiaan tiedä mitä ja milloin kupus syö. Nelivuotias nyt on tullut tutummaksi ja se syö samaa mitä isäkin, mutta sen ruokailuajoista isä ei pysty edelleenkään pitää kiinni.



Ero ei ole meilläkään vaihtoehto. Minä sitten hoidan kaikki ja kyllähän se lasten suusta ennemmin tai myöhemmin tulee. Eilenkin nelivuotiaani sanoi ruokapöydässä " minä kyllä tykkään äidistä" - ei sanaakaan isästä. Siinä on äidin kiitos ;D maailman paras sellainen. Kai äideillä on se luontainen vaisto huoletia " pennuistaan" viimeiseen asti. Miehen vaistot on jossain muualla.... missä lie.



on meillä vastuun siirtoa koitettu. Isän piti hoitaa esikoisen iltarutiinit ja pitää kiinni aikatauluista kun saatiin tämä kuopus. Pikkuhiljaa kuitenkin huomasin 21.30 imettäessäni nukahtanutta vauvaa, että esikoinen pomppii vielä leikkimässä vaikka 21 oli petiin menon aika. Iltapalat ja hampaiden pesut oli tekemättä kun isä katsoo telkkaria. Kummasti näinkin arkinen vastuun kantaminen oli pidemmän päälle liikaa. Olen sitten rytmittänyt nukkumaan laittamiset niin, että ensin kahdeksalta kuopus unille ja sen jälkeen esikoisen rutiinit. Isä katsoo sillä välin töllöä.



Mutta itse valitsin isän lapsilleni ja minun on kestettävä se. Kurja vain, että ahdistus isää/miestäni kohtaan purkautuu useimmiten kiukkuna lapsille. Kun äijälle ei voi huutaa, se on menettänyt jo tehonsa. Kuurot on korvat ja mykkä on suu. Onneksi sain kuitenkin kaksi ihanaa lasta jotka vielä osaa kuunnella ja keskustella. Toivottavasti isän negatiiviset piirteet ei periydy ;D



koittaas voida ja nainen on loppujen lopuksi aina se tukipilari johon kaikki hommat nojaa. Ottakaamme se kunnianosoituksena että kykenemme moneen kun vastakkainen sukupuoli vain yhteen. Voimia ja iloitkaamme heidän siittämistä lapsista ;D

Meillä kaksi lasta, ja joudun neuvomaan, ym, etenkin pienemmän kanssa, vaikken haluaisi. Oma-aloitteisuus on äärimmäinen harvinaisuus myös minun mieheltä. Kun tulin tässä yks päivä kotiin, " fantasioin" että mieheni olis siivonnut olohuoneen. Huone oli ollut jäljiltäni lähes raivattu, imuri oli sen ovensuussa ja olin kauhistellut, miten keritään siivota ennen kun vieraat tulee. Ihan oikeasti ajattelin, että jospa miehestäni olisi sellaiseen...! Muuta ei tietenkään nyt kun ei koskaan ennenkään.



Mieheni oli aiemmin vähän aikaa koti-isänä esikolle, mutta hommat oli hoidettu suunnilleen niin, että hengissä pysyivät. 2-vuotias ei ulkoillut koskaan, ei saanut ruokaa jos unohdin laittaa lämmitystä vaille valmiiksi (sai tietty aamupalaa ja esim leipää) ja koti oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä tai vielä pahempaa. En nalkuttanut, mutta pyyntö ei auttanut sekään, kun mies ei kuulemma vaan jaksanut tehdä mitään, kun kotityöt ovat näet tylsiä... Nyt siitä koti-isyydestä on jäljellä se, että mies ei kammoksu esikon kanssa olemista, mutta vauvan kans ei juuri ole, kun " ei osaa" .



Suosittelen muuten kaikille kirjaa " Parasta miehelle" . Erittäin viihdyttävä (romaani) ja saa siitä ainakin vertaistukea. Sopii myös opetusmielessä naisille, jotka neuvovat miestään pyytämättä.

Huh



Onpas täällä tekstiä. En voi ikinä uskoa, että miehet on niin kersoja ja kasvamattomia vätyksiä. Jos eivät osaa huolehtia lapsista, eivätkä osaa kuunnella naisiaan, pitäis kyllä mennä jonnekin kasvamaan.

Ei ole liikaa vaadittu aikuiselta?? mieheltä, että järkeä saa käyttää. Ei äiti ole mikään yleiskone ja kotiapulainen, joka passaa lapsen ja itsensä valmiiksi joillekin miehen mielimille reissuille konserttiin ja muualle.

Kerro, että hän on lapsen isä ja vastuussa lapsen hyvinvoinnista samalla tapaa kuin äiti. Kerro, että menet kavereiden kanssa ulos konsertitiin ja jätä lapsi isän kanssa opettelemaan kantapään kautta isyyden taitoja. Luulis oppivan muutamien kertojen päästä kunnioittamaan lapsen unitrytmiä ja ruoka-aikoja ja muutenkin äidin asennetta huolehtia lapsesta.



Miten suomalaiset miehet voi olla noin pullapoikia, ei siis hajuakaan isänä olosta, isän vastuusta, isän asenteesta. Laita ihmeessä rajat miehellesi ja vaadi häntä kantamaan osansa kekoon.

Oli asia miten oli sinä olet vielä kuitenkin vauvanne ÄITI ja kun tiedät mikä on vauvalle parasta tulee sinun noudattaa sitä tietoasi ja vaistoasi halusi mies mitä hyvänsä! VASTUU on myös sinulla. Tuntuu että teillä mies on se suurempi vauva. Miehelläsi on paljon kasvamista vielä vastuuseen ja isyyteen. Miehelle se ja luopuminen vapauksista (ent. elämästä) on vaikeampaa, naiselle se syntyy luonnostaan kun vauva kasvaa " kiinni" häneen.



Konsertti ja tuollainen aika vuorokaudesta ei ole oikea paikka lapselle! Missään tapauksessa! Jos ei muuten auta niin sinun täytyy vain jäädä yksin vauvasi kanssa kotiin tai laittaa hänet hoitoon. Ja kyse ei ole pelkästään että vauva itkee, on hankala ja hänen elämänsä menee sekaisin hetkeksi. Kyllä se aiheuttaa jo turvattomuutta ja haittaa lapsen kehitystä jos toistuu useinkin.



Olet liian kiltti ja lepsu miehellesi. Hyvä niin että jaksat odottaa miehesi kehitystä ja kasvua, mutta älä ihmeessä tee sitä lapsesi kehityksen kustannuksella. Sinä kestät olla yksin ja miehesi ei kuole vaikkei saakkaan tahtoaan aina läpi, mutta vauvalle se on paljon isompi juttu!



Ole vahva vauvasi takia!! Onnea elämällenne!

Olen 3 v ajan hoitanut lapsen käytännössä yksin. Meillä on tasapainoinen ja hyvä perhe. Mies/isä tukee minkä ehtii ja jaksaa. Kuitenkin töissä toisella paikkakunnalla eli lähtee aikaisin aamulla ja palaa illalla. Koko arkipäivärumba jää siis mun niskoille. Välillä on pinna tiukalla ja väsymys iskee. Kuitenkaan en valita. Mulla on rakas mies ja ihana lapsi.

Ystävättärelläni on myös lähes vastaava tilanne. mies/isä on töissä 3 tunnin ajomatkan päässä perheestä -> tapaavat viikonloppuisin ja viikolla kerran.

Ole edes onnellinen, että yli päätään hyväksyy ja tahtoo teidät konserttiin mukaan.Voisi olla hyvin itsekäs ja mennä vain yksin. Miehet ovat avuttomia vauvanhoidossa, hyvä että edes yrittää.Kyllä se siitä helpottuu,kun vauvanne kasvaa. Tai voisitte sopia vuoromenot esim. yksi ilta kummallekkin viikossa vapaata tehdä mitä tahtoo.Kyllä se miehesi pärjää sen vauvan kanssa, kun on pakko.

Ensimmäistä kertaa täällä lueskelin viestejä ja sain todeta että on näköjään todella monia muitakin samassa tilanteessa. Meillä myös mies ei tee mitään.Itse hoidan 1,5vuotiaan lapsen,siivoan,laitan ruokaa ja teen kaikki muutkin kotityöt.Sitten jos jostain menen sanomaan että voisi mieskin jotain tehdä,tulee tappelu..Suht useasti olen miettinyt elämää poikani kanssa kaksin,koska samanlaista se olisi kuin nytkin.Itse tekisin silti kaiken.Myös moni tuttuni on ihmetellyt,miksen pakkaa tavaroita ja lähde.Sitä vain on tottunut arkirutiineihin niin ettei osaa irtautua. Kaikki pyörii kuitenkin päivästä toiseen samanlailla.Mihinkään en minä pääse vaikka mieheni menee miten haluaa..Jos johonkin menen,minulla on aina lapseni mukana.Muistan kyllä ne kaksi kertaa kun mieheni on ottanut lapsemme mukaansa n.tunnin ajaksi.Siinä se hänen ja lapsen yhteinen aika sitten onkin.Mieheni myös ihmettelee miksi useimmiten olen huonolla tuulella päivän jälkeen..Eipä siinä paljon hymyilytä kun aamusta iltaan tekee kotitöitä ja yrittää olla valittamatta.Mistään kuitenkaan kiitosta saamatta.Valituksen saa kylläkin jos esim.ruokaa ei ole kun hän kotiin saapuu.Mieheni kyllä vaatii että jokaisesta asiasta kiittäisin häntä,mitä hän tekee..Niitä asioita kun ei pahemmin ole.Monesti olen myös miettinyt jonkunlaista parisuhde terapeuttia.Mutta mitäpä siitäkään tulisi.Ei ole jaksamista sellaiseen lähteä.Tuntuu ettei se jaksaminenkaan kaikkeen aina riitä.Eikä ymmärrys..ei minulla ainakaan...

Meidän perheessä on melkein sama juttu mutta täytyy sanoa että avomieheni kylla välillä vaihtaa vaipan ja joskus hän myös syöttää sille iltpuuron mutta hän ei kyllä paljon seurustele lapsen kanssa. Istuu vain päivät pitkät tietokoneen edessä. Välillä meinaa hermot olla kireellä mutta vaikka hänen kanssa puhuu asiasta niin hän vain hermostuu jne. Että kyllä tässä on välillä ajatellut että onko parempi muuttaa vain pois vai pitääkö sitä vain jäädä ja elää tässä avoliitossa?!