Isän poissaolo? Miten vaikuttaa lapseen?

vaikutukset, mutta jos isä on paljon poissa, on lapsen vaikeampi muodostaa häneen kiintymyssuhdetta.

Vauvakin voi muodostaa kiintymyssuhteen äidin lisäksi isään, ja useampi turvallinen kiintymyssuhde on lapselle rikkaus ja tukee kehitystä. Mutta yksikin sellainen kyllä riittää tasapainoiseen kasvuun.

mutta en ole huomannut sen kummempaa kummassakaan lapsessa. Esikoiseen isällä kesti pidempään saada vahva side mutta kuopuksen kanssa yhteys löytyi heti.

Mieheni puhuu lapsen kanssa puhelimessa päivittäin, mutta se ei ole ollenkaan sama asia.



Pelottaa, millaisia vaikutuksia tuolla on tyttöön. Kokeeko hän jäävänsä paitsi isän huomiosta ja hakee huomiota teininä muilta miehiltä?

Riippuu varmasti siitä mihin tottuu. Meillä lapsilla meni aikaa ennen kuin tajusivat että joillakin isä tulee kotiin joka päivä. Meillä vanhin lapsi on jo 12v eikä hän ole koskaan valitellut isän poissaoloja tai sanonut että kärsisi siitä jotenkin. Isä on kaikille lapsille tosi tärkeä vaikka eivät edes puhu isän kanssa päivittäin. Itse asiassa isä yleensä joutuu pettymään kun lapset eivät halua keskeyttää leikkejään kun isi soittaa. Isin kotiintulo on kuitenkin aina yhtä kivaa ja lapset juoksevat ovelle vastaan.



Luulen että jos itse olisin vähemmän kotona ja lapset joutuisivat vielä mummoloihin tms. päiväkotipäivän jälkeen niin ehkä silloin turvallisuuden tunne voisi järkkyä. Samoin jos itse antaisin lapsille kuvan että mitenköhän tässä nyt käy ja pärjäämmekö kun isi lähti taas reissuun.

tai koko sen ajan, kun asuin kotona.



En tiedä johtuuko nämä asiat siitä, mutta koen että nykyään aikuisena minun on ollut jotenkin vaikeaa olla isän kanssa, toisaalta välimme ovat hyvin kohteliaat ja ystävälliset, ja rakastan isääni ja kunnioitan häntä, sekä tiedän hänen rakastavan minua, mutta en koe mitenkään luonnolliseksi oloani hänen kanssaan. En oikein tiedä mitä puhuisin, miten olisin, on kuin olisin melko vieraan kanssa. Puhumme aina vaan small talkia. Kadehdin toisinaan ystävieni mutkattomia ja välittömiä suhteita isiinsä.



Teinina (ja edelleenkin) olin hirveästi miesten perään, hain huomiota, minulla oli paljon poikaystäviä jotka iskin vain huvin vuoksi, sitten kyllästyin nopeasti ja halusin taas uuden "uhrin" jonka kietoa hetkeksi pauloihini ja sitten siirtyä taas seuraavaan. Jollain tavalla miesten huomio on minulle kuin huumetta. Rakastan edelleen jos joku mies huomaa minut. Nykyään en enää kuitenkaan hae flirttailemalla sitä huomiota enkä yritä iskeä, mutta vähintäänkin juttelen paljon kaikille lähipiirini miehille ja teen itseni "näkyväksi".

- jos siä on osalistuva ja lämminhenkinen - niin lapsi kaipaa turvallista isää



- jos isä on poissaoleva kotonakin nin haittaa tuskin on enempää kuin yh:lla

Mun isä ei ollut paikalla kun olin lapsi. Isä oli tosin läsnä siskopuolellani. Me molemmat sisarukset olemme yhtä läheisiä isän kanssa, tosin isän kanssa on paljon vaikeampi jutella kuin äidin, mutta nin kai melkein aina isä-tytär suhteessa?



Molemmat juoksimme nuorina poikien perässä ja samalla lailla tuli iskettyä poikia vain siksikin että halusi kokeilla että onnistuuko se. Hassua että joku miettii voiko se johtua isäsuhteesta? Ehkä kyse on enemmänkin kaveripiiristä ja sen tavoista tai itsetunnosta ja sen kohotuksesta. Nuorilla itsetunto ei useinkaan ole kummoinen vaikka se ehkä siltä se saattaa päällepäin näyttääkin.



Myöhemmin molemmat vakiinnuttii

mutta tulee siis aina yöksi kotiin. Meillä on menossa uuden kodin remontti, joten mies menee iltaisin suoraan tuonne remonttikohteeseen. Lapsillamme on muodostunut kyllä hyvä kiintymyssuhde isäänsä jo vauva-aikana. Mutta nyt kun eilen mies ottikin lapset mukaansa illalla, ja toi ne kotiin iltapalalla, kun lähti itse jatkamaan hommia, niin huomasin selvän muutoksen lapsissa. Lapset kiukuttelivat vähemmän ja menivät nukkumaan illalla todella nätisti. Jotenkin niistä vain huokui se, että isin kanssa oli ollut mukavaa ja tärkeää olla. Eli kyllä ne lapset isäänsä kaipaavat, vaikka eivät siitä aina puhuisikaan.

Meillä isän poissaolo on onneksi väliaikaista, vaikka pitkää päivää tekee normaalistikin, mutta kun on kotona niin on sitten täysin perheensä ja etenkin lasten kanssa.

koko kuopuksemme elämän ajan. Sanoisin että n. 2-3 vuotiaana lapsi selvästi ikävöi tosi paljon ja miehen kotona ollessa ei suunnilleen päästänyt isää näköpiiristä ja itki katkerasti aina kun isi lähti matkalle, oikein sydäntä raastoi.



Nyt 5-vuotiaana suhtautuu asiaan melko mutkattomasti, tosin kyllä meillä sekä lapset että minä ikävöimme. En huomaa mitään eroa isäsuhteessa verrattuna kahteen vanhempaan joiden vauva-aikana ja ihan siinä varhais-lapsuudessa isä on ollut enemmän paikalla (vaihtoi työpaikkaa kuopuksen synnyttyä ja matkustelu alkoi siitä).

Tai siis sellaisia, joilla isä oli paljon poissa lapsuusaikana. Miten koette asian aikuisena?

kaverin isä oli töissä toisella paikkakunnalla siitä asti kun kaveri oli ekalla luokalla ja kuoli kun kaveri oli yksitoista. Kaverillani ei ollut mitään miessuhteita ennen kuin päälle parikymppisenä, joten ei siis hakenut huomiota teininä miehiltä eikä harrasta irtosuhteita vieläkään, vaikka olisi pitkiä aikoja ilman seurustelusuhdetta. Itsellä aggressiivinen ja alkoholiin menevä isä oli kotona työpäivän jälkeen, jollei ollut ryyppäämässä, mullakaan ei ollut teininä minkäänlaista aktiviteettia poikien kanssa, parinkympin jälkeen taas ollut kauheasti irtosuhteita enkä saa pidettyä miestä itselläni. Joten tuskinpa se on niin yksioikoista.

Mieheni puhuu lapsen kanssa puhelimessa päivittäin, mutta se ei ole ollenkaan sama asia. Pelottaa, millaisia vaikutuksia tuolla on tyttöön. Kokeeko hän jäävänsä paitsi isän huomiosta ja hakee huomiota teininä muilta miehiltä?

nyt myöhemmällä iällä ajatellut asiaa ja voihan se teini-iän käytös tuostakin johtua. Isä oli todella paljon pois kuten joku jo aikaisemmin sanoi, on välit jotenkin "erilaiset"

isä jossain vaiheessa aika säännöllisesti ma-to pois. Kuvaavaa on, etten edes muista missä vaiheessa tämä oli, mutta oli sellainen kolmen vuoden jakso.



Mulla on isään oikein hyvät ja lämpimät välit. Sanoisin, että hormuisesti merkkaa se, millainen isä on silloin kun on kotona. Jos on osallistuva, osaittaa lapsille rakkautta ja hellyyttä ja läheisyyttä ja on kotona ollessaan ns. täysillä mukana arjessa, niin matkoista huolimatta varmaan kehittyy oikein hyvä isä-lapsisuhde. 24/7 kotona oleva vanhempi voi olla todella etäinen :(



Ei se arjessa mukana oleminen vaadi mitään kauheita temppuja ja kokoaikaista touhua. Mulle esim. on jäänyt mieleen sunnuntain uimahallireissut isän kanssa.

reissutyössä. Kun olin lapsi, hän oli töissä 2-3 viikkoa ja kotona viikon verran. Ja sit taas lähti.



Minulla on hyvät välit isäni kanssa, mutta olen miettinyt elämääni ja suhteitani 20-30 vuotiaana ja olen tullut tulokseen, että "isättömyys" saattaa olla yksi syy uskottomuuteeni. Minulla oli valtava tarve iskeä miehiä (lähinnä kavereitani, työkavereita, ei koskaan ventovieraita...) ja kun olin saanut iskettyä, siirryin seuraavaan. Ja kuitenkin oli lähes koko tuon ajan parisuhteessa.



Nyt vihdoin olen asettunut, kun olen oikean miehen löytänyt rinnalleni. Ei "isättömyys" varmasti ainoa syy ollut käytökselleni, mutta osatekijä varmaankin sille, miksi hain jatkuvasti huomiota miehiltä.



Mutta ihan kunnollinen ja onnellinen ihminen minusta on kuitenkin tullut :) Ei elämä aina ole täydellistä, vaan mennään niillä eväillä mitä annetaan. Parempi paljon poissa oleva isä kuin ei isää ollenkaan.

joka toinen viikko iltavuorossa joten eivät näe 5 päivään. Isihän on maailman paras olento maan pällä joten ikävä on kova. Puhelimessa puhuvat mutta eihän se ole sama. Poika käskee aina isää kotiin.



en jotenkaan usko että on pidempiaikaisia vaikutuksia. Kuitenkin oikeasti läsnä sitten kun on.

mutta viettää sen ajan lasten kanssa ja oikeasti huomioi heitä, on varmasti parempi vaihtoehto kuin isä, joka on viikotkin kotona mutta makaa sohvalla tai istuu tietokoneella olematta läsnä.