Miksi tuo lapsi itkee, aina ja kaikesta?!?

Lapsi on saanut tuosta itkusta aseen jota käyttää. Tai oikeammin toiminta mallin jota ei osaa muuttaa. Taitaa pipoa kiristää?



Sinun pitäisi aikuisena sivuuttaa nuo turhat itkut ja vain kun on aihetta niin ottaa syliin. Eli kun oikeasti satuttaa itsensä. Ja annatko helposti periksi? Tai sylitteletkö muuten lastasi?

7v itkee todella helposti ja 5v itkee jos ei tehdä niinkuin hän haluaa. 7-vuotiaalla syynä se että on epävarma itsestään ja jos ei kaikki mene niinkuin on alunperin pitänyt, tulee siis muutoksia niin alkaa itkemään. Jos vaikka koulun ruokalassa hänen paikkansa onkin varatu niin alkaa itkemään (heillä omat paikat)

Tämä on sitten ihan arvelua, minäkään en taida oikeasti tietää. Minusta teillä on se kierre jo menossa. Lapsi on herkkä, se on ilmiselvää. Lisäksi lapsi ymmärtää ettei saisi itkeä kun äiti suuttuu. Siitä seuraa se että lapsi pelkää ja suree äidin suuttumista -> itku. Ja näin pelko toteutuu ja taas itketään.



En usko että tuossa on muuta mahdollisuutta kuin että sinun pitää muuttaa asennetta lapseen. Ilmeisesti sinäkin pelkäät sitä itkua ja te molemmat olette silloin jännittyneitä -> itkettää vielä helpommin.



Jos koettaisit nähdä niitä positiivisia puolia lapsestasi ja alkaisit suhtautua häneen enemmän iloisella mielellä?

Eihän tuollainen pillitys mitään haittaa, mutta ootas jos sulla olis lapsi joka huutaa kuin raivohullu ja alkaa paiskoa tavaroita vastaavissa tilanteissa, monta kertaa päivässä.

omalta itku-kiukuttelevalta lapseltani hämmästyneellä äänellä - mikä sinua itkettää? Joskus se on toiminut, kun tyttö on ryhtynyt miettimään, mistä syystä alkoi itkeä.

Olemme myös koko muu perhe alkaneet vollottaa - byääh en haluuu pukea - tai mikä ikinä olikaan aiheena. Harvoin käytettynä tämä on toiminut aika takuuvarmasti.

lapsena tuollainen, eli herkka. En nyt ehka aivan yhta herkka, mutta reagoin hyvin moniin asioihin itkulla. Pahinta oli kun omat vanhempani eivat ymmartaneet.

Mika siina itkussa niin pahaa on? Se nyt vaan on joidenkin tapa reagoida asioihin. Minun kohdalla se meni siihen etta menin piiloon itkemaan ja se oli hyvin ahdistavaa.

Joskus minua itketti vaan ilman mitaan syyta ja silloin aiti tivasi tuntikaupalla etta "mika nyt on? Kukaan ei itke ilman syyt jne..?"



Tama itkeminen on lapsesi luonne, sina et voi hanta muuttaa. Ota semmoinen asenne etta se itku ei ole niin paha asia. Ratkaise se omgelma tai keskustele siita asiasta minka takia lapsesi itkee. Ala tuhlaa aikaa siihen etta lapsesi itkee. Jos ei ole mitaan syyta itkulle, halaa hanta tai ota syliin, huomio lapsesi jotenkin, ala itkua. Alaka kiella itkemasta. Mita sitte vaikka itkeekin, anna itkea. En ole ikina ymmartanyt mita pahaa tai rasittavaa siina onjos joku itkee. Anteeksi kirjoitusvirheet, syotan vauvaa samalla.

Aloitti elämäntaipaleensa 6kk:n koliikkihuudolla, joka ilta/yö klo 21 eteenpäin. Eli ei tosiaan osaa muuttaa toimintamallia, enkä enää keksi miten voisin auttaa lasta siinä.



Ja kyllä. Tässä suhteessa pipoani kiristää ja pahasti.



Miten sen turhan itkun voi sivuuttaa? Jos lasta ei huomioi, vaan itse koetan jatkaa toimintaa niin lapsi menee täysin hysteeriseksi, vetäytyy nurkkaan/sivummalle ja itkee siellä niin pitkään kuin on tarvis (no puolisen tuntia olen pisimmillään katsonut ja sitten mennyt rauhoittelemaan). Tuollaisen hysteriakohtauksen jälkeen lapsen rauhoittaminen onkin aika työlästä.



Periksi en siis anna. Erityisesti en anna silloin, jos lapsi yrittää itkulla saada tahtoaan läpi. Eli ei tosiaan ole tottunut siihen, että itkemällä saisi jotain haluamaansa läpi. Aina koetan selittää, ettei itkemällä saavuta mitään, mutta eipä se näytä tuottavan mitään tulosta.



Ja kyllä meillä muuten sylitellään. Päivittäin aamulla loikoilemme sängyllä hetken ennen nousemista ja iltaisin luemme sylikkäin. Ja mahtuu joka päivään muutenkin yhteisiä sylittelyhetkiä.



ap

Vauvasta asti on itkenyt hyvin paljon. Isommat sisarukset eivät olleet lainkaan itkuisia. Aluksi laitettiin koliikin syyksi sitten allergioiden. Molemmat ovat olleet jo kauan ohitse ja itku vaan jatkuu. Olen itse ollut aivan hermoraunio nämä kolme vuotta. Jatkuvaa itkua on raskasta kuunnella. Oikein ärsyttää kun se itku taas alkaa. Lapsi ei luonnollisestikaan itke koko aikaa. Välillä on oikein iloinen ja vilkas sekä touhukas. Mutta hyvin vaikea on tuntea empatiaa häntä kohtaan kun on jatkuvasti lohduttanut kolme vuotta. Muiden lasten kanssa en ole käynyt läpi vastaavia tunteita. Olen monesti itseksin ajatellut kirjoittaa aiheesta tänne. Sitten vaan tuntuu ettei jaksa tulla teilatuksi kun on jo niin väsynyt siihen itkuun.

Hyvä kysymys, että mikä siinä itkussa on pahaa. Se on vaikea kuvailla tässä, ah niin hiljaisessa kodissa, jossa lapset nukkuvat.



Luultavasti menetän hermoni siihen kovaan ääneen. Olen ollut aina herkkä koville äänille, ja muutamat kovat äänet, kuten kovat pamahdukset (kattilan putoaminen lattialle), hevimusiikki, kovalla soitettu pianomusiikki, lentokonemelu tms. saavat minut hermostumaan, jopa raivostumaan. Lapsen äänekäs itku laukaisee saman hermostumisreaktion.



ap

Aikuisen tehtävä on pitää yllä turvallisuuden tunnetta tilanteessa kuin tilanteessa eikä taistella vallasta. Jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa ja on hyvä, että lapsi uskaltaa ne näyttää. Lapsi peilaa kaikessa vanhempiansa ja kaikki tunne-elämän vaihtelut vaikuttavat ja näkyvät myös lapsen käyttäytymisessä. On tärkeätä, että lapsen tunteisiin vastataan ja reagoidaan. Sanoin usein omalle uhmaikäiselleni, että ei ole mitään hätää kulta. Otan syliin ja lohdutan, mutta reagoin aina. Nautin tästä ajasta. Nautin siitä, että hän osaa ja uskaltaa uhmata, laittaa kunnolla kampoihini, koska vain näin tiedän, että hänestä voi kasvaa terveellä itsetunnolla oleva aikuinen. Minun tehtävä on vanhempana antaa se turvallinen syli ja ottaa vastaan tunnetilan vaihtelut, ettei myöhemmin lapsen tarvitse opetella aikuisiällä negatiivisten tunteiden ilmaisemista, kun näitäkin tapauksia kyllä riittää! Tsemppiä sinulle ja voimia!

Piti vielä kirjoittaa meidän itkusta että meidän kolmevuotiashan on ollut ja on edelleen uhmaiässä. Isoveljiltä totuin tuossa vaiheessa näkemään kunnon raivareita (jopa tunnin mittaisia). Kuopus ei sellaisia raivareita saa. Hän vain itkee vähän väliä kylläkin kovalla äänellä. Samalla hokee että mun paha mieli tuli. Ihan kiva että osaa pukea tunteitaan sanoiksi. Mutta se paha mieli tulee yleensä siitä, että me muut emme tee niin kuin hän haluaisi jne.



Minä olen kanssa erityisen herkkä äänille. Miestäkin kiellän jatkuvasti metelöimästä. Ärsyynnyn hänen vyön kilinästä, Wc:n kannen pamauttelusta jne. En nyt kuitenkaan ole mielestäni mikään hermoheikko, vaan juuri herkkä noille äänille.

Lapsi varmaan itkee, koska itkettää. Meillä on myös 3-vuotias itkuherkkä tyttö, joka itkee varsinkin isänsä seurassa. Minä uskon, että meillä tämä johtuu siitä, ettei mies ole kovin empaattinen noissa tilanteissa - minulla empaattisuus tyttöä kohtaan auttaa häntä rauhoittumaan ja vähentää yleensäkin itkutilanteita.



Minäkään en anna periksi, mutta ymmärrän pahan mielen syyn ja yritän löytää jonkun ratkaisun. Esim. jos tyttö haluaisi määrätä leikissä ja veli ei anna (eikä tarvitsekaan) niin olen tytön kanssa surkeana ja totean, että onpas harmi, kun sinä olisit halunnut määrätä. Annan tytön surra hetken, ja ehdotan sitten jotain muuta leikkiä minun kanssani tai neuvottelen veljen kanssa, olisiko pian siskon vuoro määrätä tai minkä lelun sisko saisi. Aika hyvin tilanteet sujuu, kun muistaa ja jaksaa olla empaattinen. Mikä ei tietysti aina ole helppoa.

ja karjuu, saa raivarit. Koko perhe ikään kuin varpaillaan, että koskahan taas seuraava slaagi. Aina epämukava olo lapsen kanssa julkisessa paikassa ja jännitän etukäteen ihan hulluna. Ihanan rento fiilis perheessä, jos tämä lapsi vaikka kerhossa tai isovanhemman kanssa teatterissa.

Kyseessä on siis 4-vuotias, periaatteessa siis uhmaiän ohittanut tyttö. Mutta hermo menee, kun tuo alkaa pillittämään ihan kaikesta. Tässä muutamia viimeaikaisia itkun aiheita.

- Aamulla lempisukkahousut olivat likaiset. Eikös lapsi pillahtanut itkemään, kun olisi halunnut juuri ne sukkikset. Sama juttu aamiaispöydässä, kun oli vain yhtä leipää tarjolla, olisi halunnut jotain muuta.

- Olimme lähdössä ulos, esikoinen oli laittamassa kenkiä ja tämä nuorempi (jota oltiin jo hoputettu useasti) pillahti itkemään kun ei halunnut jäädä viimeiseksi uloslähtijäksi.

- Lapsi oli menossa balettitunnille. Jostain kumman syystä keksi ettei halua vaihtaa balettipukua pukuhuoneessa. Vessakoppiin en suostunut menemään, kun siellä ei mahtuisi ähräämään pukua päälle. No lapsi alkoi itkemään, ja itki koko balettitunnin ajan (ei siis mennyt lopulta tanssimaan).

Siis ARGH! Neljä vuotta olen tätä lasta yrittänyt lohduttaa, rauhoittaa, ja vaikka mitä, mutta aina jokainen pieninkin vastoinkäyminen johtaa itkemiseen. Olen myös jossain tilanteissa systemaattisesti KIELTÄNYT itkemisen. Esimerkiksi miellä joutuu heti pois ruokapöydästä, jos itkee. Sama sääntö on meidän sängyssä, siellä ei itketä, vaan jos itkettää niin tulee lähtöpassit. Pidän myös kiinni tiukasti siitä, että mitään asioita ei saa itkemällä läpi. Esimerkiksi jos alkaa itkeä karkkien/herkkujen perään, niin sitten niitä ei ainakaan saa.

Olen aivan uupunut tuohon itkuun. Minun on vaikea kestää tuota itkua enää hetkeäkään, vaan päässäni naksahtaa kun lapsi osoittaa ilmeelläänkin, että kohta aloittaa. Tämä on itse asiassa muodostumassa pahaksi kierteeksi, sillä en tunne enää pahemmin empatiaa tuota lasta kohtaan. Jos tämä lapsi siis vaikka satuttaa itsensä, ja alkaa itkemään, niin toki häntä lohdutan, mutta oikeasti en tunne tarvetta lohduttaa häntä. Tilanne on täysin eri, jos kyseessä on joku toinen lapsi. Silloin tunnen oikeasti tarvetta mennä ottamaan lapsen syliin, jos tämä itkee satutettuaan itsensä.

Mitä helvettiä voisin tehdä, ettei tilanne enää menisi pahemmaksi? Koetan joka aamu psyykata itseni kestämään itkua, mutta joka toinen päivä epäonnistun siinä ja menetän hermoni pillitykseen.

- Aamulla lempisukkahousut olivat likaiset. Eikös lapsi pillahtanut itkemään, kun olisi halunnut juuri ne sukkikset. Sama juttu aamiaispöydässä, kun oli vain yhtä leipää tarjolla, olisi halunnut jotain muuta.

Tässä olisin halannut hetken, sitten keksinyt jonkun oman vaatteen, minkä minä olin juuri sinä aamuna halunnut laittaa, mutta - voi - se onkin pyykissä, onpas meillä huono tuuri. Tänään pistetään heti pesukone pyörimään kun tullaan kotiin ja sinä saat painaa napista. Mutta nyt pitää pistää vaatteet päälle, ja tiedätkö, saat tänään nämä erityissukkahousut.

- Olimme lähdössä ulos, esikoinen oli laittamassa kenkiä ja tämä nuorempi (jota oltiin jo hoputettu useasti) pillahti itkemään kun ei halunnut jäädä viimeiseksi uloslähtijäksi.

Nopeat voittaa! Meillä tyttö halusi aina olla ensimmäinen kunnes mies keksi, että kaikki nopeat voittaa. Siis ei tarvitse olla ensimmäinen voittaakseen, riittää että on nopea. Tämä on mennyt yllättävän hyvin perille, kun joka kerta toistaa saman jutun.

- Lapsi oli menossa balettitunnille. Jostain kumman syystä keksi ettei halua vaihtaa balettipukua pukuhuoneessa. Vessakoppiin en suostunut menemään, kun siellä ei mahtuisi ähräämään pukua päälle. No lapsi alkoi itkemään, ja itki koko balettitunnin ajan (ei siis mennyt lopulta tanssimaan).

Eikö olisi voinut mennä ilman pukua? Sitten kotona olisit kertonut, että opettaja vähän ihmetteli, missä se Liisan kaunis puku oli. Kun on vaikeampi tanssia tavallisissa vaatteissa. Toinen vaihtoehto on lähteä kotiin, en olisi jäänyt koko tunnin ajaksi sinne itkemään.

Ylipäätään tällaisen itkuisen (kuten ehkä muidenkin) lasten kanssa kannattaa kehittää kunnon "puppugeneraattori"... kun suoltaa jatkuvasti tarinaa niin lasten ajatukset pysyy niissä tarinoissa, eikä ehdi samalla tavalla kiukuttelemaan joka asiasta ;-)

Täällä myös itkuherkän tytön äiti,kitinää ja itkua kuuntelen päivittäin monta kertaa!Tuntuu että siihen on tullut sellainen suodatin että kun se show alkaa niin ei jaksa/osaa enään reagoida muuta kuin hermostumalla!Meillä alkoi myös itkeminen tunti synnytyksen jälkeen,ei auttanut imettäminen ja lisämaito,se vain jatkui.75% päivän asioista se puhuu kitinä narinalla...huh huh!Siedän kyllä ihan hyvin melua mutta kun se on kokoaikaista narinaa ja itkua niin kyllä alkaa riepomaan...ehkä tää joskus vielä helpottaa,nyt neiti on 2v ja uhma pukkaa päälle ja pahasti!

On aina lohduttavaa kuulla, että muutkin painivat samojen ongelmien kanssa. Täytyy sanoa, että tämä lapsi kasvattaa minua vanhempana enemmän kuin isoveljensä. Tämän lapsen ansiosta olen lukenut kymmeniä lastenkasvatusoppaita. Ja silti tuntuu että välillä olen ihan hukassa, kun mikään keino ei tunnu tepsivän.



Täytyy tosiaan vain hyväksyä tuo lapsen itkuherkkyys. Kyllähän sen muodot (onneksi) sentään ajan kanssa muuttuvat, joten eiköhän tästä selvitä.

- Aamulla lempisukkahousut olivat likaiset. Eikös lapsi pillahtanut itkemään, kun olisi halunnut juuri ne sukkikset. Sama juttu aamiaispöydässä, kun oli vain yhtä leipää tarjolla, olisi halunnut jotain muuta.

Tässä olisin halannut hetken, sitten keksinyt jonkun oman vaatteen, minkä minä olin juuri sinä aamuna halunnut laittaa, mutta - voi - se onkin pyykissä, onpas meillä huono tuuri. Tänään pistetään heti pesukone pyörimään kun tullaan kotiin ja sinä saat painaa napista. Mutta nyt pitää pistää vaatteet päälle, ja tiedätkö, saat tänään nämä erityissukkahousut.

- Olimme lähdössä ulos, esikoinen oli laittamassa kenkiä ja tämä nuorempi (jota oltiin jo hoputettu useasti) pillahti itkemään kun ei halunnut jäädä viimeiseksi uloslähtijäksi.

Nopeat voittaa! Meillä tyttö halusi aina olla ensimmäinen kunnes mies keksi, että kaikki nopeat voittaa. Siis ei tarvitse olla ensimmäinen voittaakseen, riittää että on nopea. Tämä on mennyt yllättävän hyvin perille, kun joka kerta toistaa saman jutun.

- Lapsi oli menossa balettitunnille. Jostain kumman syystä keksi ettei halua vaihtaa balettipukua pukuhuoneessa. Vessakoppiin en suostunut menemään, kun siellä ei mahtuisi ähräämään pukua päälle. No lapsi alkoi itkemään, ja itki koko balettitunnin ajan (ei siis mennyt lopulta tanssimaan).

Eikö olisi voinut mennä ilman pukua? Sitten kotona olisit kertonut, että opettaja vähän ihmetteli, missä se Liisan kaunis puku oli. Kun on vaikeampi tanssia tavallisissa vaatteissa. Toinen vaihtoehto on lähteä kotiin, en olisi jäänyt koko tunnin ajaksi sinne itkemään.

Ylipäätään tällaisen itkuisen (kuten ehkä muidenkin) lasten kanssa kannattaa kehittää kunnon "puppugeneraattori"... kun suoltaa jatkuvasti tarinaa niin lasten ajatukset pysyy niissä tarinoissa, eikä ehdi samalla tavalla kiukuttelemaan joka asiasta ;-)

Ikätasoaan edellä useimmissa asioissa, kaksikielisiä ja poika oppi 4-vuotiaana lukemaan. Geeneissäkään ei pitäis olla valittamista, isällä on pari akateemista tutkintoa ja mulla yksi, molemmat ollaan pärjätty niin koulussa kuin elämässä muutenkin.



Mutta en sitten tiedä, eikö muilla mene soopa läpi? Ehkä ne on tyhmempiä kuin olin kuvitellut, mutta vaikea uskoa.

Ekana tuli mieleen, että itku liittyy voimakkaasti temperamenttiin ja sitä taipumusta on erittäin vaikea muuttaa. Jotain voi kuitenkin tehdä. Ensin selvittäisin, onko itku hätää, kiukkua, surua, harmia... mikä tunne itkun takana on? Siitä lähtee sitten se, miten itkuun voi puuttua. Osaatko vastata tähän?

Samoin mun 2-6v lapset kyllä tajuaa, jos ne ei saa haluamaansa. Ei siinä mitkään bimbot selittelyt pesukoneen napi painamisesta auta!