Miksi tuo lapsi itkee, aina ja kaikesta?!?

- Ensinnäkin kun on olemassa NE yhdet ja ainoat oikeat sukkahousut, niin siinä ei ole mitään sijaa millekään erikoissukkiksille.

- Itse asiassa tuossa lähtemisessä ei ollut kyse ainoastaan voittamisesta. Vaan kyse oli siitä, että lapselle tuli paniikki kun muut ovat jo lähdössä ja hän ei vielä ole valmis. Jätetyksi tulemisen pelko on suuri, ja samoin hänellä ei ole mitään toleranssia aikapaineelle. Eli jos jossain aletaan mittaamaan aikaa, niin lapsi lyhistyy paikalleen itkemään hysteerisesti. Toki juoksee kilpaa muiden kanssa, ja siitä voidaan óttaa aikakin. Mutta jos koetan hoputtaa sanomalla koetapa pukea ennen kuin äiti laskee kymmeneen, niin lapsi lyyhistyy heti.

- Ja tuo balettituntiepisodi meni myös lapsella hysterian puolelle. Ei siis suostunut ensin vaihtamaan vaatteita (itki siitä) eikä sitten menemään tunnille (itki sitten siitäkin) ja lopulta kotiin mennessä itki sitäkin, kun kaverit ihmetteli lapsen poisjääntiä.



Mutta nämä eivät nyt olleet niitä pointteja, vaan esimerkkejä siitä miten lapsi saattaa alkaa itkemään tilanteessa kuin tilanteessa.

Että mitä pienempi lapsi, sen enemmän on tarpeen suuri määrä empatiaa ja aurinkoisia hetkiä, ja niitä kannattaa saada aikaan erilaisilla hassutteluilla, runoilla, saduilla ja hupatuksilla. Se ei liity lapsen älyyn milläänlailla, lähteekö lapsi näihin mukaan. Itse vähän huolestuisin, jos alle kouluikäinen olisi liian tosikko ja kyyninen. Onnellinen lapsi lähtee mielellään mukaan kaikenlaisiin leikkimielisiin juttuihin. Mielestäni kyse on tunteisiin liittyvästä asiasta, jos lapsi on ikäänkuin niin viisas, ettei suostu mihinkään aikuisen yrittämään juttuun mukaan. Ja tietysti tässäkin persoonallisuus eroja.

enkä minäkään omaani tyhmänä pidä. :) Mutta tuokin on osittain ihan siitä kiinni, että miten pienistä asioista kukakin ilahtuu. Ja ei, tarkoitukseni EI ole sanoa, että teidän lapsenne olisivat pilalle hemmoteltuja, vaan että toisille, ihan äo:sta riippumatta, palkinnoksi riittää vähempikin. :)

Tsekkaa aiheesta Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja ja netistä löytyy esim. tällainen lyhyt juttu:

http://www.tsv.fi/ttapaht/011/luonto.htm



Eli ymmärrystä nyt tarvitaan, ei voi mitään. Ehkä itse yrittäisin lapsen kanssa harjoitella sanallista ilmaisua näille harmin tunteille, esim. nyt sinua varmasti harmittaa tämä ja tämä jne. Minuakin harmittaa jne. jne. Eli mallia tunteiden käsittelyyn nyt varmasti kaivataan kovasti - ja se puoli teillä on jo ehkä jotenkin lukossa tämän kierteen vuoksi? Itse en kieltäisi itkemistä systemaattisesti kaikissa tilanteissa, siitä voi tulla ongelmia myöhemmin... Eli kyllä tunteita pitää saada näyttää, mutta se ei toki tarkoita, että saa aina tahtonsa läpi. Valtataistelu pitää saada purettua, mutta täytyy olla mahdollista edelleen itkeä, kun on syytä:)



TSEMPPIÄ JA JAKSAMISTA KOKO PERHEELLE

En tosiaan kiellä lasta itkemästä kaikissa tilanteissa. Ainoastaan nuo kaksi paikkaa (vanhempien sänky ja ruokapöytä) ovat itkuvapaata aluetta. Tunteita saa toki näyttää, ja koetamme niistä keskustellakin. Joka ilta vielä juttelemme läpi päivän tapahtumia, ja kertaamme joitakin itkukohtauksia. Tässä tilanteessa lapsi joskus on eritellyt sen, miten häntä suututti/harmitti jokin asia.



Mutta täytyy kyllä myöntää myös se, että olen useinkin todennut (esimerkiksi hoputtaessa lasta), että "Älä nyt vaan ala itkemään, se ei auta. Vaan koetapa tehdä hommat ripeästi, niin päästään pian ulkoilemaan".

Meillä on juuri samanlainen lapsi kuin ap:lla, poika tosin.



Hän itkee lähes aina. Joka asiasta. Ei kestä paineita, ei mitään, ap kuvaili tuon kaiken niin hyvin, että tunnistin heti samat asiat!



Älkää pitäkö hulluna, kun myönnän, että itseä itketti lukea tätä ketjua! Olen vain tätä nykyä niin väsynyt. Koko perhe on siis. Pojalla on tosi kova ääni, ja se raikaa perheessämme lähes loppumattomasti, täysin hellittämättä.



Kuten ap, minäkin tunnen empatian tuota lasta kohtaan vähenneen, en vain jaksa enää olla niin "valpas" hänen tarpeilleen. Ja vaikka en jaksakaan, niin silti sydämeni on särkyä ajatuksesta, etten jaksa, sillä tiedän, että hän juuri sitä niin kovasti tarvitsee!



Itse olen kaiken aikaa ollut tietoinen, ettei kyse ole valtapelistä tai huomionkaipuusta. Kyse on vain luonteesta.



Se ärsyttää, että joku sanoo pokkana, että itkua pitää vain kestää, eikä siinä ole mitään pahaa. Koittakaapa joskus kuunnella sitä KOKO AJAN. Se ei ole edes verrattavissa mihinkään muuhun meluhaittaan, ei lähimainkaan. Se on sinun LAPSESI itkua, juuri sitä ääntä tästä maailman kakofoniasta, johon sinä ihan solutasolla reagoit, sitä ääntä johon olet tehty reagoimaan, poikasesi äitinä. Voit yrittää olla kuulematta sitä, voit yrittää vaimentaa ja lieventää sitä, mutta koskaan sitä ei voi jättää huomiotta! Minulla se aiheuttaa suorastaan lihasten kipuja, jotka ovat kai seurausta ilmeisestä jatkuvasta jännitystilasta.



Mekin kamppailemme tilanteen kanssa päivittäin. Yritämme antaa lapselle kokemuksen siitä, että hän on ihana ja arvokas ja saada positiivisuuden voittamaan negatiivisuuden. Vaikeaa välillä, uskotteko.



Kiitos ap:lle hienosta aloituksesta, ja tsemppiä pikku tyttösi kanssa ja samoin kaikille muille samassa veneessä olijoille!

Ikää meidän pojalla on jo enemmän ja reagointi vaikeassa tilanteessa on itkupotkuraivari uhmistyyliin (eli taantuu monta vuotta) mutta perusasetelma on sama: lapsi on ollut vauvasta asti itkuinen ja vaikeasti lohdutettava, ja minulla on jo tosi voimakas allergia noita raivareita kohtaan.



Nyt on käytetty lasta eräällä lastenpsykologilla (lopultakin! miksi vasta nyt?) ja itsellenikin on valjennut, ettei ongelma ole oikeastaan lapsen, vaan lapsen ja vanhempien vuorovaikutuksen. Lapsi toki on herkkä, temperamentikas ja jopa aistiherkkä, mutta ne ovat tavallansa vain altisteita vuorovaikutuksen ongelmille. Se, että minä ahdistun ja tavallani menetän oman aikuisuuteni lapsen raivotessa on yksi kierrettä synnyttävä tekijä. Se pahentaa lapsen pelkoa hylätyksitulemisesta ja arvottomuudesta ja meillä onkin sellainen noidankehä, jossa lapsen raivaria pelätään ja se kiristää ilmapiiriä ja altistaa raivarille. Monesti ajattelen, että koskaan ei voi kotona olla rennosti, ilman että tarvitsee pelätä, mikä sana aiheuttaa sen raivarin.



Nyt tosiaan lapsi aloittaa theraplay-leikkiterapian (tai oikeastaan koko perhe aloittaa sen), jonka on tarkoitus vahvistaa vuorovaikutussuhdetta ja vanhempien auktoriteettiä perheessä. Meillä tuo auktoriteettiasia on silleen, että vaikka lapselle ei sen raivarin aikana annetakaan mitään periksi, eikä ininään anneta periksi muutenkaan, niin meillähän yritetään välttää niitä raivareita kysymällä lapselta, mitä haluat tehdä, milloin haluat tehdä ja miten haluat tehdä.



Lapsen isä on joutunut ekan kerran elämässään pohtimaan omaa isyyttään ja muutenkin omaa elämäänsä ja pakko todeta, että se on muuttanut häntä parempaan suuntaan. Itse olen joutunut kyseenalaistamaan monia asioita omassa käyttäytymisessäni. Vaikka lapsen perustemperamenttia ei voidakaan muuttaa, voidaan sitä suunnata eri tavalla. Eli ne piirteet, jotka lapsi nyt suuntaa kielteisellä tavalla haittaavaan toimintaan, voivat joskus osoittautua lahjaksi.



Toivoisin, että pienten lasten vanhemmat eivät pelkäisi hakea ajoissa apua, sillä sitä on saatavissa (kun osaa vaatia). Minua harmittaa, kun emme osanneet aikaisemmin kysellä avun perään. Lasta ei leimata hoidossa vaikeaksi tai muutenkaan, ja meihin vanhempiin on suhtauduttu tosi hyvin, mitään syyllistämistä ei ole ollut vaan tukemista.

Meidän lapsi itkee myös kuin pikkulapsi vaikka ikää on pian 11 vuotta... aina ollut erityisen herkkä kaikesta, äänille, kirkkaalle valolle, voimakkaille tunteille, pettymyksille ja nälälle. Ei ole tehnyt mitään sellaista missä on mahdollista satuttaa itsensä jolloin myös motoriikka jäänyt ikäistäään heikommalle tasolle ihan sen takia kun ei uskalla. Raivostuu silmittömästi pienistäkin asioista. Ei tarvitse olla kuin nälkä niin helvetti on irti. Silti nykyään mikään tarjottava välipala ei maistu hänelle (kun niitä pitää syödä päivittäin). Suuttuessaan haukkuu minua ja vaikuttaa jopa uhkaavalta. 

Vierailija wrote:

Meidän lapsi itkee myös kuin pikkulapsi vaikka ikää on pian 11 vuotta... aina ollut erityisen herkkä kaikesta, äänille, kirkkaalle valolle, voimakkaille tunteille, pettymyksille ja nälälle. Ei ole tehnyt mitään sellaista missä on mahdollista satuttaa itsensä jolloin myös motoriikka jäänyt ikäistäään heikommalle tasolle ihan sen takia kun ei uskalla. Raivostuu silmittömästi pienistäkin asioista. Ei tarvitse olla kuin nälkä niin helvetti on irti. Silti nykyään mikään tarjottava välipala ei maistu hänelle (kun niitä pitää syödä päivittäin). Suuttuessaan haukkuu minua ja vaikuttaa jopa uhkaavalta. 

          Miksi nostit esiin 15 vuotta vanhan aloituksen?

En halua tehdä taas uutta aloitusta tähän liittyen. 

Vierailija wrote:

En halua tehdä taas uutta aloitusta tähän liittyen. 

Jo on ajat muuttuneet, kun lukee noita vanhoja vastauksia. Nykyään lasta pitää paapoa ja lässyttää vaikka tämä tekisi mitä. Olen itsekin tuota mieltä, että turhaan ei tarvitse itkeä ja kyllä jos ne lemppari vaatteet on pesussa se ei ole itkun asia vaikka voi harmittaakin hetken.

Vierailija wrote:

Hyvä kysymys, että mikä siinä itkussa on pahaa. Se on vaikea kuvailla tässä, ah niin hiljaisessa kodissa, jossa lapset nukkuvat.



Luultavasti menetän hermoni siihen kovaan ääneen. Olen ollut aina herkkä koville äänille, ja muutamat kovat äänet, kuten kovat pamahdukset (kattilan putoaminen lattialle), hevimusiikki, kovalla soitettu pianomusiikki, lentokonemelu tms. saavat minut hermostumaan, jopa raivostumaan. Lapsen äänekäs itku laukaisee saman hermostumisreaktion.



ap

Eli ymmärrät oman herkkyytesi, mutta et lapsesi.

Neuvoni on se, että otat lapsen syliin, kiireettömästi ja hellästi, ja annat itkeä.

Ihan turha jankata itkun syytä.

Auta itseäsi: Laita korvatulpat tai kuulosuojaimet tai molemmat, jos et kestä sitä ääntä. (Käytän itse rasittuneena, koska on tinnitusvaiva.)

Sinä olet teistä kahdesta se aikuinen. Ellet ole vielä, kasva sellaiseksi.

"Eikö olisi voinut mennä ilman pukua? Sitten kotona olisit kertonut, että opettaja vähän ihmetteli, missä se Liisan kaunis puku oli".



Ja v*tut! Siihen vaan olisi pitänyt sanoa, että nyt loppu sitten baletit tähän ja kotiin.