Mikä sinua nyppii mt-ongelmaisissa? Rehellisiä vastauksia, kiitos.

Kun minä sairastan, haen hoitoa - en soita puhelintani läpi ja urputa kaikille kuinka huonosti minä voin ja kieltäydy ammattihoidosta.

hakea hoitoa. Mutta mitä jos katkennut jalka vaarantaisi kaiken elämässäsi? Työpaikan ja ihmissuhteet, olisi hirvittävä häpeä jos "kaikki" saisivat tietää? Tekiskö mieli yrittää töniä sitä ensin itse paikoilleen tai harvojen ja valittujen kanssa?

kuinka raskasta "masentuneen" on viedä isoja lapsia pk:iin ja mennä sen jälkeen kotiin makaamaan päiväksi, kun itse vie ne lapset päiväkotiin ihan siksi, että saa sitten raataa koko päivän töissä ja illalla yrittää sitten viettää sitä perhe-elämää.



Ja sitten sama tyyppi kadehtii, kun me joskus päästään lomalle perheen kanssa. Kun hän ei pääse mihinkään. Se nyt vielä puuttuisi. Kaikki terapiat yhteiskunnan piikkiin, lapset hoidetaan ilmaiseksi, elätetään kyseinen tyyppi, ja sitten pitäisi vielä lomakmatkoja saada... perkele.



Että se vituttaa. Niin ja ymmärtäisin vielä, jos olisi jotain "oikeaa" syytä masennukselle, enkä ole sitä mieltä, ettei apua pitäisi saada. Mutta jos vuosikaudet rampataan terapiassa kitisemässä ex-miehestä, ja koko elämäntapa on sellainen draamassa vellonta vailla mitään oikeaa halua edes parantua tai päästä yhteiskuntaan mukaan, niin sitten saisi mädätä liemessään mun mielestäni.



Ja kyllä, olen itsekin ollut masentunut kahdesti elämässäni, tiedän millaista se on. Terapia auttaa, mutta itse sieltä suosta on noustava, ja itse se kivinen tie kuljettava. Joillain vaan on se mentaliteetti, että on terapeutin tehtävä parantaa, työkkärin tädin pitäisi keksiä tarpeeksi kiva ja tuottava työ, jne jne.

Kun minä sairastan, haen hoitoa - en soita puhelintani läpi ja urputa kaikille kuinka huonosti minä voin ja kieltäydy ammattihoidosta.

hakea hoitoa. Mutta mitä jos katkennut jalka vaarantaisi kaiken elämässäsi? Työpaikan ja ihmissuhteet, olisi hirvittävä häpeä jos "kaikki" saisivat tietää? Tekiskö mieli yrittää töniä sitä ensin itse paikoilleen tai harvojen ja valittujen kanssa?

Ihminen varmasti tajuaa, että se itse luun töniminen paikalleen ei toimi. Ja normaalijärjellä varustetu ihminen ymmärtää, että mt-ongelmat on hoidettavissa olevia. Lähinnä se kertoo henkilöstä itsestään, jos mt-ongelmat ovat hävettäviä. Sellainen ihminen on tod- näk. itse helvaksinut muita, ja kun omaan nilkkaan kolahtaa, ollaan paskat housussa.

hakea hoitoa. Mutta mitä jos katkennut jalka vaarantaisi kaiken elämässäsi? Työpaikan ja ihmissuhteet, olisi hirvittävä häpeä jos "kaikki" saisivat tietää? Tekiskö mieli yrittää töniä sitä ensin itse paikoilleen tai harvojen ja valittujen kanssa?

että niinhän ihminen toimii, yrittää ensin itse korjata elämänsä. Mutta jos se ei mene siitä kohdalleen, niin sen sijaan että rasittaa lähipiiriänsä (tai jopa tuttavia joihin ei muuten olisi edes yhteydessä kuin urputtaen) olisi aika myöntää tosi seikka ja mennä lääkäriin.

Kärkevällä ensimmäisellä kommentilla tarkoitin ihmisiä, jotka eivät suostu menemään lääkäriin vaikka eivät ole elämässään viimeisen vuoden aikana tehneet mitään muuta kuin valittaneet ja itkeneet - eikä tilanne ole parantunut. Ystävät katoaa koska sitä parkumista ei vaan jaksa. Jos ystävät vinkkaavat lääkäriin - ei mennä, koska "en halua".

Lisäksi, hoitosuhteen voi aloittaa niin ettei siitä tiedä kukaan. Lääkityksen voi aloittaa muitten tietämättä. Se on tekosyy ettei halua kaataa ongelmalla maailmaansa.

Jos on oikeasti sairas - niin käsittämättömän sairas, ettei voi mitään muuta ajatellakaan, niin ei ihminen siinä olotilassa kestä ilman hoitoa - jos kestää, ei tilanne vielä niin paha ole.

Tiedän itse mt-potilaana mitä on niin helvetillinen kärsimys, ettei sitä oikeasti kestä ilman hoitoa. Siinä vaiheessa ei tule mieleenkään soittaa 30ihmistä läpi ja itkeä jokaiselle tuntia omaa olotilaansa. Silloin soittaa sille yhdelle ihmiselle (tai suoraan hätänumeroon), että voisitteko hankkia ambulanssin.

Usein "kaiken elämässä" vaarantaa juuri se, että sitä omaa asiaa huudetaan joka tuutista ja jokaisen ihmisen perään, sen sijaan, että myönnettäisiin ongelma ja mentäisiin lääkäriin.

aiempi seiska

mua nyppii aika pahasti yksi mies, skitsofreenikko, joka ei syönyt lääkkeitään ja hakkasi äitinsä. Kallonmurtuma ja muuta ja teho-osastohoidossa jo kolmatta viikoa ja luultavasti kuolee.

terapia ei auta, lääkkeet ei auta, voi viedä vuosia ennen kun löytyy oikea hoito... Siinä voi olla ihminen jo niin loppu, että pahimmillaa on valmis jättämään kaiken... Ei se ole niin yksinkertaista.

Ihminen varmasti tajuaa, että se itse luun töniminen paikalleen ei toimi. Ja normaalijärjellä varustetu ihminen ymmärtää, että mt-ongelmat on hoidettavissa olevia. Lähinnä se kertoo henkilöstä itsestään, jos mt-ongelmat ovat hävettäviä. Sellainen ihminen on tod- näk. itse helvaksinut muita,

että mt-ongelmat on hävettäviä. Ei se idea kenenkään päähän tyhjästä putkahda. Kyllä se on ihan kulttuurissa kulkeva asia, jota tämä ketju tulee satavarmasti taas kerran vahvistamaan, mikä lienee ihan ap:n tarkoituskin. Jos ei muuta syytä olen häntää nostaa, ainakin voi haukkua mielenterveysongelmaisia.

terapia ei auta, lääkkeet ei auta, voi viedä vuosia ennen kun löytyy oikea hoito... Siinä voi olla ihminen jo niin loppu, että pahimmillaa on valmis jättämään kaiken... Ei se ole niin yksinkertaista.

tavallinen tarina. Sanoisin että nopea paraneminen on harvinaisempi.

Se että mt-ongelmaisen kanssa toimiminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Voi helposti luiskahtaa siihen että olet psykiatri, kodinhoitaja, pankkiautomaatti jne. autat kaikin tavoin ja kiitokseksi saat vain kakkaa niskaan ja lopulta välirikon. Lievällä ja/tai hoidossa olevalla sairaudella en ole huomannut vaikutusta.

..se ettei kaikkia voi auttaa. ja optimaalisimmallakin hoidolla vain pieni osa paranee..

Tiedän itse mt-potilaana mitä on niin helvetillinen kärsimys, ettei sitä oikeasti kestä ilman hoitoa.

Koska oikeasti, sellaisilla on parempi ennuste kuin niillä löysässä hirressä roikkuvilla, jotka ei koskaan tule tarpeeksi sairaiksi ja sosiaalisen häpeän pelko (ja monet muut alitajuiset pelot) estää menemästä lääkäriin. Nimerkillä itsekin pohjalla ollut, joka osaa arvostaa sitä että niin kävi. Koska muuten en olisi tässä.

voin sanoa että omassa itsessäni ärsyttää se sisäinen tunnelivisio: pyöriminen oman itsen, oman toivottomuuden ja omien ongelmien ympärillä. Jonkunlainen käänteinen narsismi on ollut osa omaa ongelmakenttääni. Olen ottanut itseni vuosikymmeniä niin kamalan vakavasti... MINÄ olen niin yksinäinen, MINÄ olen nin toivoton ja moniongelmainen, MINÄ aina mokaan ja MINUA ei voisi kukaan rakastaa ja MINUN elämäni on niin kurjaa ja MINÄ MINÄ MINÄ.



Pakko korostaa: kaikkiin tuntemiini mt-ongelmaisiin tämä ei todellakaan päde!



Mutta usein tätä näkee erityisesti masennus- ja ahdistushäiriöiden kohdalla. Se kyvyttömyys irrottautua omasta surkeudesta on kaiketi osa taudinkuvaa,ja onhan se raskasta ympäristölle.

..se ettei kaikkia voi auttaa. ja optimaalisimmallakin hoidolla vain pieni osa paranee..

usein. Nyt vasta ihan viime aikoina on ruvennut näkymään sellaisia tekniikkoja jotka oikeasti TOIMII. Se EI toimi kovinkaan monella ihmisellä, että mennään terapiaan ja sitten ihminen vaan puhuu ja puhuu ja puhuu ja puhuu ja toistelee niitä samoja päänsä sisältöjä pääsemättä ikinä mihinkään. Tai äärimmäisen hitaasti tuhlattuun rahaan ja aikaan verrattuna. Mindfullness, kehoterapiat, jne. tällasilla päästään suojamekanismien ohi. Asiakasvetoisella lässytyksellä pyöritään vaan ongelmien pinnalla ja näennäisesti "käsitellään" niitä. Nimimerkillä kokemusta on.

terapia ei auta, lääkkeet ei auta, voi viedä vuosia ennen kun löytyy oikea hoito... Siinä voi olla ihminen jo niin loppu, että pahimmillaa on valmis jättämään kaiken... Ei se ole niin yksinkertaista.

pakko siihen hoitoon on lähteä jotta lopulta löytyisi se oikea hoito. Kotona istumalla ja valittamalla se tuskin löytyy, jos tilanne on sellainen.

Voin nyt niille jotka tätä asiaa häpeää tai pelkää kertoa seuraavan:

Itse aloin vuosia sitten käyttäytymään todella holtittomasti. Sotkin raha-asiat, en nukkunut, olin maaninen, parisuhde lähes kaatui. En tajunnut olevani (en rehellisesti kokenut itseäni sairaaksi vaan elämäni vireessä olevaksi) sairas vaikka minulle sanottiin "tuo ei ole normaalia". Sain burnoutin mikä laukaisi vakavan masennuksen. Seurasi jopa kaksisuuntaisen mielihäiriön "sekatila", olin psykoottinen. Yksi päivä myönsin, että minä olen sairas. Menin/jouduin hoitoon jolloin minut - aiemmin terve ihminen, diagnosoitiin. Makasin sairaalassa viikkoja. Olin sairaslomalla töistä (pomo tiesi syyn mutta muut eivät). Kuntoutus ja oikean lääkityksen hakeminen kesti PITKÄÄN.

Nyt vuosien jälkeen mieheni, hänen äitinsä sekä yksi ystävistäni tietää sairaudestani. Muut joskus sanoo "kyllä sinä olit silloin vuosia sitten todella kummallinen". Totean vain, että joo silloin oli aika vaikeeta elämässä.

Syön lääkkeitäni koko loppu elämäni. Käyn parin kuukauden välein kontrollissa juttelemassa. Hetkittäin lääkitystäni nostetaan, mikäli minusta siltä tuntuu. Tärkeintä on itsensä auttaminen ja oman ongelmansa tiedostaminen ja myöntäminen - ja vastuunottaminen mm lääkityksensä suhteen.

Ei minua hulluna pidetä. Mieheni kyllä vitsailee, että olethan sä ihan kakopää. Niin olinkin silloin pahimmalla hetkellä. Olin TODELLA sairas. Hyvä että muistan niistä ajoista itse mitään.

Sen sijaan naapuriamme pidetään hulluna. Hän istuu joka päivä ulkona ja valittaa oloaan. Joskus itkee kurkku suorana ja huutaa kuinka on paha olla, lasten leikkiessä hiekkalaatikolla. Jos hänelle sanoo, että hanki apua - mene lääkäriin - puhu ammattilaisen kanssa, hän ei halua. Hän ihmettelee miksi ketään ei tule kylään. Onko se ihme? Minä en ole psykiatri, en psykologi tai muukaan vastaava - en osaa häntä puhelimessa tai hiekkalaatikolla auttaa. En osaa vaikka kuinka HALUAISIN!

Kantaisin hänet itse osastolle mikäli se olisi mahdollista, mutta kun ei voi toista pakottaa. Hän on varmasti vaikeasti masentunut, en epäile sitä, mutta hänen suurin sairaus on huomion hakuisuus ja hoidosta kieltäytyminen. Mitä enemmän ihmisiä on paikalla, sitä enemmän hän valittaa.

nro 7 ja se kaksisuuntainen sekopää

voin sanoa että omassa itsessäni ärsyttää se sisäinen tunnelivisio: pyöriminen oman itsen, oman toivottomuuden ja omien ongelmien ympärillä.

Kuka tahansa jolle tulee todella paha fyysinen ongelma vaikka tyyliin juuri jalka poikki keskittyy siihen että ongelma tulee hoidettua. Koska muuten organismi on vaarassa kuolla. Itsekkyys häiriötilanteessa on ihan puhdasta evoluutiobiologiaa. Mutta se että itseen keskittyminen ei johda mihinkään kertoo siitä ettei ihmisellä ole keinoja päästä eteenpäin. Uskon että kymmenen vuoden päästä psykiatria jopa pystyy tarjoamaan niitä. Nyt on pikku hiljaa ruvettu saamaan otetta jopa tunne-elämältään epävakaista, jotka aikaisemmin kai katsottiin aika toivottomiksi tapauksiksi.

pohjaton itsekkyys ja toisten ihmisten huonosti kohteleminen. Erityisesti se itsekkyys on ihan järkyttävää.

Minua myös ihmetyttää se, että näillä "masentuneilla" on kuitenkin usein ns. turvaverkko. Esim. tuttuni voi soittaa keskellä yötä vanhemmilleen, jotka lähtevät hakemaan lastansa ihan mistä tahansa ja koska vaan (kyseessä yli 30-v nainen).



Jos saisin päätttää "masentuneiden" hoidosta olisi se ehdottomasti excursio jonkin todella köyhän maan slummiin avustustyöhön.

Hän on varmasti vaikeasti masentunut, en epäile sitä, mutta hänen suurin sairaus on huomion hakuisuus ja hoidosta kieltäytyminen.

on se että mitä hän pelkää hoitoon hakeutumisessa. Selkeästi sen on pakko olla jotain todella kammottavaa, koska tämä nykyinen helvetillinen elämäntyyli on vähemmän kamalaa. Kysy sitä siltä joskus, jos kerran tunnet hänet niin hyvin että voit sanoa. Jospa jotain liikahtaisi. Ja sitten jos liikahtaa, perustele. Kerro sille konkreettisesti, nykyhetken tasolla pysytellen, miksei uhkakuva toteudu. Sillä lailla pikku hiljaa.

Ja ärsyttävää.

Olen miettinyt, että ovatkohan jotkut sairaita lainkaan vai pelkästään huomion hakuisia? Kuin pikkulapsia. Anteeksi nyt teille oikeasti sairaille. En tarkoita pahalla.

Mitä enemmän ihmisiä on paikalla, sitä enemmän hän valittaa.

on se että mitä hän pelkää hoitoon hakeutumisessa. Selkeästi sen on pakko olla jotain todella kammottavaa, koska tämä nykyinen helvetillinen elämäntyyli on vähemmän kamalaa. Kysy sitä siltä joskus, jos kerran tunnet hänet niin hyvin että voit sanoa. Jospa jotain liikahtaisi. Ja sitten jos liikahtaa, perustele. Kerro sille konkreettisesti, nykyhetken tasolla pysytellen, miksei uhkakuva toteudu. Sillä lailla pikku hiljaa.

Arvaan että tolla ihmisella on äärimmäistä kiintymyssuhdefobiaa, jonka laukaiseen ajatus kiintymussuhteesta terapeuttiin. Noita on kyllä ihan todella vaikea saada hoitoon, kun ensin pitää päästä hoitoon hakeutumiseen liittyvistä peloista yli.