Kuka äitipuoli tuntee, että lapsipuoli/ lapsipuolet eivät kuulu " omaan perheeseen" ?

Miehen lapset ovat meillä joka toinen viikko, eli siis yhtä paljon kun biologisen äitinsä luonakin. En viihdy kotonani niinä viikkoina kun lapset ovat meillä.



Meillä on omat säännöt ja tavat, ja niistä pidetään kiinni kaikkien lasten kanssa (minulla yksi lapsi, ja yksi yhteinen näiden lisäksi). Varsinkin toinen miehen lapsista " unohtaa" kaikki säännöt sen viikon aikana jonka on toisaalla, ja joka kerta saa aloittaa kaiken alusta. On aika turhauttavaa yrittää kasvattaa lasta, joka saa joka toinen viikko tehdä mitä huvittaa, ja sitten yrittää ottaa samat valtuudet itselleen myös meillä ollessaan, huolimatta siitä että tietää taatusti miten meillä ollaan ja mitä meillä hyväksytään ja mitä ei. Toisen lapsen kanssa EI ole ongelmia ja hänen läsnäolonsa ei ahdista.



Aina ei siis tarvitse olla kysymys siitä, että ylipäätään ne ei-omat lapset ahdistavat, vaan kyse voi olla yksittäisen lapsen luonteesta. Kuka voi rehellisesti väittää pitävänsä kaikista tuttavien lapsista?? Tämä miehen lapsi ei ole minulle sen läheisempi kuin hyvine ystävienkään lapset, ja jos hänen käytöksensä, luonteensa ja tapansa ovat kaikkea muuta kuin miellyttäviä, en ainakaan minä ole keksinyt sitä poppakonstia, joka saisi minut silti olemaan ikionnellinen siitä, että hän asuu kotonani joka toinen viikko.



Joku sanoi ettei sillä exällä ole aikaa miettiä meitä uusia puolisoita. Kyllä on, ainakin tällä exällä: hän näkee kovasti vaivaa kertoakseen lapsille jatkuvasti että MINÄ en ole heidän äitinsä, MINUA ei tarvitse totella jne. Minulle hän raivoaa ettei minun tarvitse leikkiä mitään äitiä hänen lapsilleen jne. (mutta silti laskee minut mukaan aina kun tarvitaan lapsenvahtia ja mies on työmatkalla jne. niin ettei voi ottaa lapsia silloin kun ei ole meidän vuoro). Olen sanonut hänelle, että jos olisin voinut valita, olisin ilomielin ottanut miehen ilman lapsia ja ex-puolison terroria, mutta valitettavasti sitä vaihtoehtoa ei ollut. Rakastan miestäni, ja vaikka lapset ovat aina hänen lapsiaan, eivät he ikuisesti asu vanhempiensa luona, kun minä sen sijaan haluan ajatella meidän liittomme kestävän vanhuuteen asti.



On varmasti sekä hyviä että huonoja äitipuolia ja niitä exiä, mutta on myös mukavia ja vähemmän mukavia lapsia, eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä äitipuolen asenteen kanssa. Luonne määrää ihmisen käyttäytymistä ja jo melko pienellä lapsella luonen alkaa muotoutua niin että toinen on rakastettavampi kuin toinen. Tämä mieheni toinen lapsi sattuu olemaan vähemmän rakastettava, enkä minä ole ainoa joka on sitä mieltä. Jopa hänen oma äitinsä on sitä mieltä että hän on hakala, tottelematon jne. (muttei kyllä katso peiliin, vaikka syytä olisi), ja kun lapsi huutaa äidilleen että hän muuttaa isän luo, niin äiti vastaa että senkun muutat! Älkää siis automaattisesti tehkö äitipuolesta pahaa ja kaikista lapsista enkeleitä, niin se ei elävässä elämässä valitettavasti mene.

Meillä eletään myös uusperhe rumbaa ja exäni oikein kaikilla herkuilla eli hän perheessään on sinun, minun ja meidän lapset mukana. yhteisiä lapsia meillä exän kanssa on 2, toinen 5v ja toinen 7 v. Itse olen naimissa uuden miehen kanssa ja meillä on kohta 2 yhteistä lasta. Uudella miehelläni ei ole lapsia aikaisemmista suhteista, joten täysin jäävi en ole tähän keskusteluun osallistumaan. Haluan kuitenkin tuoda esille hyvän pointin ex-mieheni kertomana.



Lapsemme ovat isällään joka toinen vkl ja joskus, kun isä toivoo ja meidän perheen suunnitelmiin sopii saattavat lapset olla " ylimääräisiä" kertoja isällään. Alkuun oli meilläkin vaikeaa sovittaa 2 perheen menoja ja lapsia siinä mukana kaikille osapuolille sopivasti ja tuli sanomisia puolin ja toisin, mutta 3 vuoden kokemus on opettanut ja rutiinit ovat vakiintuneet.



Kysyin kuitenkin exältäni muutama viikko sitten kuinka hänen uusi puolisonsa, lasteni äitipuoli, suhtautuu lapsiimme ja heidän läsnäoloon (kaiketi näiden tämän palstan keskusteluiden myötä alkoi pelottamaan) . Exäni sanoi ettei äitipuolella ole sinänsä mitään lapsiamme vastaan ja että heidän välillään on ihan hyvä suhde, jota toisin itsepäisempi lapsemme testailee aina välillä. ONGELMA on kuulemma exäni itse: hänellä on huono omatunto, kun on poissa lastemme elämästä niin paljon. Ikävä ehtii 2 viikon aikana kasvaa kovaksi ja ikävä purkautuu uudelle puolisolle kiukutteluna. Exästä tuntuu kurjalta kun hän on tiiviisti uuden puolisonsa lasten (edellisestä liitosta) elämässä mukana, mutta monet omien lasten oivallukset ja oppimiset jäävät näkemättä. Paha olo puretaan sitten lähimpään aikuiseen ihmiseen eli uuteen puolisoon. Tällöin äitipuoli saattaa kokea miehen lapset ahdistavina, vaikka " syyllinen" ja ongelma onkin oma mies.



Kyllä ne lapset ovat näissä kuvioissa viattomia osapuolia ja aikuiset niitä joiden pitäisi nähdä asioiden taakse ja uskaltaa myös katsoa peiliin välillä.

ettei kotien välillä ole puheyhteyttä. Ei olla sovittu yhteisiä pelisääntöjä, eikä edes tiedetä kaikkia kuvioita mitä toisessa päässä on sovittu.



Meillä asioita on helpottanut se, että kasvatusperiaatteet on hyvin samanlaiset: viikkorahat, karkkipäivät, pöytätavat, nukkumaanmenoajat, toisten huomioiminen, yleensäkin kaikki tämmöset jutut. Ja nämä on kaikki tässä 6 vuoden aikana muotoutuneet hyvin samanlaisiksi. Mutta siihen on vaadittu kommunikointia ja palautetta.



Pahinta on se, että monet tässäkin ketjussa pitävät itseään paljon parempina kasvattajina kuin sitä toista kotia. Ei se aina automaattisesti niin ole. Kyllä kait suurin osa parhaansa yrittää.



Olen silti sitä mieltä, ettei uusperheestä ole helpo selvitä hengissä ilman joustokykyä ja kommunikointia.

on lukennut,niin ei mikään ihme että jatkuvasti keskustellaan siitä että miksi uusioperhe ei toimi?tai miten saan uusioperheen toimimaan?

Ja näiden kirjoitusten perusteella voi selvästi sanoa,että se on juuri teidän eli äitipuolien aikaansaannosta!!!!Ja mikä huvittavinta,teidän pitäisi niitä aikuisia olla eikä niitä lapsia...Ei mikään ihme että lapsilla on nykyään ongelmia paljon,kun vertaa esim.parikymmentä vuotta sitten.Lapsilla on pahaolla kun vaistoavat sen että heitä ei hyväksytä ja joutuvat aina skarppaamaan tai vetämään jotain roolia kun menevät isänsä luokse.

Tässä olisikin hyvä aihe jollekkin lopputyön tai gradun tekemiseen!!!!

Meillä on sinänsä helpompi tilanne, koska miehen ex ei anna miehen tavata lasta oikeastaan ikinä. Kerroin alusta asti miehelleni, että käytännössä vihaan kaikkien vieraiden lapsia, ainoastaan omani kelpaavat (olen outo, tiedän).



Kun miehen lapsi meillä joskus oli käymässä, vaadin että säännöt on hänelle samat kuin minun lapselleni. Hieman mieheni ehkä jousti, mutta pari kertaa huomautettuani piti kurin. En osallistunut mitenkään erityisesti vieraan lapsen hoitoon (olin hänelle siis tällöin todella ventovieras, emme olleet koskaan edes tavanneet aiemmin), mutta tein ruuat, halasin ja pidin sylissä ihan siinä missä omaanikin, jos itse halusi siihen tulla. Eli suomeksi: annoin 5-vuotiaan itse päättää rajan siitä miten " äiti" hänelle olen. Kurinpidon hoidin yleisellä tasolla, mutta jos itse poikaa piti ojentaa, sen hoiti isä.



Nyt tapaamiset on loppuneet kokonaan. Huokaisen helpotuksesta, sillä arvaamattomasti käytäyttäytyvä lapsi ei ole lempivieraitani. Näin painajaisia, että hän suuttuu omalle lapselleni jostain, ja käy hakemassa keittiöstä veitsen ja tappaa lapseni. Tai vahingoittaa häntä muuten.



Silti aamulla kun lapseni kömpi viereeni ja tuli halailemaan, otin sen vieraankin lapsen viereeni ihan yhtälailla halittavaksi ja pusittavaksi. Käsittääkseni siis käyttäydyin kuten aikuinen, vaikka tunteet olivatkin todella itsekkäät ja lapselliset - ja päinvastaiset käytökseeni verrattuna.



Ja alkuperäiseen kysymykseen, minä tunnen että kotini ei ole omani kun saan koko ajan pelätä lapseni puolesta ja " varoa" ärsyttämästä sitä toista lasta.



Luojan kiitos mieheni ymmärtää perusasenteeni toisia lapsia kohtaan ja pelkoni tätä kyseistä lasta koskien. Jaksan aina ihmetellä sitä, miten hyvin hän suhtautuu omaan lapseeni, vaikken sitä häneltä odotakaan.



Olen ristiriitaisessa tilanteessa: toisaalta haluaisin pitää kotini omanani, mutta toisaalta käy sääliksi se toinen lapsi. Hän ei saa tavata isäänsä (huom! en halua estää tapaamisia, päinvastoin, olen yrittänyt edistää niitä kaikilla tavoin) ja äitinsäkin on ilmeisesti aloittanut uuden elämän, ja hylännyt lapsensa isovanhempien hoiviin. Lapsi on ongelmalapsi, tiedän sen, mutta että oma äiti hylkää.... Uskon kuitenkin että kurilla ja rakkaudella tämäkin ongelmalapsi saataisiin ihan normaaliksi, mutta kuka sitäkään lapselle nyt antaa? Mieheni olisi siihen valmis, mutta hän ei saa.

Sinulle, joka juuri kommentoit, että uusperheiden toimimattomuus on äitipuolten vika. Minusta syy voisi taas hyvin usein löytyä isästä (siis näissä tapauksissa, joissa on isä, äiti ja äitipuoli - isäpuolistahan tässäkään ketjussa ei ole puhuttu ollenkaan). Monet isät väistävät vastuutaan lasten kasvattamisesta (moni äitipuoli valittaa turhautumista, kun miehen lapset jäävät tapaamisviikonlopuksi heidän hoitoonsa - missä se isä silloin on?), puhumattakaan siitä, että tunnetasolla ottaisi jotain vastuuta perheenjäsenten sitouttamisesta toisiinsa vaan olettaa, että äitipuolen ja lasten suhde on heidän oma asiansa. Ei ole, vaan isä voisi halutessaan auttaa ja tukea kumpaakin osapuolta! Hän voisi auttaa sellaisten tilanteiden ohi, joissa toisilleen ventovieraat lapsi ja äitipuoli yrittävät pyristellä tutuiksi ja pahimmassa tapauksessa molemmat rassaavat toistensa hermoja. On hyvä lähtökohta suhteelle, että lapsi ja äitipuoli ovat molemmat isän läheisiä ja rakkaita. Siitä ei tarvitse syntyä kilpailuasetelmaa, vaan molempien kanssa avoimesti puhumalla ja poissaolevia osapuolia kehumalla ja läsnäolevia kuuntelemalla todella voisi rakentaa siltoja.



On ihan turhaa tämä, että naiset haukkuvat vain toisiaan, kun syyllisiä löytyy myös muualta. Miksi emme vaadi miehiltä perheessä läheskään yhtä paljon kuin naisilta?



t. eräs aiemmin ketjuun kirjoittanut äitipuoli, jonka kuvio miehen ja miehen lapsen kanssa on hyvä, kiitos tunneälyään käyttävän miehen!

Aikuisten tekemisten seurauksena joutuvat kärsimään. Siksi itse pyrin kasvattamaan ja rakastamaan kaikkia lapsia samalla tavalla. Toivon vaan että kasvavat ehjiksi ja tasapainoisiksi aikuisiksi! Ei ole lasten vika ettei isä enää asu saman katon alla vakituisesti mutta ei siitä lasten saa kuitenkaan kärsiä enempää! Heillä on muutenkin paha olla asiasta ja mitähän pienissä mielissään ajattelevatkaan.. Joten toivon kaikille voimia kasvattaa ja rakastaa muitakin kuin biologisia lapsiaan ja pitää heitä ominaan! :o)

Olen aina tuntenut huonommuutta siitä, etten siedä toisten lapsia. En myöskään pysty hoitamaan vanhuksia, vammaisia, mitenkään erittäviä toisia ihmisiä jne. Hädin tuskin voin pyyhkiä vieraan lapsen nenän. Erottuani pidin tarkan huolen siitä, etten rakastu isään. Jätin kaikki miehet välittömästi, kun sain tietää heillä olevan lapsia. Minusta se on vain oikein - en toki halua kenellekään pahaa oloa itseni (itsekkyyteni) vuoksi. Nyt olen naimisissa ihanan ex-poikamiehen kanssa ja meillä menee tosi hyvin, koska hän voi elää kanssani, vaikka minulla on lapsia.

Ja kyllä ahistaa 24 tuntia vuorokaudessa. Tämän vammaisen lapsen perushoito (vaatteet, ravitsemus yms) on jätetty minun- äitipuolen kontolle. Ainoa ilonaihe tässä arjessa on se miten kiintyneitä tämä mieheni lapsi ja meidän yhteinen lapsi ovat toisiinsa. Lapsen oma äiti on etä-äiti, jota lapsi tapaa joka toinen viikonloppu. On tämä rankkaa ja jos voisin vielä valita toisin, niin valitsisin heti....siis miehen jolla ei ole edellisestä suhteesta lasta, varsinkaan vammaista. Saisi olla " rauhassa" oman perheen kesken. Minä olen se, joka tähän perheeseen ei näköjään kuulu.

Vierailija:

Ja kyllä ahistaa 24 tuntia vuorokaudessa. Tämän vammaisen lapsen perushoito (vaatteet, ravitsemus yms) on jätetty minun- äitipuolen kontolle.

Miksei miehesi hoida lastaan ollenkaan? Pitäisihän teidän jakaa hoitovastuu, vaikka lapsi olisi yhteisennekin.

Alussa lapset (3 ja 9-vuotiaat) kävivät meillä säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Minua se ahdisti, koska aina joka toinen viikonloppu oli kiinni ja omiin yhteisiin asioihin ei jäänyt niin paljon aikaa (oma sukuni on kaukana, joten sinne vierailuihin täytyy varata vähintään viikonloppu). Kuintenkin tilanne oli mikä oli ja siihen täytyi yrittää sopeutua. Yleensä odotin innokkaana perjantaina vierailua: olin laittanut heidän herkkuruokiaan ja keksimme mukavaa puuhailua yhdessä. Kuitenkin jo puolessavälissä vierailua aloin tuntea väsymystä liiallisesta ihmispaljoudesta; lapset ovat velvollisuus - eihän muiden lapsia kutsuta kylään muuten noin usein.



Kuitenkin parin vuoden jälkeen lapset alkoivat ilmeisesti viihtyä liian hyvin (antoivat jatkuvasti positiivista palautetta sekä vierailuista, että minusta) ja lasten äiti jostain käsittämättömästä syystä lopetti lasten ja isän väliset tapaamiset. He kuulemma ovat liian pieniä tapaamisiin (syy mm. pienemmäinen nukkuu huonosti viikonlopun jälkeen ja näkee painajaisia). Tämä oli meistä aivan käsittämätöntä kuulla ja mieheni vei asiaa lastenvalvojalle. Omassa kaupungissamme lastenvalvoja piti asiaa kohtuuttomana, mutta lasten äidin kaupungissa sikäläinen lastenvalvoja taas piti asiaa kohtuullisena.



Nyt siis lapset käyvät meillä todella harvakseltaan, muutamien kuukausien välein ja tätä on kestänyt jo pari vuotta. Minä olen salaisesti tyytyväinen saadessani perheeseemme hieman rauhaa varsinkin kun meillä on yksi oma pienokainen ja toinen tulossa. Välit etä-lapsiin ovat tietenkin etääntyneet, ei noin harvaan nähdessä voi luoda tiiviitä suhteita. Myös isän välit lapsiin ovat etääntyneet. Näin ollen, kun lapset tulevat kylään he tosiaan ovat kuin kylässä. Perheeseen ei heitä voi lukea.



On tosi rankka tilanne, kun toisella puolisoista on jo ennestään lapsia. Tarvitaan paljon aikaa ja panostusta kaikilta osapuolilta, että tilanne saadaan mukavaksi. Se, että pystyy rakastamaan etä-lapsia kuin omiaan vaatii jo luonnettakin. Minulta ei sitä löydy. Rakastan omaa lastani jo niin eri tasolla kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, joten olisi aivan epärealistista edes odottaa rakkauden kypsyvän vieraisiin lapsiin - lapsiin, jotka on siis vain vastuu enkä ole heitä itse halunnut. Valitettavasti mieheni on niin upea, että rakastuin (ja rakastan edelleen 6 vuoden jälkeen) häneen hänen lapsistaan huolimatta.

Jotka jättävät aiemman liiton lapsensa uuden vaimon huollettavaksi täysin, itse harrastetaan ja hömpätään missä hömpätään ja oletetaan että toinen ilomielin hoitaa yksin omien lastensa lisäksi vielä pari " vierastakin" lasta. MIEHET, vastuuta kaivataan myös teiltä!

Vierailija:

Minulla ei ole mitään tekemistä mieheni lasten kanssa. Näin ollaan sovittu alusta saakka, mieheni tapaa lapsiaan heidän kotonaan tai jossain muualla. Meillä ei kotona edes olisi heille tilaa. Tämä sopii minulle oikein hyvin, miehen ja lapsien välinen suhde on heidän asiansa, en kuulu enkä halua kuulua lainkaan kuvioihin. Tilanne on jo täysin rutiininomainen, yli seitsemän vuoden jälkeen.

Et varmaan rakasta miestäsikään! Ja kukahan niin on sopinut, sinä varmaan! Kuulostaa siltä ettei sinulla ole itselläsi lapsia ja toivottavasti et ikinä saakkaan!

Tuntuu tosi pahalta lukea noita. Ajatelkaa mitä lapsistamme tulee isona, miltä tämä kaikki mahtaa tuntua heistä? Minkähänlainen kiero, perverssi ajatusmaailma lapsillamme sitten onkaan? Toivottavasti saamme kaikki ansiomme mukaan sitten näiltä kieroon kasvatetuilta kullanmuruilta.



Spekuloidaan tilanne että olemme jossain palvelutalossa ja lähihoitajanamme joku ex:n isoista lapsista, jotka ovat meitä salaa vihanneet, koska emme ole haluneet heitä koteihimme. Tai pahempaa ... leikkaavana lääkärinä joku miehen lapsista edellisestä.



Eiköhän me unohdettais koko sana ÄITIPUOLI ja keksittäis jotain mukavampaa tilalle, kaikille varmaan tulee sama mielleyhtymä eli satu nimeltä Tuhkimo, jossa äitipuoli ei todellakaan ollut mikään esimerkki aikuinen!



Koitetaan vaan olla miehemme tukena kun hän suorittaa kasvatusvelvollisuuttaan! Alkaisimmeko vaikka heti huomenna paremmiksi ihmisiksi ja kasvattamaan sietokykyämme! Ajatelkaa, niissä lapsissa on puolet rakastamaamme miestä.

Vierailija:

on lukennut,niin ei mikään ihme että jatkuvasti keskustellaan siitä että miksi uusioperhe ei toimi?tai miten saan uusioperheen toimimaan?

Ja näiden kirjoitusten perusteella voi selvästi sanoa,että se on juuri teidän eli äitipuolien aikaansaannosta!!!!Ja mikä huvittavinta,teidän pitäisi niitä aikuisia olla eikä niitä lapsia...]

Käsittääkseni uusperhekuviossa on mukana lasten oikea isä, oikea äiti, äitipuoli, isäpuoli, lapsia iso liuta. Mutta onneksi kirjoittaja numero 51 pystyi analyyttisesti osoittamaan, että se on vain ja ainoastaan äitipuoli, josta kaikki mahdolliset ongelmat johtuvat..

Kirjoitin tähän ketjuun jo aikaisemmin, mutta vielä muutama sana. Meillä siis miehen lapsi asuu vakituisesti kanssamme, lapsen oikea äiti ei juurikaan lastaan halua tavata.



Kyllä minä välillä hermostun ja väsyn, mutta eihän se sitä tarkoita, että inhoaisin mieheni lasta. Aivan varmasti välillä hermostuisin ja väsyisin " omaan" lapseenikin, jos minulla sellainen olisi.



Ja kyllä minä välillä kaipaisin kahdenkeskisiä hetkiä mieheni kanssa, mutta eihän sekään tarkoita sitä, että inhoaisin mieheni lasta. Aivan varmasti kaipaisin kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa, vaikka minulla olisi " omiakin" lapsia.



Oikea äiti saa väsyä ja hermostua ja komennella lasta ja kaivata omaa aikaa ja omia harrastuksia, koska oikea äitihän kaikesta huolimatta rakastaa lasta. Äitipuoli ei saisi väsyä, hermostua, komennella lasta, kaivata omaa aikaa, koska tämä tarkoittaisi sitä, että äitipuoli inhoaa lasta.



En minä väitä kykeneväni täyttämään lapsen äidin lähdön jättämää aukkoa lapsen elämässä. Mutta ainakin minä huolehdin siitä, että lapsella on ruokaa, vaatetta päällä ja hampaat harjattu eli teen ihan samanlaisia asioita kuin te oikeatkin äidit teette.

Vierailija:

Vierailija:

Minulla ei ole mitään tekemistä mieheni lasten kanssa. Näin ollaan sovittu alusta saakka, mieheni tapaa lapsiaan heidän kotonaan tai jossain muualla. Meillä ei kotona edes olisi heille tilaa. Tämä sopii minulle oikein hyvin, miehen ja lapsien välinen suhde on heidän asiansa, en kuulu enkä halua kuulua lainkaan kuvioihin. Tilanne on jo täysin rutiininomainen, yli seitsemän vuoden jälkeen.

Et varmaan rakasta miestäsikään! Ja kukahan niin on sopinut, sinä varmaan! Kuulostaa siltä ettei sinulla ole itselläsi lapsia ja toivottavasti et ikinä saakkaan!

Eikös pikemminkin tilanne ole mitä ihanteellisin niille erolapsille? Näin he ovat joutuneet sopeutumaan vain siihen suureen elämänmuutokseen, jonka heidän eroa halunneet vanhempansa ovat heille aiheuttaneet, eikä heidän sen taakan lisäksi ole tarvinnut yrittää sopeutua vielä isänsä uuden perheen heille vieraisiin ihmisiin ja tapoihin eikä nähdä isäänsä jonkun heille vieraan naisen puolison roolissa.

Miksi erolapsi pitäisi automaattisesti pakottaa sulautumaan osaksi isän uutta perhettä, hänellähän on oma tuttu perheensä, johon kuuluu äiti ja muualla asuva isä - eivät tietenkään enää pariskuntana, mutta lapsen äitinä ja isänä kuitenkin. Jos isä voi käydä lapsen kotona tai muussa tutussa paikassa tätä tapaamassa, niin kaikkihan on ihan hyvin sekä lapsen että isän kannalta. Eipähän tarvitse lapsen reissata tavaroineen kahden kodin väliä.

Itse jos eroaisin, niin pitäisin parhaana järjestelynä juuri sellaista, että lasteni isä pääsääntöisesti tapaisi lapsiaan näiden omassa kodissa, itse voisin vaikka mennä siksi ajaksi muualle, jos tarve vaatisi. Saisivat lapset ainakin olla rauhassa juuri niin kuin kotonaan ovat. Jos isällään olisi omassa kodissaan uusi vaimo, niin sehän olisi sitten sen naisen koti, enkä minä ainakaan kehtaisi lapsiani sinne lähettää melskaamaan ja sotkemaan vaan evästäisin lapset tietysti lukuisin muistutuksin siitä, miten käyttäydytään ja ollaan kohteliaita ja noudatetaan talon tapoja, joten helpompaa olisi lapsillekin, jos saisivat olla omassa kodissaan. Missä tietysti myös noudatetaan hyviä tapoja, mutta koti on kuitenkin aina koti, omine vapauksineen.

Vierailija:

Itse jos eroaisin, niin pitäisin parhaana järjestelynä juuri sellaista, että lasteni isä pääsääntöisesti tapaisi lapsiaan näiden omassa kodissa, itse voisin vaikka mennä siksi ajaksi muualle, jos tarve vaatisi. Saisivat lapset ainakin olla rauhassa juuri niin kuin kotonaan ovat. Jos isällään olisi omassa kodissaan uusi vaimo, niin sehän olisi sitten sen naisen koti, enkä minä ainakaan kehtaisi lapsiani sinne lähettää melskaamaan ja sotkemaan vaan evästäisin lapset tietysti lukuisin muistutuksin siitä, miten käyttäydytään ja ollaan kohteliaita ja noudatetaan talon tapoja, joten helpompaa olisi lapsillekin, jos saisivat olla omassa kodissaan. Missä tietysti myös noudatetaan hyviä tapoja, mutta koti on kuitenkin aina koti, omine vapauksineen.

Isyys typistyisi " juhlaisyydeksi" , isä ei hoitaisi ruokahuoltoa, nukkumaanmenoja, mitään talouspuuhia yleensäkään (jotkut miehet hoitavat niitä, uskokaa tai älkää) kun ei olisi omassa kodissaan. Moni isä voisi myös tuntea olonsa hiukan orvoksi entisen vaimonsa kotona. Oppisivatko lapset todella tuntemaan isäänsä noissa oloissa? Entä jos isä haluaisi, että lapset tutustuvat pikkuhiljaa myös hänen uuteen perheeseensä? Tämä myös korostaisi lasten asemaa ensisijaisesti *äidin* lapsina, isä jäisi aika statistiksi.

Tietysti tuosta kirjoituksesta, johon viittasit, ei ainakaan käynyt ilmi, että miestä harmittaisi, etteivät lapset käy hänen kotonaan. Silloinhan se on eri asia.

Pystyin paremmin ymmärtämään tilannetta ja katsomaan sitä kaikkien osapuolten kannalta. Tällähetkellä tulen erinomaisesti toimeen mieheni exän kanssa. Ostelemme jopa lahjoja toisillemme ja juttelemme omia juttujamme. Myös tilanteeseen vaikutti se että juttelin exän kanssa ja totesin et hei se onkin ihan nasta tyyppi. Siis oman lapsen saaminen ja omalla ystävällisyydellä on paljon tekemistä sen kanssa kuinka äitipuoli sopeutuu tilanteeseen.

Itse olen avioerolapsi ja tiedän siis miltä tuntuu kun vanhemmat eroavat ja pitää sopeutua paljoon. En silti syyttäisi " äitipuolia" jos he eivät tunne vieraita lapsia kohtaan samoin kuin omia lapsiaan..Eivät he ole varta vasten valinneet miestä jolla on lapsia tai etsineet lapsetonta miestä. Joskus elämä heittää suuria tunteita sinne, missä ne voivat aiheuttaa ongelmia. Kyllä isien tulisi ymmärtää puolisonsa tilanne ja auttaa sopeutumisessa, sillä ei lapsi ole todellakaan ainut joka joutuu sopeutumaan. Minusta tuntuukin että suurin osa ongelmista hoituisi jos isillä olisi toimivat keskustelusuhteet lasten asioista sekä nykyiseen että edelliseen puolisoonsa. Ja tämä asia on miehen vastuulla. Ne ovat hänen lapset, hän hoitaa heidän asiat yhdessä puolisonsa ja lastensa äidin kanssa sinä aikana kun he heillä ovat ja muulloinkin. Meillä ainakin homma hoitui niin että jos matkalle esimerkiksi lähdettiin isän ja hänen avovaimon kanssa, isä hoiti meidän matkajärjestelyt äitini kanssa.

Varmasti hiukan sekava viesti, mutta.. sopeutukaa..



Kaunista kevättä kaikille