Kuka äitipuoli tuntee, että lapsipuoli/ lapsipuolet eivät kuulu " omaan perheeseen" ?

on sellainen tilanne, että mies sälyttää minulle suurimman hoitovastuun vanhemmista lapsistaan. Lapsilla on ihan eri säännöt kotonaan kuin meillä, he eivät suostu syömään terveellistä kotiruokaa, he eivät ulkoile, he eivät mene nukkumaan/rauhoittumaan ajoissa (8-9) , rahankäyttö on kohtuutonta ainakin meidän rahatilanteeseemme suhteutettuna jne. Minun on todella vaikeaa pitää perhettä kasassa, kun oman vauvan lisäksi yritän huolehtia siitä, että vanhemmilla lapsilla olisi hyvä olla, koska heille ei ihan oikeasti mikään kelpaa, kaikki on tyhmää, tylsää, pahaa...Mies on heille kuitenkin auktoriteetti ja hän voisi vaikuttaa lasten asenteeseen, mutta miehellä on aina parempaa tekemistä. Hän on ainoastaan töissä olivat lapset meillä tai eivät.



Lapset kuitenkin soittelevat usein ja haluaisivat tulla käymään eli ilmeisesti tykkäävät kuitenkin olla meillä, vaikka valittavatkin kaikesta. Minusta on kuitenkin kohtuutonta, etten saa minkäänlaista apua tai tukea lasten kanssa. Tilanne ja fiilikseni olisivat varmasti ihan toiset, jos saisin mieheltä enemmän osallistumista, vastuunjakamista jne.

koska valinta on heidän, ei lasten.

Meillä niin, että olen mieheni tuntenut ystävänä monta vuotta ja tiennyt kyllä hänen lapsestaan, mutta en tavannut tätä lasta. Kun sitten laitettiin hynttyyt yhteen, lapsi oli meillä tosi harvoin, eikä se pahemmin rassannut. Nyt lapsi on jo sen verran iso (10), että vaikea sopeutua varmaan kummankaan. Lapsen perhe-elämä, kuri ja säännöt ovat täysin toiselta planeetalta kuin meidän ja jatkuvasti tulee sanomista. Lapsi on vielä kaiken lisäksi kovin negatiivinen asian kuin asian suhteen ja omaa väkivaltaisia piirteitä. Minulla ei ole oikeutta komentaa mieheni poikaa edes omassa kodissani. No, olisi tätä voinut miettiä ennen yhteisen lapsen hankkimista, mutta kun miestäni kuitenkin rakastan tosi paljon ja yhdessä meillä menee hyvin. Nyt pitäisi vielä keksiä keino meidän kaikkien yhteiselämään viikonloppuisin, ettei ketään liikaa ahdistaisi ja stressaisi. En haluaisi, että pienokaisemme ottaa isomman kielenkäytöstä ja väkivaltaisuudesta esimerkkiä. En voi mitään näille negatiivisille tunteille, joskus inhoan oikein mieheni lasta (en näytä sitä!) ja sitten olen itselleni vihainen ja ahdistun... Joo, ongelmansa kullakin. Tämä nyt oli tällainen tilitys... Olen kyllä välillä ollut jo muuttamassa erilleen miehestäni... En tiedä, olisko toimiva ratkaisu vai meniskö välit sitten kokonaan poikki. ?

Ongelma vain on se, että lapsen äiti on sanonut lapselle, että minä en kuulu lapsen perheeseen - lapsen isä ja lapsi ovat keskenään perhettä, mutta minä en. Naimisissa ollaan oltu kaksi vuotta, lapsi alle kouluikäinen ja aina viihtynyt meillä hyvin. Lapsi itse on ollutkin sitä mieltä, että olemme porukalla perhe, mutta nyt yhtäkkiä vaihtanut mielipidettä..?! No, saa nähdä, miten käy, kun sisarus syntyy kesällä. Kummallakaan lapsella ei ole muita sisaruksia, joten toivoisi miehen esikoisen äidin antavan edes mahdollisuuden täyspainoisen sisaruuden muodostumiseen.



Voi se siis näinkin päin mennä...

Eikös nämä ihmissuhteet ole kiinni myös suhteen toisesta osapuolesta, eli lapsista? Meillä tilanne on sellainen, että mieheni nuorimmainen kokee minun olevan olennainen osa hänen etäperhettään, johon kuuluvat siis sisarukset, mieheni ja minä. Toinen perhe on sitten siellä äidin luona. Miehen vanhin lapsi puolestaan sanoo, etten ole osa hänen perhettään, joten tuon mukaan minun on itsenikin helppo toimia. Tämä on myös tosi helppo ymmärtää: nuorin on tottunut ajatukseen ja tunteeseen, että olen ollut olennainen osa hänen elämäänsä jo leikki-iästä alkaen, vanhimmalle tulin tutuksi vasta hänen koululaisiässään.



Ei noita tunteita siis aina itse voi valita - totta kai kovin mielelläni soisin, että mieheni kaikki lapset " hyväksyisivät" minut perheensä jäseniksi. Aikuisena minun on kuitenkin hyväksyttävä, vaikka näin ei kävisikään - se ei vähennä lapsen arvoa minun silmissäni, yhteenkuuluvuudentunteeseen se totta kai vaikuttaa, mutta aikuisena ihmisenä minun vastuullani on reagoida tunteisiini kypsällä ja vastuullisella tavalla. Kuten joku totesi, lapset eivät ole syypäitä olemassaoloonsa, joten syyllisyyttä ei saa vierittää heidän niskaansa. Eikö silti ole parempi vaihtoehto purkaa tuntojaan näillä palstoilla kuin suoraan lapsiin ;)

Kirjoitimme näköjään päällekkäin samankaltaisesta asetelmasta, mutta eirlaisesta tunnekokemuksesta. Lisäisin kuitenkin, että myös minun mieheni lasten äiti tekee kaikkensa mustamaalatakseen minua ja kieltää lapsia esim. halaamasta ja suukottamasta. Lapset tosin iloisena toteavat, että " meillä on eri säännöt" ja antavat palaa. Itse olen koittanut kaikesta huolimatta olla varsin neutraali heidän äitinsä edesottamusten suhteen, vaikka usein siinä joutuu kieltänsä puremaan. Ajan mittaan lapset tosiaan ovat huomanneet, ettei äidin sana aina olekaan laki, vaan se tunnekokemus painaa enemmän. Joten, jatka vain lapsen kanssa oloa, mutta koita myös joskus pönkittää lapsen ja äidin suhdetta, jos suinkin jaksat - lapsi tarvitsee kuitenkin eniten omaa äitiään. Vaikka lapsen äiti olisikin sinulle ilkeä tai pahansuopa, keksit hänestä varmasti jotain hyvää sanottavaa äitinä.



Jos joskus muistat sanoa näitä asioita myös lapselle, se koituu lopulta omaksi parhaaksesi - ainakin meillä toimii. On mielenkiintoista kuulla lasten kertoneen äidilleen esim. että " äitipuoli ei koskaan puhu pahaa äidistä, mutta äiti puhuu tosi usein pahaa äitipuolesta" - ja tästähän lapset kyllä tekevät johtopäätöksensä, etenkin kun ne pahat puheet ovat ilmiselvästi perättömiä.

eli 29 vastaa. Me emme ihan tarkkaan tiedä, mitä lapselle puhutaan, mutta tulevat aina välillä esiin tuollaisina yllättävinä kommentteina. No, mieheni ja minä olemme tämän perheen aikuisina päättäneet, että olemme yksikkö, ja niinpä mies sanoi lapselleen, että kyllä XXX kuuluu meidän perheeseen, vaikkei se olekaan sun äiti. Lapsi on koko ajan käyttäytynyt " perheellisesti" kanssani, sanoo tykkäävänsä ja viihtyy seurassa, joten toivottavasti riidankylvämistä ei tapahdu enempää.



Lapsen lähivanhemman mustasukkaisuus on asia, jolla myös etäuusperheen elämää voi vaikeuttaa, ja sille on tosi vaikea tehdä mitään, vaikka itse yrittäisi olla miten fiksu ja johdonmukainen tahansa. Meillä esim. ei koskaan ole haukuttu lapsen äitiä lapselle, kielletty puhumasta äidistä tai muuta vastaavaa. Sen sijaan lapsen äiti luuli vastikään, että isä on kieltänyt lasta puhumasta isän perheen asioista äidin luona. Emme ole kieltäneet, mutta lapsi on luultavasti itse vaistonnut, ettei niistä kannata puhua äidille, koska äiti suuttuu: on joskus joistain asioista sanonut, että tämä on salaisuus tai ettei halua kertoa äidille. Mitä siinäkin voi etäisä tai äitipuoli tehdä?

... tutulta kuulostaa, 29, mutta koittakaa jaksaa. Lapselle on kuitenkin parasta tuo teidänkin ottamanne linja, ettei poissaolevista puhuta pa*aa.



Jos mustamaalaus etenee liian pitkälle, toisen vanhemman voi toki haastaa keskustelemaan asioista lastenvalvojalle, tämä toisinaan laittaa miettimään. Ja ääritapauksissa voi jopa joutua oikeuteen, mutta tuo on niin äärikeino, eikä siitä yleensä välit parane, oli lopputulos mikä tahansa.



Mustamaalaaminen on kuitenkin äärimmäisen väsyttävää; itseltäni meni äitipuolen herjausten torjuntaan kuukausitolkulla kaikki ylimääräinen energia, ja itsetuntoonkin asia vaikutti jollain lailla. Nyt olen onneksi entistäkin vahvempi. Tsemppiä 29:lle!

Voimia kaikille uusperheiden äideille!!!

Eiköhän sellainen läheisyys saisi lapsen äidin tuntemaan asemansa lähinnä uhatuksi ja mustasukkaisuuden tunteilta hän tuskin voisi välttyä. Parempi kai kuitenkin äidille ja hänen itsetunnolleen, että lapsen äitipuoli on äiti vain omille lapsilleen ja kokee vain heidät omaksi ydinperheekseen ja on sille miehensä ja tämän exän lapselle ennemminkin jonkinlainen täti-ihminen, jollainen ollaan sukulaislapsille tai ystävien lapsille. Voihan sen lapsipuolen kokea olevan osa laajempaa perheyhteisöä, vaikka hän ei miehen ja vaimon ja heidän yhteisten lastensa ydinperheeseen biologisesti kuulukaan. Miksi lapsi pitäisi pakottaa elämään sellaisessa illuusiossa, että hänellä olisi kaksi yhdenvertaista äitiä, yksi kotona ja yksi isän luona. Kenen etua sellainen palvelee, enpä usko että kenenkään.

Onpas taas tosi kivaa olla se ex-vaimo ja lähiäiti, kun tuntee olevansa syypää miehen uuden vaimon ongelmiin, näin kärjistettynä. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että on taivaan tosi, ettei niillä lähiäideillä ole aikaa tai energiaa teitä uusia vaimoja mustamaalata. Jos olette niin helkkarin epävarmoja itsestänne, niin ei se sen ex-vaimon vika ole. Sillä on tod. näk. ihan tarpeeksi hommaa oman huushollinsa hoitamisessa, ei se oikeesti ihan koko ajan juuri SINUA ajattele.



Siks toisekseen, ne miehen lapset eivät ole voineet valita SINUA äitipuolekseen, mutta sinulla on valinnanvapaus. Jos paketti ei miellytä, ei ole pakko jatkaa. Yksinkertaista. Ja tosiaan, lapsista on toisinaan vaivaa ja harmia, jopa omista.



Jos teitä aikuiset ihmiset tilanne rasittaa oikeesti noin paljon, niin miettikää vähän, miten lapset sitten asiat kokee. Lapsilla kun tuo itseilmaisu ei ole ihan aikuisten tasolla, joten voivat esim. kiukutella, jos tuntevat olevansa ei-toivottuja tai jotain...

Viestien 30 ja 31 kirjoittaja kommentoi: ainakaan minun tarkoitukseni ei ollut missään nimessä saada aikaan käsitystä, että leikkisimme ydinperhettä ja äitipuoli koittaisi päästä äidin paikalle. Tällaista " laajennettua" perhettä minäkin mielessäni ajattelin, ihan kuten ensimmäisessä viestissäni kerroin meidän uusperheen leikki-ikäisen jo nyt kokevan, eli on etäperhe ja lähiperhe - ja tämä ei mielestäni missään nimessä ole äidiltä pois, päinvastoin. Kun lapsia on tarpeeksi monta, on mielestäni vain hyvä että isän lisäksi " kakkoskodissa" on myös toinen aikuinen jolta voi pyytää tukea. Ainakin meillä nimenomaan koitan puhua hyvää myös äidistä ja korostaa äidin roolia tai puolustaa hänen tekemiään päätöksiä, joista lapset joskus täällä meillä ollessaan purnaavat. Uskon nimittäin, että jos lapsella on hyvä suhde äitiin, se koituu kaikkien kokonaisuudessa mukana olevien hyväksi. Valitettavasti monet äidit eivät millään usko, että on myös ns. hyviä äitipuolia, jotka toivovat kaikkien parasta.



Ja vielä tuosta ydinperheen leikkimisestä: todellisessa elämässä pienillä lapsilla vain sattuu olemaan paljon erilaisia tarpeita, joista yksi on läheisyyden tarve. Lapsi ei osaa lykätä näiden tarpeiden tyydyttämistä. Tilanteissa, joissa pieni leikki-ikäinen haluaa tulla syliin, halimaan tai suukottamaan tai tulla muuten vaan hellityksi, tuntuisi julmalta työntää lapsi pois ja sanoa esim. mene oikean äitisi luota hellyyttä hakemaan. Kyllä aikuisen, ainakin minun mielestäni, täytyy antaa lapselle tässä tilanteessa sitä hellyyttä ja turvaa, mitä lapsi haluaa ilman että täytyisi tuntea syyllisyyttä ydinperheen leikkimisestä.



Näissä tilanteissa aikuisen ja lapsen läheisyys väkisinkin kasvaa, mutta sillä ei todellakaan tarvitse olla samanlaista sävyä kuin äidin ja lapsen välisessä läheisyydesä. Voihan perheyhteisöön kuulua paljonkin erilailla läheisiä ihmisiä, kuten vanhempia sisaruksia, mummoja, ukkeja jne. eikä heidänkään rakkautensa vaaranna äidin rakkautta. Edellinen kirjoittaja ei taida huomata, että lapsen rakkaus ja lojaalisuus omia vanhempia kohtaan on niin luja, että sen horjuttamiseksi täytyisi vanhemman tehdä jotain aivan hirvittävää. Siksi ainakin minusta äitipuolet saavat ihan rauhassa olla läheisiä lapsipuoliensa kanssa, järjen käyttö sallittu siis molemmissa " leireissä" !

Siis oon itse lähiäiti, miehellä on uusi avovaimo. Hänen kanssaan en ole paljon tekemisissä, mutta ei minulla hänestä ole mitään pahaa sanottavaa. En siis myöskään lapsille puhu hänestä mitään pahaa. Lapset pitävät hänestä, mikä on hyvä. Uskoisin hänen olevan varsinkin tyttärelleni hyvä aikuiskaveri.



Eli siis mä en tosiaan usko, että kaikki ns. äitipuolet olisivat niitä " pahoja" , vaan siis omat kokemukset on ihan ok. Mutta tiedän myös, etten mä sitä ihmistä kovin paljon ajattele, on muutakin tekemistä. Siksi tuntuu oudolta nää väitteet, että se lasten äiti on niin ilkee ja aina puhuu pahaa ja mustamaalaa... En oikein usko. Ellei sitten ole jotain syytäkin näin tehdä?

... on varmasti katkeria ihmisiä, ja usein lähiäidit, kuten kuka tahansa äiti, ovat mustasukkaisia lapsistaan, se lienee luonnollistakin. Kaikki vain eivät osaa pitää mustasukkaisuutta omana tietonaan, vaan se purkautuu erilaisina " kampanjoina" , valitettavasti. Toivon, etteivät kaikki lähiäidit tunne syyllisyyttä, tänne tietysti kirjoittavat etenkin ne, joilla on omakohtaisia kokemuksia, ja seurauksena vaikutelma on juuri se, että kaikki lähiäidit ovat mielipuolisia hirviöitä :(



Sehän tässä asiassa ikävintä onkin, että minun liitossani sekä mies että lapset ovat todella suloisia, mutta ainut ihminen, jota en koko paketista ole edes tavannut, koittaa tärvellä koko suhteen. Mukavaa, että sinun suhtautumisesi on noin kypsää ja aikuismaista - sääli, ettet ole minun mieheni exä!

Oot varmaan oikeessa. Ja on oikeesti sääli, miten ihmiset (muka aikuiset) haaskaa aikaansa turhaan tappeluun. Ihan oikeesti, ei siitä kukaan hyödy. Ja voin sanoo, et ottaen huomioon sen, mitä mulle on tapahtunut (mies löysi uuden, kun olin raskaana ym...) niin olis tosi helppoa olla katkeroitunut lähiäiti, mutta en oo. Siis ihan vaan siksi, että en halua olla ikävä ja katkera ihminen loppuelämääni.



Sitäpaitsi, lasten etu on taatusti se, että aikuiset tulee toimeen keskenään. Vaikka väkisin, se on meidän velvollisuus. Tsemppiä sulle uusperheesi kanssa, koita sinä jaksaa olla se aikuinen.

Olen huomannut että oma suhtautumiseni helpottui kun pystyin myöntämään itselleni että tunteeni omaa lastani kohtaan ovat aivan erilaiset kuin tunteeni mieheni lapsiin entisestä avioliitosta. Omaa lastani rakastan ja olisin valmis mihin tahansa hänen puolestaan. Miehen muista lapsista pidän mutta en tunne samaa eläimellistä huolta ja rakkautta kuin omaani kohtaan. Mutta niinhän sen pitääkin olla! Jos joku muuta väittää niin uskon että hän ei ole kokenut " uusperhe-elämää" . Tai sitten elämäntilanne on eri kuin meillä: mies ja ex ovat kovin huonoissa väleissä ja ex pimittää kaiken tiedon heidän yhteisistä lapsista. Ei anna isän tavata lapsiaan kuin noin kerran kuukaudessa jne. Jos tilanne olisi sellainen että olisin tavannut lesken jolla olisi ollut lapsia niin tilanne olisi varmaan aivan eri. Uskon kyllä että lapsen ei tarvitse olla biologinen jotta häntä voisi rakastaa. Mutta jos lapsi riuhtaistaan kerran kuukaudessa paikkaan jota hänelle kotona panetellaan ihmisen luokse (siis minun) josta häntä pelotellaan niin on aika vaikea muodostaa edes luottamuksellista suhdetta puhumataakaan rakastavaa sellaista. Tämän myöntäminen itselleni on ollut helpottavaa ja pääsin ainakin osittain eroon omantunnontuskista :-)

Tiedän että saan huudot tästä nyt teiltä,

mutta tämä tyttö ei ole mun niin mun ei tarvii sitä ottaa myöskään mun suvun juhliin. Ja siinä on vielä se että suurin osa mun sukulaisista ei ees varmaan tiedä koko tytöstä mitään kun ollaan sen verran vähän tekemisissä.

Ja sillon kun ollaan taas miehen suvun juhlissa niin MINÄ olen se joka tätä tyttöö joutuu vahtimaan, oon koittanu tehdä selväksi että tyttö on isännän ei mun niin hän saa vahtii omat lapsensa. Sillon ku tavattiin miehen kanssa tyttö oli 1,5 vuotias ja minä sitten vahdin tyttöä joka toinen viikonloppu ja isäntä oli tapaamassa kaveritaan. Siitä oon kyllä katkera että isä ei voinut itse vahtia lastaan. No poikkesin vähän aiheesta. Sorry!

kuulostaa hyvältä järjestelmältä, hyvä että osallistuit tähän viestiketjuun ja annoit minulle kuin potkun persaukseen.

Yksityisyyttä saisin äitipuolena tuolla järjestelyllä, eikä tarvitsisi olla " super äitipuoli" eli enemmän äiti ja isä lapselle kuin omansa koskaan...

Huippu idea jota koitan soveltaa tulevaisuudessa elämääni -kiitos sinulle!Vierailija:

Minulla ei ole mitään tekemistä mieheni lasten kanssa. Näin ollaan sovittu alusta saakka, mieheni tapaa lapsiaan heidän kotonaan tai jossain muualla. Meillä ei kotona edes olisi heille tilaa. Tämä sopii minulle oikein hyvin, miehen ja lapsien välinen suhde on heidän asiansa, en kuulu enkä halua kuulua lainkaan kuvioihin. Tilanne on jo täysin rutiininomainen, yli seitsemän vuoden jälkeen.

Mieheni lapset asuvat vakituisesti kanssamme ja tapaavat oikeata äitiään vain harvakseltaan. Omia biologisia lapsia minulla ei ole.



Ihmettelen sitä, että jos oikea äiti joskus väsyy lapsiinsa ja haluaa omaa aikaa tai vaikka olla ihan vaan kahdestaan miehensä kanssa, niin se on ihan ok, eikä kukaan ole tuomitsemassa tätä oikeata äitiä pahaksi ihmiseksi.



Mutta jos äitipuoli joskus väsyy miehensä lapsiin ja haluaa omaa aikaa tai olla ihan vaan kahdestaan miehensä kanssa, niin äitipuoli on silloin hirviö, joka vihaa miehensä lapsia.

Se on äidin ja äitipuolen ero. Siis huonon äitipuolen, hyviäkin on.