näin vammaisen lapsen

mutta mua oksettaa ne vammaset :( teen kehitysvammatyötä ja .. no, teen ku on pakko.

ällöttää se .. kaikki.

vanhemmat muka niin ylpeinä cp-pojastaan, joka iha vihannes päästään ja ei ikinä tuu asuu omassa asunnossa.. enpä usko että kauheen ylpee on. pakko olla. aina vaan "meidän poika, meidän poika.."



yksikin oppilaan äiti kun soittaa kouluasioissa, "ootappa x on asiaa" .. jaarittele siinä sit sellasen kans, kenen puheesta et saa selvää!!



saisivat jäädä syntymättä.

mutta mua oksettaa ne vammaset :( teen kehitysvammatyötä ja .. no, teen ku on pakko.

ällöttää se .. kaikki.

vanhemmat muka niin ylpeinä cp-pojastaan, joka iha vihannes päästään ja ei ikinä tuu asuu omassa asunnossa.. enpä usko että kauheen ylpee on. pakko olla. aina vaan "meidän poika, meidän poika.."

yksikin oppilaan äiti kun soittaa kouluasioissa, "ootappa x on asiaa" .. jaarittele siinä sit sellasen kans, kenen puheesta et saa selvää!!

saisivat jäädä syntymättä.

Eikö sun asenteesi paista läpi? Kyselin toisessa ketjussa, millainen on tyhmä ihminen. No itselläni ei ollut vastausta..nyt on. Ei tullut mieleen, että vanhemmat rakastavat lastaan kaikesta huolimatta, mikä on todella ihana asia. Huh huh mitä tekstiä! Vaihdappa alaa, kiitos!

viidestä lapsesta eka ja viimenen ovat vammaisia. Surullista, se nuorinkin on niin suloinen keiju.

Pahinta on, kun liikut vammaisen lapsen kanssa, niin KAIKKI tuijottavat. Missään ei saa olla rauhassa. Lääkärissäkin porukat jopa tulevat kyselemään, että mikäs tällä oikein on. Ihan kuin se vammainen lapsi olisi yleistä riistaa. Ihmisiä hekin ovat, ehkä vaan hiukan erilaisia...

Jos minulla olisi vammainen lapsi, niin eniten rassaisi juuri tuollainen sääliminen. Ihan kuin ulkopuolisilla olisi oikeutta sanella, miten meidän tulee kokea elämämme.



Niin, vammaisesta lapsesta minulla ei ole kokemusta, mutta muuten vakavasta sairaudesta ja kuolemasta perheessä. Kyllähän sitä sääliä riitti silloinkin.

Opetelkaa katsomaan ja näkemään ihminen eikä vammaa.

pyörätuolissa siis.. Puhekyvyssä ja järjenjuoksussa ei mitään vikaa, mutta erittäin monet ihmiset pitivät häntä sekä vähä-älyisenä että kuuromykkänä, koska puhuivat hänen asioistaan pyörätuolia työntävälle, ikäänkuin veli itse ei kuulisi eikä tajuaisi, saatika osaisi vastata..



Sääliä ei kaivata moneenkaan perheeseen, vaan iloista tsemppausta vähän sieltä sun täältä, ystäviä, joilla riittää joskus aikaa istahtaa juttelemaan. Kovaa se on sekä vammaiselle itselleen sekä lähiomaisille, mutta oikealla asenteella siitä selviää..



Mutta se luopuminen, siitä ei meinaa selvitä.. veljeni kuoli joitakin vuosia sitten sairautensa takia ja äiti on vieläkin syvällä suossa surunsa kanssa.

jos asian noin käsititte! itselläni myös vammainen lapsi (kävelevä) joten todellakin tiedän mitä sääli on.mun lapsi normaali ulospäin,mutta käytös muuta.ja joka paikassa katsotaan pitkään.en tuijottanut vaan mieleltäni tulin surulliseksi ja ajattelin että miksi näin.ja tänne kirjoitin kun pahalta tuntui.omalla lapsellani vammaisuus keskivaikeaa joten tiedän miltä meistä vammaisten lasten vanhemmista tuntuu kun tuijotetaan kyläpaikoissa ja kysellään joka helvetin paikoissa mikä on,menemme sitten ihan mihin vaan.siksi ei haluja kovin paljon olekaan kyläilemään,kun ihmiset ovat niin sairaan uteliaita.meillä sairaiden lasten vanhemmilla elämä pyörii näiden lasten ympärillä eikä elämään hirveän paljon muuta mahdu,niin ystäväiset hyvät tajutkaa ja keksikää muuta juteltavaa kahvipöydässä kuin lasten oireilut ym! t:ap

On ihmisiä, joilla on älyllisiä ja fyysisiä kehitysvammoja, ja sitten on elämässään menestyviä mutta kuitenkin tunteiltaan vammaisia, jotka vahingoittavat muita. Mikä on todellista terveyttä ja onnea? Täydellinen kyvykkyys ja riippumattomuusko? Ja voiko vammaisen lapsen vanhemmuus tuoda elämään myös iloa?



Meillä oli potilaana kerran syvästi kehitysvammainen poika, jota iäkkäät vanhemmat hoitivat kotona. Heistä säteili rakkaus ja ylpeys omasta pojastaan. Osasivat häntä hoitaa paremmin kuin kukaan muu ja opettivat meitä hoitajia. Saivat iloa pienistä asioista, joita tuo poika pystyi tekemään. Jäi mieleen.

sinulle 6.todella surullista veljesi puolesta: (.noin ei toivoisi kenellekään käyvän,kaikilla oikeus elämään.jaksanisia: ).t:ap

pyörätuolissa siis.. Puhekyvyssä ja järjenjuoksussa ei mitään vikaa, mutta erittäin monet ihmiset pitivät häntä sekä vähä-älyisenä että kuuromykkänä, koska puhuivat hänen asioistaan pyörätuolia työntävälle, ikäänkuin veli itse ei kuulisi eikä tajuaisi, saatika osaisi vastata..

Häntä pidetään ihan vajakkina. Ja joskus jos ollaan esim. baarissa, niin minua saatetaan jopa syyttää että hyväksikäytän vammaista kun pistän hänet tarjoamaan viinat (jos siis joku on nähnyt, että kaveri on maksanut tuopit tms.). Voi jessus että nuo sapettaa...

Jos minulla olisi vammainen lapsi, niin eniten rassaisi juuri tuollainen sääliminen. Ihan kuin ulkopuolisilla olisi oikeutta sanella, miten meidän tulee kokea elämämme.

Niin, vammaisesta lapsesta minulla ei ole kokemusta, mutta muuten vakavasta sairaudesta ja kuolemasta perheessä. Kyllähän sitä sääliä riitti silloinkin.

Kun oma lapseni oli aikoinaan koko pienen elämänsä sairaalassa. Kokoikänsä lisähapen varassa. Sukulaiset ja tuttavat säälivät kun aina on jotain nenässä ja naamalla. Lapsi oli ilonen ja sosiaalinen, harvoin itkeskeli. Sanoinkin aina että tuskin ne sitä haittaa kun ei hänellä muusta ole tietoa. Tärkeintä on että muuten voi hyvin. Yleinen oletus oli että hän niin kärsii. En mie ainakaan päälepäin nähny että olis kärsiny..yhtään sen enempää kuin normaalikaan lapsi. Se oli hänen normaalia elämää.

ajattelen näin huom.mun mielipide,että jos lapsi liikuntavammainen,pyörätuolissa ja äly ok,niin uskoisin että näkiessään muita terveitä lapsia hyppimässä trampoliinilla,polskuttelemassa uima-altaalla,leikkimässä hiekkalaatikolla yms.tulee surulliseksi kun ei voi itse niin tehdä.voin olla väärässäkin.asia tietenkin eri,jos älykkyydessä myös ongelmia.silloin ei ehkä osaa ajatella asioita samalla tavalla.t:ap

Ja ollaan siitä puhuttukin toisinaan paljonkin. Hän on syntymästään saakka elänyt vammansa kanssa ja on siis täysin pyörätuolin varassa.

Ei kuulemma muksuna muista kadehtineensa muita tuossa mielessä. Enemmän on ollut kade aikanaan ihan normeista asioista mistä muutkin lapset; kellä oli hienoin leluauto ja kuka sai uuden tietokoneen yms.

Hän ei siis osannut kadehtia esim. kävelytaitoa, koska ei ole koskaan kokenut sitä.

erityiskoulussa, jossa oli liikuntavammaisia lapsia. Meitä opastava ihminen kertoi tällaisen jutun: Eräänä päivänä oli joukko kehitysvammaisia kävellyt koulun ohi. Koulun oppilaat olivat ulkona ja menmeet aidan viereen katsomaan, kuka kyynärsauvoja käyttäen, kuka pyärätuolilla. Olivat jutelleet toisilleen, että katsokaa tuolla menee vammaisia. Nämä lapset olivat olleet liikuntavammaisia koko ikänsä eivätkä osanneet pitää itseään vammaisina.

on yleinen palsta mihin saa kirjoitella tuntemuksiaan,mielipiteitä jne.jotkut vain "hyökkäävät" heti tietämättä ap:n taustoista mitään.ymmärrän hyvin miltä voi vastaavassa tilanteessa tuntua,eikä siihen tuijotusta tarvita.hölmöt ihmiset tuijottavat ja nehän kannattaakin jättää ihan omaan arvoonsa.

Itse kävin tutustamassa erääseen kehitysvammaisten palvelukotiin. Niin posiitivista ja avointa joukkoa en ole ennen nähnyt! Aivan ihania ja valloittavia persoonia. Useat hyvin huumorintajuisia ja vitsailevat paljon. Itse olen tosi onnellinen että saan työni kautta elää mukana ilot ja surut joita tulee vastaan kehitysvammaisten elämässä.

yksityiselämän kautta vaimmaisuudesta sen ehkä kaikissa muodoissaan.



Ja olen tosi kiitollinen siitä, että näin on, koska olen kasvanut ihmisenä aivan valtavasti ja mikä kaikkeen tärkeintä oppinut näkemään ja tajuamaan juuri sen, että ns. normaali on vain ja ainoastaan keskivertoa.



Itse vaihdoin _ulkoisesti: normaalin ja todella hyvännäköisen miehen liikuntavammaiseen, enkä ole koskaan päivääkään katunut.



Ja sitäkautta olen saanut niin moniä varejä elämääni, että oolen tullut onnelliseksi:) Ennen elämääni kuuluivat vain harmaan eri sävyt.



Kaikille, joilla vammainen lapsi tai puoliso tms, suosittelen erittäin lämpimästi liittymistä johonkin järjestöön, jossa tapaamisia, lomanviettopaikkoja jne..muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Ei se ole pelkkää vertaistukea, vaan sitä kautta voi löytää myös itselleen ystäviä ja aitoja tunnesiteitä yms:)

jos tuollaisia on kehitysvamma-alalla töissä!! meidän lapsen ei todellakaan olisi tarvinnut jäädä syntymättä,täysin terve olisi ollut ellei synnytyksessä olisi tullut hapenpuutetta.ja se ei todellakaan ole niin etteikö esim.tämän kaltaiset lapset saisi syntyä tähän maailmaan.kehitysvammaiset ovat väestöstä varmasti se ryhmä,joka vähiten aiheuttaa kenellekään haittaa.kyllä mä olisin abortin tehnyt,jos lapsi olisi ultrassa nähty kehitysvammaiseksi,mutta oli terve lapsi synnytykseen asti.huh kyllä meitä on moneen junaan.

Kymmenen vuotta sitten näin 5 vuoden takaisen opiskelukaverini. En tajunnut yhteyttä, kunnes joku kertoi...



Elinvoimainen, iloa täynnä oleva nuori nainen. Poikaystävä pimahti ja oli hakannut, viillellyt, hyppinyt päällä jne. parin vuorokauden ajan. Naisella vaikea aivovaurio, ei kyennyt edes pukemaan itse.



Äiti teki itsemurhan. Poikaystävä vapautui vankilasta parin vuoden jälkeen..