Siis apua, olen niin avuton näissä tilanteissa!

lapsesi vain kertoo ikävästään ja jutuillaan kokeilee, että rakastatko vielä vaikka hän oli mummolassa. Nyt sanot, että kiva kun mummolla oli mukavaa, mutta äidillä oli sinua ikävä mitä tehtäisiin ja sitten vaikka pelaatte jonkin pelin yhdessä tms.



Meidän muksut kiukuttelevat aina noin mummolasta tullessaan, koska mummolla saa koko ajan huomiota, herkkuja eikä kieltoja (ainakaan niin paljon), mutta toisaalta on ollut vanhempia ikävä ja kun lähtee kotiin tulee mummoa ikävä. Auta lapsesi näiden tunteiden yli puhumalla miltä sinusta, lapsesta ja mummosta tuntuu jne. Kannattaa muistaa, että naristessaan ne lapset yleensä hakevat huomiota ja hellyyttä.

Sinä olet aikuinen ja sinun tulisi tajuta psyykiset mekanismit näiden kiukkujen taustalla. Lapsi ei tajua: hänellä on vain ritiriitaisia ja hämmentäviä tuntemuksia, joita hän ei osaa pukea sanoiksi. - Äitiä oli ikävä, nyt on ikävä mummia. Lisäksi mummilassa rikkoutuivat arkiset rutiinit, vaikkakin hyvällä tavalla, ja tämä vaikuttaa lapseen.



Nyt tarvitaan niitä perinteisiä rajoja ja rakkautta. Mummila on "poikkeustila" ja kotona palataan kodin sääntöihin, vaikka se tuntuisi tylsältä. Kannattaa ottaa huomioon, että juuri ne tylsältä tuntuvat rajat ja rutiinit, joita lapsi vastustaa, antavat lapselle turvallisuuden ja välittämisen tunnetta. Mummilakeikan jälkeen lapsen on testattava, ovatko nämä rajat tallella. Ja totta kai hän myös kaipaa huomiotasi erossa olon jälkeen.



Minua ihmetyttää lähinnä, miksi sinä ap otat niin itseesi lapsen täysin normaalin käytöksen, provosoidut ja loukkaannut siitä ja - kuten sanoit - taannut samalle tasolle.

Nyt vanhemmuutta ja aikuisuutta kehiin! Anna lapsen kiukun olla omassa arvossaan ja nimeä lapselle hänen tunteitaan. Anna lapselle huomiota mutta ole tiukkana kodin sääntöjen ja arjen jatkumisen kanssa.

mitä mummolassa tehtiin ja mikä oli kivaa ja mikä ei kivaa..( jos nyt sellaista edes oli) ja sitten kerrot, mitä kotona tapahtui sillä aikaa kun hän oli poissa.. kuulumisten vaihtoa, hellyyttä ja huomiota, sitä hän varmaan kaipaa.

uhkaa heittää ruoat roskikseen, huutaa ja raivoaa. Ei rauhoitu millään, vaan tosiaan rääkyy harmiaan vaikka miten pitkään. En pääse lähelle, ei suostu syliin (työntää pois!).



En siis huuda hänelle (vaikka mieli tekisi), mutta en myöskään saa tilannetta mitenkään rauhoittumaan, koska en saa lapseen edes puheyhteyttä. Juttelen, kerron että ymmärrän että harmittaa tulla kotiin, ja että kiva että mummulassa oli kivaa. Kyselen, mitä mummulle ja ukille kuului, jne. Jotenkin vain tuntuu avuttomalta, kun tilanne vain jatkuu ja jatkuu...

Mummoilla kun on tapana järjestää aivan taukoamatonta kivaa lapsenlapsille koko vierailun ajan. Meillä ainakin lapset ovat ihan poikki, kun tulevat kotiin. Ja sehän ei ole mikään huono asia, hyvä että on ollut paljon touhua. Mutta ei sitten ole myöskään ihme, ettei lapsi illalla kotona enää jaksa kovin hyvää yhteistyötä.

Kiukkuaa, on väsynyt jne. eikä siinä auta muu kuin laittaa nukkumaan alkuillasta. Osalle lapsista nuo ns. siirtymätilanteet ovat vaikeita, kiukku sitten sen mukaista.



Ap:n lapsi on tosin mielestäni jo sen ikäinen että kun on yritetty ne perinteiset huomionosoitukset jne. eikä auta, niin lapselle voi sanoa suoraan kuinka ikävältä äidistä tuntuu kun hän on kaivannut lasta ja tämä vaan kiukuttelee.

aina, kun tulevat jostain yön yli reissusta kotiin. Olen eronnut lasten isästä, joten näitä tilanteita on usein. Olenkin alkanut ennakoimaan; usein vietetään leffailta kotiinpaluuiltana tai jotain muuta kivaa ohjelmaa, josta kerron vartin sisään siitä, kun lapset on kotona (ensin heidän kuulumiset ja sitten kerron oman "yllärini"). Ja nää illat on rauhoittuneet huomattavasti. Leffaillat varsinkin on ihania; ikävä on vaivannut puolin ja toisin ja silloin saa ihan luvan kanssa vain olla ja köllötellä sylikkäin ja lähekkäin sohvalla ja sen jälkeen ei enää kiukuta ketään. :)

aina, kun tulevat jostain yön yli reissusta kotiin. Olen eronnut lasten isästä, joten näitä tilanteita on usein. Olenkin alkanut ennakoimaan; usein vietetään leffailta kotiinpaluuiltana tai jotain muuta kivaa ohjelmaa, josta kerron vartin sisään siitä, kun lapset on kotona (ensin heidän kuulumiset ja sitten kerron oman "yllärini"). Ja nää illat on rauhoittuneet huomattavasti. Leffaillat varsinkin on ihania; ikävä on vaivannut puolin ja toisin ja silloin saa ihan luvan kanssa vain olla ja köllötellä sylikkäin ja lähekkäin sohvalla ja sen jälkeen ei enää kiukuta ketään. :)

t. ap