Miksi mies ei osaa riidellä "asiallisesti"?

Kyllä minullakin sappi nousisi ja korvista savua. Vai että vielä pitäisi osata rouvan kanssa riidellä rouvan määrittelemällä tavalla.



:D :D



Lievää päsmäröinnin makua?

http://www.kauneusjaterveys.fi/terveys/mieli/oletko-kontrollifriikki

t. ap

Miksi mies ei osaa....Miksi mies hermostuu...Johtuuko se siitä, että ei pärjää mulle....ei ilmeisesti osaa käsitellä minun sanomisiani....Itse olen hyvin tyytyväinen siitä, että olen oppinut hillitsemään itseni riitatilanteissa (useimmissa ainakin) ja sanomaan asiani....ilkeästi

mistä on kyse?

Noni

Miksi mies ei osaa....Miksi mies hermostuu...Johtuuko se siitä, että ei pärjää mulle....ei ilmeisesti osaa käsitellä minun sanomisiani....Itse olen hyvin tyytyväinen siitä, että olen oppinut hillitsemään itseni riitatilanteissa (useimmissa ainakin) ja sanomaan asiani....ilkeästi mistä on kyse?

Ihan asialliseen kysymykseen pyysin vastausta...

ap

miestäsi, ja jokaisella normaalilla ihmisellä nousisivat tuollaisesta käytöksestä sensorit punaiselle, jos se kohdistuisi itseen.



Sen lisäksi lopuksi kehut, miten osaat itse riidellä rauhallisesti, harkitusti ja ilkeästi.



Sen jälkeen tulet tänne ihmettelemään, miksi mies kenties suuttuu.



Päättele itse, Sherlock.

ja miehen vikoja. Lisäksi kysymyksestäsi käy ilmi, että SINÄ etosaa riidellä asiallisesti, kun sanot että "mies ei pärjää sinulle verbaaliseseti" - siis eihän siinä mistään pärjäämisestä tai kilpailusta tai taistelusta pitäisi olla kyse, vaan mielipiteiden esittämisestä ja vaihdosta. Myönnät itsekin olevasi ilkeä.



Mitä jos kokeilisit itse "asiallista" riitelyä - siis sellaista, jossa et yritä nolata toista, tai painaa tätä alas tai edes vastustaa tätä vaan vain esität mielipiteesi perusteluineen. Sitten ehkä voisit odottaa toiseltakin osapuolelta asiallista käytöstä.

tapausesimerkiksi siitä, miten ihmiset näkevät oman toimintansa ruusunpunaisten lasien lävitse.



Sori, AP. Aika muuttaa omaa käytöstä.

Ehkä ongelman ydin on siinä, että en arvosta miestäni ja tuskin hänkään minua. Tuntuu, että en halua edes yrittää. Olisi niin paljon helpompaa yksin!



ap

voin hyvinkin kuvitella tilannetta hieman.



Miltä tuntuisi, jos mikä tahansa keskustelu menee sellaiseksi, että ihminen, jonka pitäisi olla lähin elämänkumppanini alkaa arvstella minua ilkeästi sen sijaan, että keskittyisi käsillä olevaan ongelmaan.



Kyllä minulla ainakin pää löysi tyhjää ja kourat puristelisivat ilmaa. Miksi tämä ihminen, jonka pitäisi olla kumppanini keskittyy minun pilkkaamiseeni?



Pitäisikö vastata takaisin samalla mitalla? Tätä mies ei ilmiselvästi tahdo tehdä, en usko, että kyse on kyvystä. Hän ei siis yksinkertaisesti tahdo loukata sinua yhtä syvältä kuin sinä häntä.



Siispä jäljelle jää vain vitutus ja sen möykkääminen, niin ettei se varsinaisesti kohdistu mihinkään, ja paikalta poistuminen ja autolla ajelu, että edes hieman rauhoittuisi.



On ikävää sanoa, mutta kun täällä niin kovasti aina huudetaan "narsistia", niin APsta löytyy hyvä alku sellaisellekin diagnoosille.

Muutenkin paska alku päivälle, täällä sitä saa aina lisää niskaan.



ap, joka poistuu takavasemmalle maanrakoon

Kaikki eivät "osaa" riidellä. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää?



Oma mieheni on myös samanlainen. Jos jostain tulee pientäkin sanaharkkaa niin mies siirtyy heti huutoasteelle. Eikä kyse todellakaan ole siitä, että minä valittaisin, nipottaisin ja arvostelisin.

Silloin pitää myös kantaa se oma osa vastuusta.

ap sentään pysyy paikalla ja yrittää viedä tilannetta eteenpäin. Meillä on sellainen "riitelytyyli", että jos minä huomautan vaikka siitä, että on kävelty likaisilla kengillä juuri pestyyn keittiöön, mies vetää pultit mun ilkeästä äänensävystä ja marssii ovesta ulos. Okei, varmaan se munkin huomautus tuli vähän kipakasti, mutta alun perin pieni kinastelu kasvaa potenssiin xx siinä vaiheessa kun toinen häipyy ulos!



Ja ihan oikeasti minä sanon vain sen käsillä olevan asian, olen opetellut välttämään niitä aina/taas/ei koskaan -lauseita. Mies sen sijaan vastaa jokaiseen huomautukseen tai pyyntöön valittamalla että AINA minä mäkätän niin ilkeällä äänellä.



Olen siis sikäli ap:n puolella, että monilla miehillä on tapana karata paikalta kun tilanne menee vaikeaksi. Sitten huudetaan naiselta ymmärrystä ja tilan antamista, mutta kuka ymmärtää sitä naista, joka joutuu kantamaan vastuun muidenkin jaksamisesta? Pitkän päälle on aika rasittavaa joutua hiipimään omassa kodissa ja varomaan, ettei vaan sano mitään väärällä äänensävyllä sillonkaan, kun on valvonut pari yötä lasten kanssa, tehnyt raskaan päivän töissä ja joku kuraa keittiön, jonka on juuri ekaa kertaa kuukauteen saanut siivottua kunnolla.

Harkittu ilkeys ei kuulu parisuhteeseen.

ap sentään pysyy paikalla ja yrittää viedä tilannetta eteenpäin. Meillä on sellainen "riitelytyyli", että jos minä huomautan vaikka siitä, että on kävelty likaisilla kengillä juuri pestyyn keittiöön, mies vetää pultit mun ilkeästä äänensävystä ja marssii ovesta ulos. Okei, varmaan se munkin huomautus tuli vähän kipakasti, mutta alun perin pieni kinastelu kasvaa potenssiin xx siinä vaiheessa kun toinen häipyy ulos!

Ja ihan oikeasti minä sanon vain sen käsillä olevan asian, olen opetellut välttämään niitä aina/taas/ei koskaan -lauseita. Mies sen sijaan vastaa jokaiseen huomautukseen tai pyyntöön valittamalla että AINA minä mäkätän niin ilkeällä äänellä.

Olen siis sikäli ap:n puolella, että monilla miehillä on tapana karata paikalta kun tilanne menee vaikeaksi. Sitten huudetaan naiselta ymmärrystä ja tilan antamista, mutta kuka ymmärtää sitä naista, joka joutuu kantamaan vastuun muidenkin jaksamisesta? Pitkän päälle on aika rasittavaa joutua hiipimään omassa kodissa ja varomaan, ettei vaan sano mitään väärällä äänensävyllä sillonkaan, kun on valvonut pari yötä lasten kanssa, tehnyt raskaan päivän töissä ja joku kuraa keittiön, jonka on juuri ekaa kertaa kuukauteen saanut siivottua kunnolla.

Harkittu ilkeys ei kuulu parisuhteeseen.

Missä puhuin harkitusta ilkeydestä? Sanoin, että tulee sanottua ilkeästi, JOS tilanne menee oikein ärsyttäväksi. Kuka ei riidellessä olisi välillä toiselle ilkeä? Ihan rehellisesti?

Miksi se on oikeutettua, että hermostuu, huutaa, kiroaa ja karjuu, mutta harkittu, suht hillitty käytös riidan tiimellyksessä onkin parisuhteen painajainen?

ap

p.s. Kiitos teille ymmärtäjille!

Me käydään asia läpi, toinen joko muuttaa kantaansa, tehään kompromissi tai keksitään kokonaan uusi vaihtoehto.



Jos riidassa pitää voittaa, niin ei olla samalla puolella vaan se on tollasta minä, minä, minä ja taas minä.

Ja samaan aikaan miettii miten toinen on väärässä, tyhmä, kiusaa tahallaan..



Miksi toiselle tarttee olla ilkeä? Ihan rehellisesti?

Vastaus: koska te kisaatte kumpi on isompi ja kauniimpi. Ei siitä asiasta enää jos menette henkilökohtasuuksiin.



Ei huutaminen ole parempi tai huonompi kuin toiselle vittuilu. Ihan yhtä kamalaa käytöstä molemmilta.

Mutta pojot miehelle että lähtee pois eikä jää kuuntelemaan, koska teillä on pattitilanne.



Ei hillitty vittuilu ole yhtään kummosempaa, se tuntuu ihan kamalalta.



Kasva ihmisenä. Ei yhdestä huonosta tavasta muuttaminen toiseen kamalaan tapaan tee itsestä hyvää.



Yksi kikka on että otatte vaikka jonkun nallen, ja se jolla on nalle saa puheenvuoron. Toinen kuuntelee kunnes toinen antaa nallen.

Näin ei tartte alkaa huutamaan toisen puheen päälle ja saa ihan omaa aikaa puhumiselle. Ja sitten vastaavasti toinen joutuu pitään päänsä kiinni ja kuuntelemaan mitä toinen sanoo.

Ei koroteta ääntä. Se on turhaa kun toinen on hiljaa.

Meillä oli vuosia se tilanne, että minä ihan oikeasti YRITIN pitää riidat riitoina, ei mentäisi henkilökohtaisuuksiin, ei huudettaisi, ei vittuiltaisi, ei ilkeiltäisi. Enkä yritä nyt kiillottaa kruunuani, vaan ihan todella yritin. Pyysin tarvittaessa anteeksi, yritin kaiken maailman vuoropuhelukikkoja. Yritin kirjoittaa kirjeitä. Mutta ei. Mikään ei tehonnut. Mies ryhtyi joko huutamaan (myös lasten kuullen) tai ei puhunut mitään, eikä kuunnellutkaan. Kirjeitä ei lukenut. Riidan lopuksi marttyyrinä sanoi esim. että hän ei sitten osallistu enää mihinkään lapsiin liittyvään mitenkään (jos riita koski vaikka lasten kasvatusta) tms. Kunnes taas tuli seuraava tilanne. Mies ei myöskään KOSKAAN ole pyytänyt minulta loukkauksiaan tai mitään muutakaan anteeksi. Itse kyllä pyysin ennen hyvinkin herkästi. Nykyään olen sitten lopettanut antteksipyytelyt ja siirtynyt mykkäkoululinjalle riitojen lopuksi. En jaksa enää olla se sovitteleva osapuoli. En vain jaksa. Siksi siis vittuilu (jos se siksi tulkitaan). En jaksa enää edes huutaa.



Tulipahan avauduttua. Varmaan taas liikaa, eiköhän sieltä kohta tule paskaryöppy niskaan.



Ap

vaan keskustelet. Ihan mahtavaa tietenkin, mutta me kaikki ei olla noin harkitsevia ja hitaasti syttyviä vaan joskus tulee suututtua eikä siinä tilanteessa kyllä auta, jos joku ehdottaa nallen kanssa keskustelua :-) Sen sijaan voi opetella pääsemään suuttumuksesta sen verran niskan päälle, että vähän hillitsee sekä sanomisiaan että tekojaan. Esim. ei huuda suoraa huutoa, ei hauku toista ihmisenä, ei lähde mököttämään moneksi tunniksi. Silti voi tulla sanoneeksi ilkeästi ja korottaneeksi ääntään, mutta haavta jää sentään vähän pienemmiksi.

Taitavat omat "rakentavan riitelyn" taidot olla ap:n miekon luokkaa, kun näin hyökätään asiallista viestiä vastaan. Itse tunnistin tilanteen täysin. Meilläkin vaihtoehtoja tuntuu usein olevan kaksi: 1. En aloita yhden ainoaa vähänkään kritiikkiä sisältävää keskustelua vaan pidän mölyt mahassani. Samalla olen kuitenkin velvoitettu kestämään miekolta väliin melkoisia raivonpuuskia, ja jos niihin reagoin ammattimaisen rauhallisestikin (olen yläasteen ope, joten kaikenmoista kuohuntaa tulee ihan työssäkin vastaan...), on vastassa melko seinä - kunnes ukko rauhoittuu. Tai sitten tosiaan 2. nostan kissan reilusti pöydälle ja otan vastaan jälleen erittäin hyökkäävän (ja lapsentasoisen) vastareaktion, sillä se on ainoa malli ristiriitatilanteisiin, joka on muuten perin fiksun pojun kotoa hänen aivoonsa painettu. VÄliin, kun mies on rennolla tuulella, voi rakentavaa keskustelua jopa syntyä. Nyt olen vain niin tylsistynyt koko tilanteeseen, etten jaksa mistään enää mitään sanoakaan. Eikä tee tämäkään hyvää parisuhteelle.

Psykologilla kun kävin, tunnisti hänkin tilanteen oitis - eikä diagnoosina ollut asiallisesti asioita käsittelevän osapuolen narsismi! :D



Tsemppiä ap:lle, tämä ongelma lienee tuiki tavallinen, mutta kovin rassaava. Ei kai tässä muu auta kuin olla alistumatta hiljaiseksi hissukaksi vastahyökkäysten pelossa vaan yhä itse aikuisena pitää asiallisesta tavasta kiinni, näyttää toiselle vähä vähältä tietä, miten asioita voi oikeasti käsitellä - ja odottaa hidasta askellusta parisuhteen polulla eteenpäin tässäkin asiassa. Toinen asia on, kuinka kauan moista jaksaa, pinnistellä lastenkin vuoksi käyttäytymään itse aikuismaisesti ja ottamaan toiselta vastaan pönttöiisakin elkeitä, kun on kyse itselle olennaisien asioiden käsittelystä. Toisaalta tämän sortin miesten kanssa olen oppinut, ettei liiaksi kannata verbaalitasolla ongelmista vääntääkään. Tärkeää olisi oppia ilmoittamaan havaittu ongelma mahdollisimman suoraan, yksinkertaisella lauseella ilman marttyyrisävyjä jne. Sellainen viesti mennee helpoiten perille, ainakin useimmiten. Mieheltä voisi odottaa pikemminkin tekoja kuin sanoja ongelman korjaukseen. Vaan tosiaan, tunnistan oman epätäydellisyyteni, sillä ei ihminen aina, vaikeissa pattitilanteissa jaksa olla se ainoa kypsästi alati käyttäytyvä aikuinenkaan!

Sellaista suhdetoimintaa... :)) Voimia naiseen!