Miksi mies ei osaa riidellä "asiallisesti"?

Viesteistä käy oitis ilmi, ettei monella ole hajuakaan naiiviudessaan, minkämoisesta käytöshäiriöstä on kyse. Menepä ojentamaan nallea puheenvuoromerkiksi tällaiselle ukolle!!!

Kypsykää itse tunnistamaan elämää hieman laajemmalti kuin oman parisuhteenne verran.

T: se yläasteen ope

Meillä mies alkaa huutaa ja kiroilla mutta itse asia josta riita alkoi jää käsittelemättä. Nykyisin poistun paikalta (ikävä jättää lapset kuuntelemaan tuota ), jos mahdollista otan lapset mukaan (vauvan kanssa aika hidasta). Meillä tosin mies ei suostu lähtemään mihinkään rauhoittumaan koska tämä on hänen kotinsa. Minulla on se asenne että niin kauan kuin hän huutaa niin en kuuntele sanaakaan.



Raivoamisen jälkeen hän ei ikinä enää palaa asiaan (ei pyydä anteeksi, ei halua selvittää asiaa) joten mitä todennäköisemmin riita toistuu taas ajan x kuluttua.



En minäkään tuota käytöstä jaksaisi mutta minkäs teet kun ei hän näe itse tarvetta muuttaa käytöstään.

Taitavat omat "rakentavan riitelyn" taidot olla ap:n miekon luokkaa, kun näin hyökätään asiallista viestiä vastaan. Itse tunnistin tilanteen täysin. Meilläkin vaihtoehtoja tuntuu usein olevan kaksi: 1. En aloita yhden ainoaa vähänkään kritiikkiä sisältävää keskustelua vaan pidän mölyt mahassani. Samalla olen kuitenkin velvoitettu kestämään miekolta väliin melkoisia raivonpuuskia, ja jos niihin reagoin ammattimaisen rauhallisestikin (olen yläasteen ope, joten kaikenmoista kuohuntaa tulee ihan työssäkin vastaan...), on vastassa melko seinä - kunnes ukko rauhoittuu. Tai sitten tosiaan 2. nostan kissan reilusti pöydälle ja otan vastaan jälleen erittäin hyökkäävän (ja lapsentasoisen) vastareaktion, sillä se on ainoa malli ristiriitatilanteisiin, joka on muuten perin fiksun pojun kotoa hänen aivoonsa painettu. VÄliin, kun mies on rennolla tuulella, voi rakentavaa keskustelua jopa syntyä. Nyt olen vain niin tylsistynyt koko tilanteeseen, etten jaksa mistään enää mitään sanoakaan. Eikä tee tämäkään hyvää parisuhteelle. Psykologilla kun kävin, tunnisti hänkin tilanteen oitis - eikä diagnoosina ollut asiallisesti asioita käsittelevän osapuolen narsismi! :D Tsemppiä ap:lle, tämä ongelma lienee tuiki tavallinen, mutta kovin rassaava. Ei kai tässä muu auta kuin olla alistumatta hiljaiseksi hissukaksi vastahyökkäysten pelossa vaan yhä itse aikuisena pitää asiallisesta tavasta kiinni, näyttää toiselle vähä vähältä tietä, miten asioita voi oikeasti käsitellä - ja odottaa hidasta askellusta parisuhteen polulla eteenpäin tässäkin asiassa. Toinen asia on, kuinka kauan moista jaksaa, pinnistellä lastenkin vuoksi käyttäytymään itse aikuismaisesti ja ottamaan toiselta vastaan pönttöiisakin elkeitä, kun on kyse itselle olennaisien asioiden käsittelystä. Toisaalta tämän sortin miesten kanssa olen oppinut, ettei liiaksi kannata verbaalitasolla ongelmista vääntääkään. Tärkeää olisi oppia ilmoittamaan havaittu ongelma mahdollisimman suoraan, yksinkertaisella lauseella ilman marttyyrisävyjä jne. Sellainen viesti mennee helpoiten perille, ainakin useimmiten. Mieheltä voisi odottaa pikemminkin tekoja kuin sanoja ongelman korjaukseen. Vaan tosiaan, tunnistan oman epätäydellisyyteni, sillä ei ihminen aina, vaikeissa pattitilanteissa jaksa olla se ainoa kypsästi alati käyttäytyvä aikuinenkaan! Sellaista suhdetoimintaa... :)) Voimia naiseen!

Ilahdutit minua mukavasti ja perin selkein sanakääntein. Osasit ilmaista itsesi kovasti paljon paremmin kuin minä. Jospa joku muukin nyt ymmärtäisi mistä on kyse. Hyvä kuulla, että löytyy joku, jonka mielestä en ole sekopää narsisti, joka vain alistan miestäni.

Ehkä kyse on todella erilaisista tavoista käsitellä ristiriitatilanteita. Meillä on miehen kanssa hyvin erilaiset kotitaustat ja se näkyy ja kuuluu. Itse olen kasvanut akateemisessa, hillityssä kodissa, jossa ei suinkaan ole ollut sen vähemmän ongelmia, mutta niitä on käsitelty joko asiallisesti keskustellen tai ei ollenkaan, mikä on ajan myötä tullut esiin vittuiluna. Nyt todella bongasin itsestäni tuon ainn inhoamani vittuilijapiirteen ja olisi varmaan syytä tarttua siihen, ennen kuin minusta tulee yhtä ilkeä hillitysti vittuilija kuin isäni!

Mies puolestaan on kasvanut maaseudulla työläiskodissa, jossa asiosta on puhuttu ääneen ja tarvittaessa kovaankiin ääneen. Eikä "auktoriteettia" ole kyseenalaistettu. Miehelle tekee tiukkaa niellä minun mieleipiteitäni, onhan hän vanhanaikaisesti ajateltuna "perheen pää". Ei kyllä toimi meillä!!

Olen tullut siihen tulokseen, että heti riidan päälle näitä asioita ei kannata vatvoa, vaan annetaan asioiden vain olla hetken aikaa. Mies yleensä kantaa kortenso sovinnon kekoon käytännön toimilla, esim. keittää kahvit tai tekee jotakin kotihommia. Minä voisin varmaan olla ihan hiljaa ja komentelematta vähän aikaa...=)

Joka tapauksessa, kiitos kannustuksesta!

ap

miten jaksat tilannetta? Juuri sitä ettei mistään uskalla sanoa, ja viattomimmastakin lauseesta (meillä eilen kysyin että onko tuo tossa pöydällä mun vain sun vesipullo) voi seurata kamala riita. Kun se toinen ei todellakaan käyttäydy tai reagoi kuin aikuinen vaan vastareaktio on aina hirveä raivo.



24 kyselee

sanookin, ettei verbaaalisesti ole "lahjakas", joten puolustautuu suuttumalla ja karjumalla. Eli perus väielyriitaa ei juurikaan voida harrastaa.

Edellinen kirjoittaja muotoili omatkin ajatukseni varsin mainiosti, joten ei niistä sen enempää. Halusin vain vielä sanoa ap:lle, että älä välitä näistä muutamista ryöpyttäjistä! Silmät pyöreinä heidän kommenttejaan luin ja ei voi kuin ihmetellä, miten joillakin voi olla sisälukutaidossa noin vakavia ongelmia! Kirjoituksesi rivien väleihin oli asetettu väitteitä, joita sinä et sanonut. Asiallisen ja fiksun kirjoituksesi perusteella sut jopa leimattiin narsistin aluksi, tsiisus! Jos joku lukee kirjoituksesi noin väärin, se kertoo enemmän näistä kommentoijista itsestään ja heidän ongelmistaan kuin sinusta.

Edellinen kirjoittaja muotoili omatkin ajatukseni varsin mainiosti, joten ei niistä sen enempää. Halusin vain vielä sanoa ap:lle, että älä välitä näistä muutamista ryöpyttäjistä! Silmät pyöreinä heidän kommenttejaan luin ja ei voi kuin ihmetellä, miten joillakin voi olla sisälukutaidossa noin vakavia ongelmia! Kirjoituksesi rivien väleihin oli asetettu väitteitä, joita sinä et sanonut. Asiallisen ja fiksun kirjoituksesi perusteella sut jopa leimattiin narsistin aluksi, tsiisus! Jos joku lukee kirjoituksesi noin väärin, se kertoo enemmän näistä kommentoijista itsestään ja heidän ongelmistaan kuin sinusta.

ap

enhän mä oikein ole jaksaakaan, avioero on ollut tässä lähellä, kun neljättä lasta näin odottaessani nämä tilanteet ovat miekon osalta kärjistyneet. Kovan kautta on tänä keväänä väännetty ja vasta psykologilla käyntini ja tosissani avioeroprosessiin asennoitumiseni liikutti jotain miesparan sisällä. Toisaalta miehessä on paljon, paljon hyvää ja ainutlaatuista. Tämä ristiriitatilanteissa käyttäytyminen on meidän ongelmamme. Itse olen vuosien myötä kypsynyt aika lailla, ja mies myös (tosin viimeaikaiset reaktionsa ovat olleet todellinen hyppääminen regression monttuun). Olen kokeillut psykoterapeuttiäitini kikkoja, jotka välillä ovat toimineet, välillä eivät. nyt katsotaan. Alistua ei saa. Aivan huippuahan olisi, jos miehen saisi mukaana pariterapiaan, mutta meillä se on tyrmätty niin kategorisesti, että ainoa, mitä voi tehdä, on pitää kiinni omasta käytöksestään ja laittaa RAJAT sille, miten sallii itseään kohdeltavan. Harva suhde on suoraa auvoa 24h, joten josko tässä taas kaameiden vääntöjen jälkeen tepasteltaisiin edes hiukan mukavammalla polulla.

Sitä tässä pohdin äitinä, millaiseen keskustelukulttuuriin omat muksut kasvatamme. Kuten ap totesi, meilläkin on (akateemisessa)perheessä ollut avioeroa, alkoholismia ja muuta ongelmaa, mutta asioista on aina keskusteltu. Yhteen on otettu, mutta ongelmat on selvitetty, on pahoiteltu omaa käytöstä, ja mikä tärkeintä, joka asiassa pyritään omassa perheessäni näkemään aina hyvää ja positiivista. Huumorinkukka rönsyää meillä valtoimenaan! Vasta näiden kriisien myötä olen oivaltanut, että miehen (työläis-) perheessä asioista ei ole puhuttu kuin kännissä törkeästi, ja näin selvinpäin soimataan, taivastellaan ja juorutaan jokaikisestä ei läsnäolevasta henkilöstä tai asiasta, millä paikattaneen omaa pientä elämää ja pahaa oloa. Miehellä on kauhea ristiriita sisällään, kun olisi käyttäydyttävä hänelle rakkaiden läheisten kanssa heidän omaksumallaan tavalla, mutta toisaalta hän on kasvanut kanssani positiivisempaan elämäntapaan, aloittanut opiskelun, parantanut työtsydeemejään, jatkaa nyt opintojaan, uskoo itseensä ja näkee elämän valoisasti (ja kaikki tuo oma-aloitteisesti, hänestä itsestään kimmonneena, meikä ei toista patistele mihinkään hölmöön statuksennostoon tms!). Vaan väliin notkahtaa entiseen mustuuteen, josta pongahtavat myös nämä raivarit pienenkin kielteisen tilanteen edessä. Omat kielteiset tunteet on pitänyt pienestä pitäen tukahduttaa.

No joo, tämmöttistä. Vaikea siis mun on sanoa, miten kestän kohtauksia. Ehkä äitsykkäni tuella, ehkä sillä, että pikkulapsiperheen arki vain vie mennessään, on pakko toimia ja touhuta eikä märehtiä liiaksi. Ja toki sekin tekee paljon, kun aikain kuluttua huomaa miehen käytöksestä, että onhan sekin tajunnut jutun ja tekee kaikkensa parantaakseen tilannetta omalta osaltaan, omien eväidensä avuin. Ja hienosti tekeekin. Elämää.

Meilläkään ei huutoon ja kiroamiseen tarvita kovin kummoista syytä. se on tosiaan ainut tapa, millä mieheni kykenee riitelemään. Anteeksi ei ole kymmenen vuoden aikana pyytänyt kertaakaan -koska vika on aina minussa, sanon niin typeristä asioista. Meillä on todella voimakkaana tuo mies on perheenpää- asetelma, joten riidan syyksi riittä, kun teen jpotain toisin, kun isäntä on suunnitellut. En tosiaan aio alistua, myös minun näkemys asioista voi olla joskus oikea!!Harmittaa tuo kiroilu lasten kuullen, itse yritän lapsille opettaa, ettei puhuta rumasti, vaikka kuinka suututtaisi!!

Meilläkään ei huutoon ja kiroamiseen tarvita kovin kummoista syytä. se on tosiaan ainut tapa, millä mieheni kykenee riitelemään. Anteeksi ei ole kymmenen vuoden aikana pyytänyt kertaakaan -koska vika on aina minussa, sanon niin typeristä asioista. Meillä on todella voimakkaana tuo mies on perheenpää- asetelma, joten riidan syyksi riittä, kun teen jpotain toisin, kun isäntä on suunnitellut. En tosiaan aio alistua, myös minun näkemys asioista voi olla joskus oikea!!Harmittaa tuo kiroilu lasten kuullen, itse yritän lapsille opettaa, ettei puhuta rumasti, vaikka kuinka suututtaisi!!

Ja sen ohella yleinen asenne, että aikuinen on aina oikeassa, aikuista on kunnioitettava jne. Sen lisäksi, että riitatilanteissa minun kanssani miehen vanhanaikainen kotikasvatus korostuu, se tulee todella voimakkaasti esiin esikoisen murkkukommenttien yhteydessä. Tuntuu, että välillä tasapainoilen kuilun partaalla, kun haluan kasvattaa lapsen oppimaan keskustelukulttuuria ja asioiden kriittistä tarkastelua (johon 13-vuotiaalla fiksulla ja pohdiskelevalla tytöllä on kaikki valmiudet) ja mies pommittaa kaikki tytön kriittiset kommentit yksioikoisella "Ole hiljaa, sinähän et täällä määrää!" -komentelulla!!! Aarghh! Joskus näen punaista, kun tyttö aivan rauhallisesti toteaa miehelle "Miksi sinä saat komennella ja suuttua kaikesta mitä sinulle sanotaan, mutta heti jos minä hermostun sanomisista, se onkin väärin ja minun on oltava hiljaa?" ja mies karjaisee siihen lapselle vain "Omaan huoneeseen siitä! Sinulla ei ole viimeistä sanaa!" tai vastaavaa. Jos minä puutun tilanteeseen, mies suuttuu entistä enemmän eikä se tietenkään kovin fiksua ole toisten sanailuun puuttuakaan. Mutta mitä murkku oppii tästä? Ainakin sen, että etsii itselleen aikanaan sellaisen miehen, jonka kanssa voi keskustella....

Kuitenkin, miehessä on niin paljon hyvää. Silloin kun häntä ei arvostella tai hänen näkemyksiään kyseenalaisteta, hän on mitä mukavin mies ja huomaavainen isä. Mutta eihän meidän muiden kuulu elää "varpaisillaan" miehen mölliyden vuoksi! Emmekä kyllä eläkään ja siksi meillä riidelläänkin...ehkä vähän muistakin syistä, joskus.

ap

on oikein harkitusti ilkeillä ja vähätellä parisuhteen toista puoliskoa.



Tosi kiva. :D

on oikein harkitusti ilkeillä ja vähätellä parisuhteen toista puoliskoa. Tosi kiva. :D

Ilkeillä harkitusti???

Meillä oli vuosia se tilanne, että minä ihan oikeasti YRITIN pitää riidat riitoina, ei mentäisi henkilökohtaisuuksiin, ei huudettaisi, ei vittuiltaisi, ei ilkeiltäisi. Enkä yritä nyt kiillottaa kruunuani, vaan ihan todella yritin. Pyysin tarvittaessa anteeksi, yritin kaiken maailman vuoropuhelukikkoja. Yritin kirjoittaa kirjeitä. Mutta ei. Mikään ei tehonnut. Mies ryhtyi joko huutamaan (myös lasten kuullen) tai ei puhunut mitään, eikä kuunnellutkaan. Kirjeitä ei lukenut. Riidan lopuksi marttyyrinä sanoi esim. että hän ei sitten osallistu enää mihinkään lapsiin liittyvään mitenkään (jos riita koski vaikka lasten kasvatusta) tms. Kunnes taas tuli seuraava tilanne. Mies ei myöskään KOSKAAN ole pyytänyt minulta loukkauksiaan tai mitään muutakaan anteeksi. Itse kyllä pyysin ennen hyvinkin herkästi. Nykyään olen sitten lopettanut antteksipyytelyt ja siirtynyt mykkäkoululinjalle riitojen lopuksi. En jaksa enää olla se sovitteleva osapuoli. En vain jaksa. Siksi siis vittuilu (jos se siksi tulkitaan). En jaksa enää edes huutaa. Tulipahan avauduttua. Varmaan taas liikaa, eiköhän sieltä kohta tule paskaryöppy niskaan. Ap

Ymmärrän sinua täysin. Ei kaikki miehet, mutta monet miehet, haluavat aina olla oikeassa. He haluavat voittaa riidan ajattelematta, että pilaavat suhteen. Jotensakin vinksahtaneita miehiä on olemassa. lapsen asteella. Mutta huom, ei kaikki. Naiset oppii virheistään, miehet sen kun jankaavat paikallaan. ja sitten ne itkee, kun heidäon jättety. Jätä koko kiusankappale. kadut myöhemmin, jos et jätä. Ei kannata edes yrittää enään. Pane ulos ovesta ja laita uudet lukot. Ei ole pakko kärsiä vaikka olis lapsia. Lapset saa itse avalita missä asuvat.

PS! Kaikille. Älkää menkö koskaan naimisiin. 50% tulee tukalat oltavat. Ei kannata ottaa riskiä. Voi elää avosuhteessa:-)

... vaikka haluaisi kuinka olla riitelemättä niin se joka on riitapukari KYLLÄ pystyy aloittamaan riidan. Mieheni kiusaa minua ensin monta päivää. Sitä raivostuttaa, kun en tule mukaan riitelyyn. Kun sitten lopussa jo hermostun ja karjaisen, että lopeta jo hyvä ihminen tuo hölmöily, niin se on kuin starttipistoolilla ammuttu lähtölaukaus. Mikä sinua vaivaa, kun et kestä mitään jne. Voi helevetin helevetti, sanon minä. Mielipuoli! Olen sanonut, että jos on ongelmia, pitää kauniisti puhua. Lopetan rakastamasta sinua, kun tuollalailla möykkäät. Ei ota kuuleviin korviinsa. Ihan kuuro terveelle puheelle. Onko se oikeasti hullu?

Meillä mies alkaa huutaa ja kiroilla mutta itse asia josta riita alkoi jää käsittelemättä. Nykyisin poistun paikalta (ikävä jättää lapset kuuntelemaan tuota ), jos mahdollista otan lapset mukaan (vauvan kanssa aika hidasta). Meillä tosin mies ei suostu lähtemään mihinkään rauhoittumaan koska tämä on hänen kotinsa. Minulla on se asenne että niin kauan kuin hän huutaa niin en kuuntele sanaakaan. Raivoamisen jälkeen hän ei ikinä enää palaa asiaan (ei pyydä anteeksi, ei halua selvittää asiaa) joten mitä todennäköisemmin riita toistuu taas ajan x kuluttua. En minäkään tuota käytöstä jaksaisi mutta minkäs teet kun ei hän näe itse tarvetta muuttaa käytöstään.

Minä luulen, että liikaa ei kannata yrittää. Tällainen mies oppii, että hän voi sanoa mitä vain eikä nainen häivy. Itse en häipynyt ajoissa. Nyt joudun odottamaan kunnes lapset ovat isompia. Nielaisen vaikka hain heidän takiaan. Kestän kyllä suhteen vaikka ei puhuttaisi muusta kuin säästä, mutta kun äijällä menoillaan "kuukautiset" niin ei auta olla edes viilipytty. Hän heittelee pöytiä, juoksee vessaan ja taas ulos, linnoittautuu makuuhuoneeseen sieltä ulos taas törmäillen ja suusta tulee mitä kauheimpia syytöksiä. Siis vaikka en sanoisi mitään muuta kuin joo, joo tai kyllä se menee. Kerran sitten alkoi niin kovasti naurattaan, että en voinut sille mitään että purskahdin nauruun. Voi jumankuta, kun se suuttui. Mitäs on klovni. Onneksi olin just silloin lähdössä matkallae. laskin tunteja, vielä yksi tunti jne. Tällainen käyttäytyminen toistuu noin joka toinen viikko. Varsinkin jos ollaan lähdässä jonnekin. Se saattaa keksiä, että lähtö oli kahdelta vaikka itse sanoi viideltä. Väittää vastaan niin, että savu nousee sieraimista kunnes näytän tekstiviestin hänelle. Silloin se ryntää vessaan. Tulee siltä sitten kuin ei olis mitään tapahtunut. Eikö tuo ole jo outoa?

Kyllä ap on ihan oikeassa. Itse elän sellaisen hirviön kanssa. Mutta hän ei todellakaan häivy vaan tulee perässäni vaikka vessaan, että saa sanoa lopuksi jotain pahaa. Itse olen joutunut asumaan ystävien luona kylässä, kunnes hirviö rauhoittuu. Ei se pyydä anteeksi:-(

missään riidassa ei voi mennä niin pahasti hermot, ettet voi itse vaikuttaa siihen, mitä suustasi pääsee ulos. Tai sitten siinä vaiheessa onkin parempi lähteä tilanteesta hetkeksi rauhoittumaan ja jatkaa rauhoittuneena. Jos mulle riidan aikana ilkeiltäisiin, niin en jäisi suhteeseen ollenkaan.



Ja miehen osalta ei hillitön huutaminen ja karjuminenkaan ole sen parempaa. Siinä samoin voisi lähteä tilanteesta välillä rauhoittumaan.



Ehkä auttaa myös, jos opettelet sanomaan asioita tyylillä "minusta tuntuu siltä, että..." eikä "sinä teet väärin, koska..."

Silloin minä olin varmaan jopa suurempi syyllinen riitojen alkamiseen ja mies sitten jatkoi niitä päiviä. Kävimme sitten vuosia sitten pariterapiassa ja sieltä saimme hyviä neuvoja. Varsinkin minä otin vinkeistä opikseni ja olen oppinut hienosti hillitsemään itseni. On mieskin oppinut ja kehittynyt, mutta silloin tällöin alkaa myös karjumisvaihe. Mä karjaisen heti samantien täysillä takaisin, että ÄLÄ HUUDA! Siihen loppuu miehen karjuminen ja asia etenee puhumalla.



Nykyään meillä jo suurimmaksi osaksi osataan selvittää riidat puhumalla :)



Mä ymmärrä kyllä hyvin ap:n tilanteen, koska mun mies aikanaan alisti ja nöyryytti mua päivätolkulla, vittuili ja karjui jne.

rauhallisesti, myös muuttaa sopivasti tarinaasi, jos ensimmäinen versio ei tuo sympatiaa.

Osaan kyllä lukea, jopa rivien väleistä.

on oikein harkitusti ilkeillä ja vähätellä parisuhteen toista puoliskoa. Tosi kiva. :D

Kuten tuossa on tullut jo todettua, sisälukutaidosta olis hyötyä!! Ilkeillä harkitusti???

nythän on vain ongelmana että miten tuollaista jaksaa yrittää kasvattaa kaiken muun tekemisen ohessa. Kun sulla näyttää olevan noinkin fiksuja lapsia, kannattaisiko lisätä kommunikointia ja yhdessäoloa heidän kanssaan ja olla enemmän valikoiva sen suhteen mitä palautetta miehelle voi antaa kun ei nähtävästi osaa käsitellä kaikkea. Ei avioliiton tarkoitus ole se, että ollaan puolison kanssa kuin siamilaiset kaksoset. Kun miehen sosiaaliset taidot ovat noinkin puutteelliset, voisit yrittää viettää enemmän aiaa lastesi kanssa, he tarvitsevat rohkaisua ja ymmärtämistä aikuiselta joka välittää heistä ja jolla ei ole tuollaisia ongelmia kun miehelläsi.