en tee lapsia koska musta ei ole pojan äidiksi

ole ns pojan maailmaan kuuluva. Ei vois vähempää kiinnostaa jääkiekot ja pyssyleikit, ei rajut kiipeilyt ja riehumiset, en ole yhtään sellainen itse. Sain kuitenkin pojan (ja 2 tyttöä). Rakastan poikaani tosi paljon, mutta en kuitenkaan ihan luontevasti osaa olla hänen kanssaan, koska minua ei ole todellakaan alkanut kiinnostaa mitkään urheilut yms sen enempää kuin koskaan aikaisemminkaan. Nyt hän on jo aikuinen, ja mielestämme meillä on hyvät välit, mutta edelleenkin on vähän vaikea keksiä sellaista puhumista joka aidosti molempia kiinnostaisi. En keksi muidenkaan, esim sukulaispoikien kanssa mitään puheenaihetta, kun tietää että toinen vastailee tätimäisiin kysymyksiini (no mitenkäs koulu sujuu, ai että urheilusta 10, onnea vain) vain kohteliaisuuttaan, ei ole oikeasti yhteistä maaperää. Ei heitäkään kiinnosta minun harrastukset (käsityöt, askartelu, leivonta) Esimerkiski sisareni lapset jotka ovat kummipoikiani, toinen on supernörtti ja toinen urheilee hullun lailla. En osaa kummaltakaan alalta yhtään mitään, ei tule sitä "yhteistä". Niin että turha minusta ap:tä on terapiaan tämän takia ohjata. Me ihmiset vaan ollaan erilaisia. Mutta silti olen sitä mieltä että turhan jyrkästi itseään tuomitsee. Hän voisi olla hyvä äiti, vaikka ei niin poikamaisiin asioihin osallistuisikaan, jos perheessä on isä joka enemmän voi viettää sitten pojan kanssa aikaa vaikkapa lätkämatseissa (jos poika sellaisesta tykkäisi. Voisihan siitä yhtä hyvin tulla pitsinnyplääjä)

Vai oletteko jo päätyneet eri teille? Miessukupuoltahan hänkin edustanee.

ole ns pojan maailmaan kuuluva. Ei vois vähempää kiinnostaa jääkiekot ja pyssyleikit, ei rajut kiipeilyt ja riehumiset, en ole yhtään sellainen itse. Sain kuitenkin pojan (ja 2 tyttöä). Rakastan poikaani tosi paljon, mutta en kuitenkaan ihan luontevasti osaa olla hänen kanssaan, koska minua ei ole todellakaan alkanut kiinnostaa mitkään urheilut yms sen enempää kuin koskaan aikaisemminkaan. Nyt hän on jo aikuinen, ja mielestämme meillä on hyvät välit, mutta edelleenkin on vähän vaikea keksiä sellaista puhumista joka aidosti molempia kiinnostaisi. En keksi muidenkaan, esim sukulaispoikien kanssa mitään puheenaihetta, kun tietää että toinen vastailee tätimäisiin kysymyksiini (no mitenkäs koulu sujuu, ai että urheilusta 10, onnea vain) vain kohteliaisuuttaan, ei ole oikeasti yhteistä maaperää. Ei heitäkään kiinnosta minun harrastukset (käsityöt, askartelu, leivonta) Esimerkiski sisareni lapset jotka ovat kummipoikiani, toinen on supernörtti ja toinen urheilee hullun lailla. En osaa kummaltakaan alalta yhtään mitään, ei tule sitä "yhteistä". Niin että turha minusta ap:tä on terapiaan tämän takia ohjata. Me ihmiset vaan ollaan erilaisia. Mutta silti olen sitä mieltä että turhan jyrkästi itseään tuomitsee. Hän voisi olla hyvä äiti, vaikka ei niin poikamaisiin asioihin osallistuisikaan, jos perheessä on isä joka enemmän voi viettää sitten pojan kanssa aikaa vaikkapa lätkämatseissa (jos poika sellaisesta tykkäisi. Voisihan siitä yhtä hyvin tulla pitsinnyplääjä)

Kuopuksen kaveri juuri sanoi pojalleni, että miksi poikani pitää olla aina niin hieno.

Jo pienestä pitäen piti olla sovittamassa vaatteita itsellensä ja ravata äidin kanssa kaupassa.

Ei kovin poikamainen tapa.

Nyt meillä vajaa 7v. ja hyvin tyylitietoinen poika.

Sanonkin aina, että pojasta tulee suunnittelija.

T.26

ole ns pojan maailmaan kuuluva. Ei vois vähempää kiinnostaa jääkiekot ja pyssyleikit, ei rajut kiipeilyt ja riehumiset, en ole yhtään sellainen itse. Sain kuitenkin pojan (ja 2 tyttöä). Rakastan poikaani tosi paljon, mutta en kuitenkaan ihan luontevasti osaa olla hänen kanssaan, koska minua ei ole todellakaan alkanut kiinnostaa mitkään urheilut yms sen enempää kuin koskaan aikaisemminkaan. Nyt hän on jo aikuinen, ja mielestämme meillä on hyvät välit, mutta edelleenkin on vähän vaikea keksiä sellaista puhumista joka aidosti molempia kiinnostaisi. En keksi muidenkaan, esim sukulaispoikien kanssa mitään puheenaihetta, kun tietää että toinen vastailee tätimäisiin kysymyksiini (no mitenkäs koulu sujuu, ai että urheilusta 10, onnea vain) vain kohteliaisuuttaan, ei ole oikeasti yhteistä maaperää. Ei heitäkään kiinnosta minun harrastukset (käsityöt, askartelu, leivonta) Esimerkiski sisareni lapset jotka ovat kummipoikiani, toinen on supernörtti ja toinen urheilee hullun lailla. En osaa kummaltakaan alalta yhtään mitään, ei tule sitä "yhteistä". Niin että turha minusta ap:tä on terapiaan tämän takia ohjata. Me ihmiset vaan ollaan erilaisia. Mutta silti olen sitä mieltä että turhan jyrkästi itseään tuomitsee. Hän voisi olla hyvä äiti, vaikka ei niin poikamaisiin asioihin osallistuisikaan, jos perheessä on isä joka enemmän voi viettää sitten pojan kanssa aikaa vaikkapa lätkämatseissa (jos poika sellaisesta tykkäisi. Voisihan siitä yhtä hyvin tulla pitsinnyplääjä)

on heidän kanssaan vaikka mitä jutunaihetta ja tekemistä: kirjallisuus, elokuvat, kokkaaminen, pelataan pelejä, harrastetaan liikuntaa, kuunnellaan ja jutellaan musiikista, shoppaillaan, matkustellaan. On se ihme ette mitään puhuttavaa keksi miespuolisten ihmisten kanssa, lienetkö jotenkin sosiaalisesti rjaoitutnut, jos housujen sisällön perusteella valitset juttukumppanisi.

Toki tytötkin ovat ihania (vaikka riitelevätkin paljon), mutta silti poika on ollut vauvasta asti jotenkin läheisempi. On jo nykyisin iso koululainen ja ilmeisesti ns. pahimmassa iässä, mutta osaa silti sulattamaan äidin sydämen herkemmin kuin tytöt.

mitään pyssyleikkejä pojan kanssa leiki.Isä saa hoitaa ns.poikien jutut.

Olen äiti pojalleni,eiköhän se ole ihan riittävää.

Pojan kanssa voi kyllä tehdä ns naisten juttujakin.

En ole ikinä ajatellut,että mun tarttis ollakkaan tosi kiinnostunut jääkiekosta tms.

Sitä paitsi eiköhän pojat leiki vanhempana kavereiden kanssa noita poikien leikkejä.

pojat eivät voi tehdä? Meiläl kyllä pojat osaavat olla riehumatta ja osaavat jakaa ja vastaanottaa hellyyttä, osaavat jutella ja mietiskellä asioita, tykkäävät leipoa ja laittaa ruokaa ja tulla mukaan ostoksille.



Minusta aikuinen on rajoittunut pahasti, jos on kiinnostunut vain tyttöjen kanssa nukkeleikeistä ja mekkojen ostelusta...

Vai oletteko jo päätyneet eri teille? Miessukupuoltahan hänkin edustanee.

ole ns pojan maailmaan kuuluva. Ei vois vähempää kiinnostaa jääkiekot ja pyssyleikit, ei rajut kiipeilyt ja riehumiset, en ole yhtään sellainen itse. Sain kuitenkin pojan (ja 2 tyttöä). Rakastan poikaani tosi paljon, mutta en kuitenkaan ihan luontevasti osaa olla hänen kanssaan, koska minua ei ole todellakaan alkanut kiinnostaa mitkään urheilut yms sen enempää kuin koskaan aikaisemminkaan. Nyt hän on jo aikuinen, ja mielestämme meillä on hyvät välit, mutta edelleenkin on vähän vaikea keksiä sellaista puhumista joka aidosti molempia kiinnostaisi. En keksi muidenkaan, esim sukulaispoikien kanssa mitään puheenaihetta, kun tietää että toinen vastailee tätimäisiin kysymyksiini (no mitenkäs koulu sujuu, ai että urheilusta 10, onnea vain) vain kohteliaisuuttaan, ei ole oikeasti yhteistä maaperää. Ei heitäkään kiinnosta minun harrastukset (käsityöt, askartelu, leivonta) Esimerkiski sisareni lapset jotka ovat kummipoikiani, toinen on supernörtti ja toinen urheilee hullun lailla. En osaa kummaltakaan alalta yhtään mitään, ei tule sitä "yhteistä". Niin että turha minusta ap:tä on terapiaan tämän takia ohjata. Me ihmiset vaan ollaan erilaisia. Mutta silti olen sitä mieltä että turhan jyrkästi itseään tuomitsee. Hän voisi olla hyvä äiti, vaikka ei niin poikamaisiin asioihin osallistuisikaan, jos perheessä on isä joka enemmän voi viettää sitten pojan kanssa aikaa vaikkapa lätkämatseissa (jos poika sellaisesta tykkäisi. Voisihan siitä yhtä hyvin tulla pitsinnyplääjä)

ja olen seurustellut useampaankin otteeseen enkä todellakaan ole rajoittunut tai ujo, mutta ns miesten jutut ei mua vaan kiinnosta. En ole luonteva äijäporukoissa ja monien miesten kanssa jutustelu on väkinäistä kuten tietysti joidenkin naistenkin!! en tietenkään ajattele että miehellä ja naisella ei ole muuta yhteisä kuin seksi, mutta kyllä se vaan niin on että suurinta osaa tuntemistani miehistä kiinnostaa urheilu, autot,tekniikka, kalja, ja esimerkiksi ihan erilaiset elokuvat ja kirjat kuin itseäni. Totta kain voin kohteliaasti ja sosiaaliseen kontekstiin kuuluvasti muutaman repliikin vaihtaa heidän uudesta autostaan, mutta nokka-akselin ja hevosvoimien kohdalla on turha jatkaa kun en sitä maaperää hallitse. Harva mies tulee mun kanssani virkkausmalleja vaihtelemaan :)