Välit poikki anopin kanssa, kokemusta???

Meillä on lapsia, joten ainut syyt sais olla aika hemmetin painavat että välit menis.

Saa kysyä, tänne en vaan kovin tarkasti selvittää...

Meilläkin lapsi, hänen takiansa tätä mietinkin.

Ja koen tämän viimeisenä ratkaisuna.

No, kerran pari vuodessa "räjähtää".

Haukkuu minut huonoksi äidiksi, meidän kasvatustavat, huutaa tällöin lapsemme kuullen ja kiroilee (ja kun lähden lapsen kanssa pois, kieltää ja sanoo että lapsi pitää opettaa elämään ja kuuntelemaan huutoa!), haukkuu elämäntyylimme ( eli ei ymmärrä miksi olen hoitovapaalla). Olemme liian nuoria kasvattamaan lapsemme kunnolla (alle 23v). Kaiken siis syyllistää, eikä ymmärrä valintojamme. Olemme naimisissa ym!



Kasvatamme lapsemme rakkaudella (emmekä rahalla, mitä hän arvostaa).

Emme juo, polta ym ym.

Vaikeeta:(

kuinka kauan tuollaista haukkumista pitää sietää?

mutta haukkuminen, paskanpuhuminen ja kaikenlainen liiottelu sitäkin enemmän. Anopiton elämä on ollut suhteen pelastus, uusi alku ja taivaan lahja. Ihanaa.

Olemme yrittäneet! Sen voin itsellenikin käsi sydämellä sanoa.

Menemme sinne selvittämään asioita, ja hän toivoo asiallista käytöstä.

Kukaan muu ei huuda ja hermostu niin kuin hän.

Sepä se, kun ei osaa perustella miksi meillä menee huonosta . Käskee vain pistämään jalat maahan.

Kääntää kaiken sanomamme itseään vastaan...

Oletteko koettaneet jutella anopin kanssa? Sopia säännöistä, vaikka jotenkin niin että hän ei tuntisi itseään ihan alistetuksi. Esim. kiroilla ei mutta huutaa saa jos siihen on ihan tosiaan tarvetta (jotkuthan vaan on sellasia huutajia..=)).

Ja ihan vaikka kysyä, että miksi ja mikä hänen mielestään menee teillä metsään. Siis perustelujen kanssa tietysti..

Ollaa oltu miehen kanssa yhdessä 7 vuotta ja koko tämän ajan välit anoppiin ovat olleet todella huonot :/ meillä on nyt kohta 8kk täyttävä poika ja olen yrittänyt luoda suhdetta pojan ja isovanhempien välille, mutta tämä alkaa käydä TODELLA raskaaksi :(

Anopin mollaaminen ja lyttääminen on sitä luokkaa että aina anoppivierailujen jälkeen olen vähintään viikon tosi masentunut, ja puran pahaa oloa mieheeni. En väitä, että kukaan riitelee yksin, riidassa on aina kaksi osapuolta, niin tässäkin. Olen jokun verran herkkä ihminen, pahoitan mieleni helposti, ja taas anoppini on (muidenkin mielestä) erittäin suorasanainen ja hyökkäävä ja vihamielinen minua kohtaan.

Näin ei voi enää jatkua. Ollaan yritetty tehdä niin, että viedään poikaa sinne yökylään ilman että olemme itse siellä.

Käytännössä viedessä poikaa, ja hakiessa sieltä saa lähteä aina tosi pahalla mielellä :( auttakaa, mitä teen?

Mitä sinä tekisit minun tilanteessani? Mikä on lapsen parhaaksi? Masentunut äiti? Onko mummosuhteita pidettävä yllä hinnalla millä hyvänsä? Olen itse miettinyt sitä että ei ole normaalia, että joudun aloittamaan masennuslääkket tämän takia?

Monta anoppivierailua on menty läpi niin, että olen ottanut diapamin ennen vierailua, ettei tunnu niin älyttömän pahalta :( mun mielestä se ei ole normaalia?

Mä luultavasti tekisin sitten niin, että vähentäsin näkemistä. Joskus silloin tällöin vois nähdä.

Ja jos lapsi kasvaessaan tuntisi olon uhatuksi anoppilassa, niin vois loppua käynnit kokonaan. Mies vois sitten käydä ittekseen.. =)

Kamala tilanne teillä, ei kuullosta käyvän ihan täysillä sun anoppis..

Aloitti jo esikoisen kanssa, kun ei ollut ensimmäinen raskaudesta kuullut- "Ei tule minulle hoitoon kaikki hoitaa omansa itse." No en ollut viemässäkään, eikä hoitanut itse omiaan... SItten syyllistettin, kun ei saanutkaan hoitoon. Mutta aina tullessaan kylään muisti kertoa kuinka kipeä on, ettei pysty edes liikkumaan... joo-o. Samaan aikaan varasti jo rahaa miehen firmasta(olis siellä töissä palkkahallinnossa), sai aikaan konkurssin(vei yli 200 000 ja jätti kaikki maksut maksamatta parilta vuodelta, piilotti laskut). Syytti miestä, kun jäi kiinni.

Joutui käräjille ja aloitti uhkailun ja tekaisi erilaisia ilmoituksia( mm. lastensuojelu, eläinsuojelu... häiriköi. Saatiin onneksi lähestymiskielto.

Nyt tulossa hovikäsittely ja taas aloittelemassa häirintää. Pilasi mm. yhdet hautajaiset lähettämällä sinne adressin, koska oli sukulaiselta kuullut meidän menevän. Eikä ees itse sen kummemmin vainajaa tuntenut...

Lapset saavat halutessaan tavata mokoman hörhön tultuaan täysi-ikäiseksi, sitä ennen se lehmä ei niiden eteen tule( jos ei nyt vihdoinkin lupaustensa mukaisesti tapa itseään, tätä on hokenut jo kohta neljä vuotta). Lapsille kerrotaan silloin tapahtumat ja tarvittaessa näytetään kaikki dokumentit, koska anopin mukaan syy onkin minun...

^^ löytyy siis joku jolla hieman sama tilanne.



Minä en enää edes anna lastani hoitoon anopille.

Meillä saa käydä, sitä en kiellä.



Mitä sinä tekisit minun tilanteessani? Mikä on lapsen parhaaksi? Masentunut äiti? Onko mummosuhteita pidettävä yllä hinnalla millä hyvänsä? Olen itse miettinyt sitä että ei ole normaalia, että joudun aloittamaan masennuslääkket tämän takia?



Masennuslääkkeiden aloittaminen on mielestäni kohtuutonta.

Enempää en oikeasti osaa neuvoa, koska painin itsekin samojen ongelmien keskellä. :(

Kiitos sinullekin vastauksesta.



Itsas epäilen, että anoppini on sairas. (selvittämättömiä asioita menneisyydessä), joista "kerjää sääliä" riitatilanteessa...

Samoin kuin tuo syyllistäminen, haukkuminen ja kaikkien asioiden kääntäminen itseään vastaan...

En tiedä onko tuo minulle, siis aiheen aloittajalle, vai kympille....



Tätä minäkin olen ehdottanut, mutta anopilleni se ei käy!

haluaa olla väleissä kanssani, mutta on oikeutettu silti haukkumaan meitä.



Ei kenenkään itseään kunnioittavan tarvitsisi kuunnella sellaista.

Onko sinulla käsitystäkään, mitä anoppi sinusta lapselle puhuu ja kuinka se tulee lapseen vaikuttamaan? Jo hyvin pienet aistivat erimielisyydet ja on sinun velvollisuutesi pitää huolta, ettei lapsi joudu manipuloinnin kohteeksi. 8kk ei ehkä vielä sanoja ymmärrä(miksi edes menee YÖkylään), mutta imee itseensä ilmapiiriä. Älä anna anopin myrkyttää pientä. Miehesi (jos on mies) ymmärtää tämän kyllä. Ilmoita, että voi tulla lasta teille tapaamaan, JOS osaa käyttäytyä.

se poikki on ja pysyy



ps. tsemppiä irtiottoon kaikille, joiden anopit yrittävät lytätä ja jyrätä maanrakoon!

sehän on kohtelias tapa

Jo noin vuoden tuttavuuden jälkeen anoppiin piti tehdä pesäero. En herkkänä ihmisenä kestä idiootin maalaismuijan tapaa kommentoida toisten ja meidän asioita. Lapsiakaan en halua tälle idiootille kylään. Siispä elämme omaa elämäämme ilman hirviötä. Toki se kaivelee, että hän osaisi kyllä lapsillemme lirkutella niin, että lapset varmaan tykkäisivät hänestä, mutta en voi suvaita tätä ihmistä enkä halua että lapset olisivat hänen kanssaan.

Alusta asti emme olleet nykyisin ex-anopin kanssa samalla aaltopituudella. Minä ja perheeni ollaan aika maanläheisiä ihan tavallisia duunareita. Niin anoppikin miehineen mutta jostain syystä heidän piti esiintyä aina jotenkin parempina ihmisinä. Otin heti aika passiivisen asenteen enkä vastannut anopin melko karkeisiin hyökkäyksiin minua kohtaan. Nainen ei edes tuntenut/tunne minua ja haukkui omalle suvulleen ummet ja lammet. Tätä jatkui vuosia. Viimeinen niitti oli kun menimme kaikessa hiljaisuudessa naimisiin. Suvut tiesivät että menään, mutta isoja häitä ei tule. En olisi yksinkertaisesti kestänyt sitä teatteria edes yhtä päivää. Mun suku osa harmitteli että häät olis olleet kivat, mutta ei siitä sen enempää. Anoppi vetikin sitten pavun takaraivoon asti ja sai hirveät pultit kun ei isoja häitä järjestetty. Oli hyvin vaikea ymmärtää hänen käytöstään. Sen jälkeen en ollut vuosiin tekemisissä. Mies kyllä kävi vanhemmillaan ja sukujuhlissa ilman minua. Ensimmäinen lapsi syntyi niin onneksi miehen sisko sai muutamaa kuukautta aikaisemmin omansa joten anopin huomio kiinnittyi siihen. Käsittämätön tapaus oli että anoppi kutsui itsensä synnärille katsomaan meidän lasta. Pöllähti vain yllättäen siihen sängyn laidalle lepertelemään kuin paras kaveri.

Sen jälkeen anoppia ei ole mun/meidän lapsia nähnytkään kuin kuvissa. Minä otin muksut ja muutin muutaman vuoden kuluttua satojen kilometrien päähän. Mies halusi jäädä lähelle "omaa perhettään" ja kavereitaan joten erosimme.

Ei voi muuta sanoa kuin että mahtava helpotus!

Alusta asti emme olleet nykyisin ex-anopin kanssa samalla aaltopituudella. Minä ja perheeni ollaan aika maanläheisiä ihan tavallisia duunareita. Niin anoppikin miehineen mutta jostain syystä heidän piti esiintyä aina jotenkin parempina ihmisinä. Otin heti aika passiivisen asenteen enkä vastannut anopin melko karkeisiin hyökkäyksiin minua kohtaan. Nainen ei edes tuntenut/tunne minua ja haukkui omalle suvulleen ummet ja lammet. Tätä jatkui vuosia. Viimeinen niitti oli kun menimme kaikessa hiljaisuudessa naimisiin. Suvut tiesivät että menään, mutta isoja häitä ei tule. En olisi yksinkertaisesti kestänyt sitä teatteria edes yhtä päivää. Mun suku osa harmitteli että häät olis olleet kivat, mutta ei siitä sen enempää. Anoppi vetikin sitten pavun takaraivoon asti ja sai hirveät pultit kun ei isoja häitä järjestetty. Oli hyvin vaikea ymmärtää hänen käytöstään. Sen jälkeen en ollut vuosiin tekemisissä. Mies kyllä kävi vanhemmillaan ja sukujuhlissa ilman minua. Ensimmäinen lapsi syntyi niin onneksi miehen sisko sai muutamaa kuukautta aikaisemmin omansa joten anopin huomio kiinnittyi siihen. Käsittämätön tapaus oli että anoppi kutsui itsensä synnärille katsomaan meidän lasta. Pöllähti vain yllättäen siihen sängyn laidalle lepertelemään kuin paras kaveri.

Sen jälkeen anoppia ei ole mun/meidän lapsia nähnytkään kuin kuvissa. Minä otin muksut ja muutin muutaman vuoden kuluttua satojen kilometrien päähän. Mies halusi jäädä lähelle "omaa perhettään" ja kavereitaan joten erosimme.

Ei voi muuta sanoa kuin että mahtava helpotus!

Enkä varsinkaan yksipuolisesti, koska kyseessä on myös minun mieheni äiti. Noissa esimerkeissä joita on esitetty. Jos anopin kotona on hankalaa, niin entä jos appivanhemmat tapaisivat lastenlapsiaan julkisella paikalla? Museossa, leikkipuistossa tms. Sellaisessa tilanteessa pahansuovatkin ihmiset tuppaavat käyttäytymään asiallisesti.



Entä oletteko käyttäneet ulkopuolista sovittelijaa? Mä en myöskään aina ole varma pitääkö joka kivi kääntää, voisiko se viisain osapuoli todeta, että sovimme olevamme eri mieltä.



Haukkumista ei tarvitse kenenkään kestää. Eikö siinä tilanteessa voi tehdä niin, että lapset kainaloon ja sanotte vain, että kiitoksia kun saimme tulla. Tulemme mielellään uudestaan parempana päivänä.

"Käsittämätön tapaus oli että anoppi kutsui itsensä synnärille katsomaan meidän lasta. Pöllähti vain yllättäen siihen sängyn laidalle lepertelemään kuin paras kaveri.

Sen jälkeen anoppia ei ole mun/meidän lapsia nähnytkään kuin kuvissa. Minä otin muksut ja muutin muutaman vuoden kuluttua satojen kilometrien päähän. Mies halusi jäädä lähelle "omaa perhettään" ja kavereitaan joten erosimme.

Ei voi muuta sanoa kuin että mahtava helpotus!"



Siis MITÄÄH... joku tuli synnärille vauvaa katsomaan!! ja vielä lapsen isoäiti!!! Kyllä on törkeää. Oisit soittanut poliisit!

Vakavasti ottaen et vaikuta ihan tasapainoiselta ihmiseltä. Eniten säälittää tässä kyllä lapsesi ja ex-mies. Miltä tuntuisi jos itsellesi tehtäisiin samoin? Näkisit lapsenlastasi vain kuvista?