Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko pitkä suhde enää mahdollinen?
15.05.2010 |
Mitä mieltä olette, onko parempi että voi erota helposti ilman yleistä tuomitsemista ja taloudellista ahdinkoa kuten nykyään vai olisiko sittenkin se vanha systeemi parempi jossa yhdessä oltiin monien muidenkin syiden takia kuin rakkauden?
Mielestäni nykyään on liian helppoa erota. Pitkäaikainen suhde on mahdollinen vain jos suhdetta pitää koossa jokin muukin asia kuin rakkaudentunne. Ja mikä se rakkaudentunne ylipäänsä on? Siinä vaiheessa kun kumppani alkaa tuntua yhtä tutulta ja turvalliselta kuin villasukat ja yhtä vähän jännittävältä niin tullaan siihen tulokseen että rakkaus on sammunut. Kuka voi olla jännittävä vuosikausia? Ja kuka itseään arvostava ihminen enää jää suhteeseen jossa on vain tuttua ja turvallista? "Jokaisella on vain yksi elämä" ja se pitää elää mahdollisimman tehokkaasti ja täysillä, on tehokkaampaa ja nopeampaa vaihtaa uuteen kumppaniin kuin etsiä jännitystä vanhasta kumppanista. Töissä pitää olla haastetta ja pitää mennä eteenpäin, kuntoa pitää kohottaa ja lapsilla pitää olla ainakin 2 haastavaa harrastusta. Siien yhtälöön ei sovi suhde joka on ja pysyy eikä ole mittaria joka kertoisi sen kehittyneen. Ainakin se mittari on ihan toinen kuin töissä ja harrastuksissa. Jos menestyy elämässä nykyään muilla akseleilla niin voiko menestyä pitkässä parisuhteessa?
Kommentit (16)
miksi ylipäätään pitäisi olla yhden ihmisen kanssa 50 vuotta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nähnyt niin monta pitkää suhdetta lähipiirissäni.
Itse en siihen valitettavasti pystynyt (vääriä valintoja - ihan oma moka)
Mutta pitkät suhteet ovat mahdollisia! Ei se rakastuminen vaan se arjen sietäminen.
että ne monia suhteita eläneet on usein vanhana yksin. Se 50v suhde takaa edes muutaman yhteisen vanhuusvuoden.
Se arjen sietäminen. Samaa mieltä. Mutta se tuntuu olevan nykyään tosi harvinaista.
Joku tuossa kysyi että miksi ylipäänsä olla suhteessa 50 vuotta. Hyvä kysymys. Eihän sen tarvi olla mikään itseisarvo. Sitä tässä vaan pohdin että tuoko se lisäarvoa elämään vaihtaa kumppania esim 5 vuoden välein? Onhan se rakastuminen mukavaa ja se alkuaika kun saa kertoa ne omat jutut joita se ex on kuullut jo moneen kertaan toiselle uusina ja kaikki toisen kertomat jutut ovat uusia ja jännittäviä. Mutta sitä ennen pitäisi löytää se ihminen johon rakastuu, jotkut niitä löytävät helpommin toiset vaikeammin. Mutta mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeampaa kahden ihmisen on oppia toisensa tavat, opetella mikä on pakko toisesta hyväksyä ja missä sen joustaa, mitä se sietää ja mitä ei. Jos on lapsia (kuten useimmiten 30+ -vuotinaana on) menee konsepti vielä paljon mutkikkaammaksi. Ja muutaman vuoden päästä se uusikin alkaa tuntua vähemmän jännittävältä. Siitä muutaman vuoden päästä huomataan ettei tuokaan niin jännittävä ollut. Pitäisikö taas vaihtaa vai alkaako ikää olla niin paljon että oma arvo parisuhdemarkkinoilla alkaa olla sitä luokkaa että parempi tyytyä siihen mitä on ja sietää arkea? Siinä rytinässä on jäänyt 1 tai 2 sarjaa lapsia erilaisiin uusioperhekuvioihin.
Miksi ylipäänsä miettiä vuosien yhdessäolon jälkeen että onko tuo minulle oikea? Eikö voisi uskoa siihen tunteeseen joka joskus oli ja vaan yksinkertaisesti päättää että tässä suhteessa olen ja pysyn enkä lähde sitä kyseenalaistamaan? Jos siis on hyvä olla yhdessä eikä ole sen kummempaa vääntöä. Kestääkö mikään suhde kyseenalaistamista, ne parit jotka ovat pitkään ypsyneet yhdessä tietääkseni pysyvät yhdessä sen takia etteivät osaa kuvitella elämää ilman toista. Onko se sitten hyvä syy olla yhdessä? Koska sehän on silkkaa pelkoa tulevasta, aina selviää ilman toista ja vaikkei sitä voisi kuvitella silloin niin eron jälkeen se on todellisuutta, ei tarvi kuvitella.
Tunnen siis lukuisia pareja jotka ovat eronneet vuosien liiton jälkeen sen takia että huomaavat yhtäkkiä että "se jokin" puuttuu. Mikä on "se jokin"?
Ahneus.
Sitä esiintyy muuallakin, kuin Wall streetillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eroaminen on myös opittu malli, ja toisaalta ei ole ehkä resursseja pitkään liittoon. On hienoa olla koko elämänsä saman ihmisen kanssa, siinä on extremeä kerrassaan.
olipas fiksuja kirjoituksia, kiitos :) T: Kyseenalaistamista harrastava 20v miehensä kanssa yhdessä ollut...ehkä pitäisi lopettaa kyseenalaistaminen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ja mun mies ollaan oltu yhdessä 21vuotta. Ja väitän edelleen rakastavani miestäni palavasti, samoin hön niin väittää minulle.
ja jännitys niin no se avioliitto on juuri sellainen miksi senkukin luo. jännittävä tai tappavan tylsä.
Meillä oli oma paha kriisimme 7 vuoden jälkeen, kiitos hyvän parisuhdeterapeutin loistavien vinkkien ja ideoiden pohjalta se pieni melkein sammunut kipinä löytyi takasin ja on palanut jo mooonta vuotta :)
Kysyy 30- vuotias typy joka löysi miehensä 10 vuotta sitten, eikä pitänyt tavallista ihmistä mitenkään jännittävänä.
Millanen ihminen on jännittävä?
Eikö parisuhde ole sanoja ja tekoja?
Tapaat mukavan ihmisen jonka luona on hyvä olla; ei siihen tartte olla erikseen jännittävä.
Minä en ole jännittävä ihminen. Tai mieheni. Me vaan tykätään olla yhdessä. Saatetaan tehdä nyt 30- vuotiaina eri asioita kuin 20- vuotiaina ehkä 40- vuotiaana sitä vaan haluaa eri asioita kuin toinen?
Minulla on ystäviä, jotka on tavattu hiekkiksella joten en ainakaan itse ole henkilö joka vaan leipiintyy toiseen tai muuta. Parisuhteessa kuitenkin elät toisen kanssa. Ei kaikkea voi sietää toisessa ja ehkä se suurin seikka on siinä että itse on pieni ihminen kun se vaikuttaa eikä voi sivuuttaa?
Mutta mitkä asiat pitää hyväksyä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tietämiltä. Siinä on keskivertoisesti nähty ja koettu jo monenlaista.
Eli koko aikuisikämme käytännössä.
Miksi meidän pitäisi erota?
En keksi siihen mitään järkevää syytä, keksittekö te?
Ei meillä silti mitään jännitystä ole tai jännittävää elämäntyyliä tai että jännittäisin mieheni kotiintuloa tms. Pitäisikö?
Emmekö saisi jatkaa tavallista arkeamme, lastemme vanhempina, käydä töissä ja hoitaa kotia ja puutarhaa?
Tykkäämme sekä samoista että erilaisista asioista, olemme sekä samaa että eri mieltä, pidämme lomaamme sekä yhtä- että eriaikaan.. Mutta jännittävää ja eksoottista tästä ei saa tekemälläkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
.. että löytyy heti näinkin nopeasti paljon niitäkin jotka ovat olleet yhdessä vuosikymmenet. Lähdin tätä nyt vaan pohtimaan kun olen 30+ ja tuttavapiirissämme paljon vauvaperheitä joissa vanhemmat alkavat ennen vauvan syntymää tai sen jälkeen miettimään että "se jokin" puuttuu. Itse olen aivan puulla päähän lyöty, minustakin tavallisessa ja etenkin vauvaperheen arjessa on ihan riittävästi haastetta ja jännitystä, suurin haaste on juuri se perheen yhdessäpitäminen. Mutta jostain syystä ihmiset alkavat kymmenenkin yhdessäolovuoden jälkeen miettimään että onkohan tuo sittenkään minulle oikea ja kyseenalaistavat sen että onko se koskaan ollutkaan. En käsitä että miten se voi 10 vuoden jälkeen lakata olemasta se oikea. Vaihtamalla voi parantua hetkeksi mutta parhaimmillaan se uusi suhdekin on 10 vuoden päästä mukava ja viuhdytään hyvin yhdessä muttei sen enempää. Siis en tarkoita etteikö suhteessa pitäisi olla rakkautta mutta rakastaminen sekoitetaan mielestäni usein rakastumiseen.
Otin tämän esille sen takia että mielestäni tässä on jonkinlaista ajan henkeä nähtävissä. On olemassa ihmisiä joille riittää se tavallinen arki eivätkä he kaipaa jännitystä ja se lienee se pitkän parisuhteen salaisuus pitkälti. Mutta kun työelämässä on jatkuva kilpailu ja draivi eteenpäin, samoin harrastukset tuntuvat aina olevan enempi vähempi tavoitteellisia, niin omat kuin lasten, niin tälle mallille ristiriitaista on se että parisuhteessa kehitys ei ole samanlaista vuodesta toiseen. Suhde voi pysyä samanlaisena, hyvänä mutta samanlaisena, vuodesta toiseen ja sehän on muilla elämän osa-alueilla yleensä huono merkki. Ura seisoo paikallaan, kuntosalilla ei ole kehitytty vuosiin, maratontulos ei parane, jotain siis tehtävä. Mielestäni asia on hyvin yksinkertainen: pitkässä suhteessa ei toimi samat lainalaisuudet kuin uralla tai urheilusuorituksissa mutta kun suhde ei ole suoritus. Harrastuksenkaan tai urankaan ei olisi pakko olla mutta yhä useammalle on. Kun seuraa vaikka noita julkkisliikemiehiä/naisia niin harvemmin hekään samaan kumppaniin kovin pitkäksi aikaa pysähtyvät.
miksi ylipäätään pitäisi olla yhden ihmisen kanssa 50 vuotta?
Ainakin lasten takia, jos niitä on hankittu. Ja on myös meitä, jotka pysyvät yhdessä ja samassa koska ovat alunperinkin valinneet hyvin. Tykkään siitä tutusta ja turvallisesta, en kaipaa jännitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähdin tätä nyt vaan pohtimaan kun olen 30+ ja tuttavapiirissämme paljon vauvaperheitä joissa vanhemmat alkavat ennen vauvan syntymää tai sen jälkeen miettimään että "se jokin" puuttuu.
että nämä ihmiset ovat säikähtäneet sitä elämänmuutosta, jonka lapsi tuo, ja sitten luulevat, että kyse on siitä, että suhteesta puuttuu "se jokin". Itse ainakin koin elämäni suurimman järkytyksen, kun esikoinen syntyi, mutten onnekseni siinä vaiheessa luullut, että minun ja miehen suhteessa on vika.
niin aika monta tärkeää asiaa jäisi ainakin multa väliin. Omaa taloa ei tulisi koskaan rakennettua, mihinkään paikkaan ei juurtuisi tai kiintyisi sej enempää, ystäväpiiri saattaisi vaihtua tiuhaan kulloisenkin kumppanin mukaan, joutuisi luopumaan puolison suvusta juuri kun on hieman oppinut pintaa syvemmälle tuntemaan heidän tapojaan yms. Puhumattakaan mitä lapsille merkitsisi se, että vanhemmat vaihtaisivat kumppania yhtenään.
Näen pelkkää etua pitkästä, elinikäisestä liitosta.
t: nainen 29v. Naimisissa 8v ja yhdessä 14v. Kolme lasta,omakotitalo rakennettu muutama vuosi sitten. Loppuikä yhdessä.
Alue: Aihe vapaa
juuri on yksi tuttavapariskunta jotka on olleet yhdessä 15 vuotta joista naimisissa 5 vuotta ja lapsi tulossa. Nyt eroamassa. On ok-talo ja tutut sukulaiset. Viihtyvät yhdessä, aina viihtyneet mutta toisen osapuolen mielestä pitäisi olla jännitystä, ovat mielestään enempi kavereita kuin rakastavaisia. Ikää kolmenkympin toisella puolella muttei paljon. Loppuikä kaiketi piti olla yhdessä. Olen huomannut että se eroamispäätös tehdään usein siinä kolmenkympin hujakoilla. Kai siinä on mukana kolmenkympin kriisiä ja yleensä päätös tulee toiselle osapuolelle yllätyksenä. Toinen ilmoittaa että "se jokin puuttuu".
Mikään ei ole varmempaa kuin epävarmuus. En nyt sano että kenenkään pitäisi alkaa suhdettaan kyseenalaistamaan ja päivittäin pelkäämään että kohta se lähtee. Mutta omista kavereista ja omasta elämästä kannattaisi pitää kiinni ja etenkin taloudellisesti riippumattomuudesta. Silloin ei jää ihan tyhjän päälle kun/jos se yllätys sieltä tulee. Itse tulin jätetyksi puolivuotiaan pojan kanssa täysin yllättäen eräänä iltapäivänä. Nyt alan olla voiton puolella mutta yli vuosi meni että sain elämämme edes jotenkin järjestykseen. Ja pitkä matka vielä edessä.