Asiantuntijoita paikalla? Miten aggressiivinen äiti vaikuttaa lapsiin? ov

On lähes aina epävakaan persoonallisuuden lapsuuden ihmissuhdekuva.



Tämähän ei siis tarkoita, että lapsista kasvaisi aina epävakaita.



Ainoastaan sitä, että epävakaan historiasta löytyy ristiriitainen kiintymyssuhde.



Toi sun toteuttama malli täytyis saada purettua mahd nop.

Ne rupeaa keskittämään energiansa oman kasvunsa ja kehityksensä sijaan sinuun. Seuraavat mielialojasi ja käyttävät energiansa sopeutuakseen niihin ja estääkseen räjähdykset. Kehitys saatta siis tavallaan pysähtyä eivätkä koskaan oikein itsenäisty. On vaikea itsenäistyä ja tietää mitä itse haluaa, kun on tottunut koko ajan elämään silmät toisessa ihmisessä, valmiina mukautumaan toisen mielialoihin sen sijaan että kuuntelisi omia sisäisiä viestejään siitä mitä haluaa elämältään.

aikuisina repimään itseään joka suuntaan ettei kukaan vaan olisi vihainen tai tyytymätön. Sitten jonain päivänä vain uupuvat ja reagoivat kuka mitenkin.

voisiko tuollainen kuvailemasi kiintymyssuhde olla esim. sitä että äiti ei pahemmin lämpimiä tunteita lasta kohtaan osoita, hoitaa kyllä hyvin kaikki ruokailut ja käytännön asiat, mutta ei ikinä kysy mitä lapselle kuuluu, ei tiedä eikä kysele ikinä lapsensa kiinnostuksenkohteista jne.? Oma äitini on tuollainen, ei koskaan osoittanut rakkauttaan millään muulla tavalla kuin "mekaanisella" huolenpidolla. Isä oli aina poissa. Jos äiti läsnä niin teki koko ajan jotain muuta, ei koskaan keskittynyt minuun.



Itse koitan välttää ylläkuvailemaani käytöstä, mutta aggressiivisuuttani ja vihaa/kiukkua en osaa kätkeä, jotenkin olo on vaan liian huono että siihen olisi voimia.



ap

aikuisina repimään itseään joka suuntaan ettei kukaan vaan olisi vihainen tai tyytymätön.

Mennään joka tuulen mukana ettei kukaan suutu. Ei pystytä katsomaan sisimpään että MINÄ olen tätä mieltä enkä suostu tähän. Tai valitsen toisin.

Jos lapsillesi tulee ongelmia aikuisena ja joutuvat esim. terapiaan, saattaa olla niin että he ovat sinulle vihaisia tai katkeria vain siitä, ettet hakenut apua. Nimimerkillä kokemusta on omasta suhteesta vanhempiin.

Mua enemmän huolestuttais tuo lapsen reagoiminen.

Mullakin palaa pinna ja huudan mutta silti ne ei säikähdä eikä tottele.



Tiedän joitakin raivopää-äitien (jotka kuitenkin lämpimiä ja nopeasti leppyviä) aikuisia lapsia, aika läheiset välit heillä on äiteihinsä ja hyvä itsetunto. Eivät ole sanoneet äitiään pelänneen, mutta että äidin kanssa ei pelleillä jos se on tosissaan.

että en kykene olemaan äiti lapsilleni. En vaan pysty tarjoamaan lapsille turvallista ympäristöä. En vaan tiedä mistä aloittaisin enkä halua lastensuojelun silmätikuksi, siksi en hae apua.



ap

juuri siten, että lapsi voi joskus luottaa ja joskus ei. Vanhemman vihanpurkaukset vuorottelevat rakkauden kanssa.Lapen on hankala ennakoida, milloin räjähtää.

Jos suhde on voittopuolisesti etäännyttävä, varhaista itsenäisyyttä korostava ja kylmä, tuloksena on välttelevä kiintymyssuhde.

Googlettelepa...kiintymyssuhdeteroria -hakusanalla tulee juttua varmaan sivutolkulla..

Sulla on kuitenkin asiat hyvin, kun sä tiedostat homman ja haluat muutosta :)

Me ollaan kaikki inhimillisiä ja sä elät vanhemmuuteen kasvamisen tiukimpia aikoja. Muista siis olla itsellesi myös armollinen.

Joskus vanhemman voimakkaat syyllisyyden tunteet pitävät osaltaan yllä vihaista ja äkkipikaista käyttäytymistä.

Vanhemmalla on jo valmiiksi niin paha ja syyllinen olo. Vanhemmalla saattaa olla ennakkooletus kohtaamisen tilanteista, että "ei tämä kuitenkaan suju.." yms..

voisiko tuollainen kuvailemasi kiintymyssuhde olla esim. sitä että äiti ei pahemmin lämpimiä tunteita lasta kohtaan osoita, hoitaa kyllä hyvin kaikki ruokailut ja käytännön asiat, mutta ei ikinä kysy mitä lapselle kuuluu, ei tiedä eikä kysele ikinä lapsensa kiinnostuksenkohteista jne.? Oma äitini on tuollainen, ei koskaan osoittanut rakkauttaan millään muulla tavalla kuin "mekaanisella" huolenpidolla. Isä oli aina poissa. Jos äiti läsnä niin teki koko ajan jotain muuta, ei koskaan keskittynyt minuun.

Itse koitan välttää ylläkuvailemaani käytöstä, mutta aggressiivisuuttani ja vihaa/kiukkua en osaa kätkeä, jotenkin olo on vaan liian huono että siihen olisi voimia.

ap

4 lasta, joita äiti pääasiassa hoiti ja isä oli paljon pois, mutta kun oli kotona, huusi ja/tai oli poissaoleva. Ollaan siis periaatteessa muun kuin aggressiivisen vanhemman kasvattamia, mutta kaikissa meissä sisaruksissa tunnistan tuon miellyttämisen tarpeen ja varpaillaan olon ja hyssyttelyn. Ja vaikenemisen ja paikalta poistumisen. Sitä on käsitellyt kukin tavallaan. Omalta osaltani meni kriisin kautta terapiassa, minusta seuraava sisarus on vahvempana luonteena pärjännyt omillaan, seuraava sisarus sairastui vakavaan masennukseen, oli aikoja sairaalassa ja viilteli itseään ja nuorimmainen purkaa ehkä kiireeseen ja puuhan järjestämiseen, ei oikein osaa asettua mihinkään. Kaikki on pärjätty elämässä hienosti ja nyt on asiat kaikilla hyvin, mutta kasvuprosessi on ollut pitkä ja rankka ja vieläkin tuntuu että omien mielipiteiden ilmaiseminen on jotenkin väärin ja niistä kantaa kovasti huolta ettei vaan kukaan loukkaantunut. Helposti tulee poljetuksi. En tiedä johtuuko tästä, mutta näyttäisi olevan linjassa muiden kommentoineiden kanssa...

omani eivät ole koskaan korvaansa kallistaneet vaikka miten huudan niille. En kai huutaisikaan jos ne kuuntelisivat niin kuin normaali-ihmiset. Eli pysyykö homma huutamisen tasolla eikä mene pidemmälle?

Harrastatko jotain, vai oletko liimattu kotiin lasten kanssa? Onko lasten isä kuvioissa?



Mulla on myös joskus vastaavanlaisia kilareita ja huomaan että ne tulee silloin kun olen ollut liikaa vain lasten kanssa kotona. On hyvä tiedostaa milloin alkaa napsua ja löysäillä vähän.



Ja äitini oli muuten ihan samanlainen kuin sulla, eli hyvin suorituskeskeinen, ei osannut keskittyä lapsen kanssa olemiseen. Nyt olen nähnyt sen vielä paremmin, kun ei osaa seurustella ja leikkiä lasteni kanssa, vaan siivoaa ja laittaa koko ajan jotain, lapset jää huomiotta.

Aggressiivinen äiti herättää lapsissa pelkoa, vääränlaista nöyryyttä ja tottelevaisuutta ja aggressioita. Mutta jos tuo on sinusta parempi vaihtoehto kuin se, että joudut "lastensuojelun silmätikuksi", niin siitä vaan. Älä hae apua. Ethän sinä aggressiivisuudestasi hintaa maksa, lapsesi sen maksaa.

että en kykene olemaan äiti lapsilleni. En vaan pysty tarjoamaan lapsille turvallista ympäristöä. En vaan tiedä mistä aloittaisin enkä halua lastensuojelun silmätikuksi, siksi en hae apua. ap

Ja äitini oli muuten ihan samanlainen kuin sulla, eli hyvin suorituskeskeinen, ei osannut keskittyä lapsen kanssa olemiseen. Nyt olen nähnyt sen vielä paremmin, kun ei osaa seurustella ja leikkiä lasteni kanssa, vaan siivoaa ja laittaa koko ajan jotain, lapset jää huomiotta.

sanasta sanaan identtinen tilanne kuin silloin kun äitini tulee meille.

Täällä kotona jumitan, mies on kuvioissa mutta aina töissä.

ap

Lämmintä kättä lähinnä.

Olen itse epävakaan aggressiivisen äidin lapsi. Tarkkailen muiden ihmisten mielialoja ja vaistoan liian herkästi tunnelmat ja ilmapiirit. Tämä on äärimmäisen raskasta, enkä sitä haluaisi. Tunnistan, että tunnetasoinen kehitykseni on pysähtynyt varhaislapsuuteen ja yllätän itseni reagoimasta lapsenomaisesti tietynlaisissa tilanteissa. En oikein tiedä, kuka olen ja mitä itse haluan.



Kolmonen sanoi hyvin sen, että on tottunut elämään silmät toisessa ihmisessä valmiina mukautumaan toisen mielialoihin. Tämä kuvaa oikein hyvin minua. En tiedä, mitä elämältäni haluan.



Olen jo 2 vuotta työstänyt näitä terapiassa ja joudun vielä jatkamaan. Olen todella pahoillani lastesi puolesta. Iselleni olisi helpotus, jos oma äitini kuolisi pois.

Ap menee yksityiselle lääkäriasemalle ja kertoo että haluaisi terapiaa pahaan oloonsa. Lekuri laittaa lähetteen paikalliseen mielenterveystoimistoon. Siellä todetaan mahdollinen terapian tarve, hankitaan sille Kela-rahoitus tai ap saa tukihenkilön jonka kanssa käy välillä juttelemassa. Ei kannata korostaa lasten osuutta niin lastensuojelua ei ole tarpeen ottaa kuvioihin mukaan. Kun ap saa omaa pahaa oloa ja elämäntilannettaan purettua, ongelma helpottaa siinä sivussa.

vois kysyä apua.

Kyllä kuulostaa tutulta.

Itse olen juuri sellainen kuvaamasi kaltainen äiti. Takana lapsuus tunteitaan melko vähän osoittavan äidin ja etäisen mutta vihaisen isän kanssa. Tulos on tässä. Muuten käännän vihan sisäänpäin, ýritän miellyttää kaikkia ennemminkin, mutta lapset ovat olettettavasti niin lähellä, että herkästi purkaa tunteitaan niihin. Sitten koen kamalaa syyllisyyttä, mistä tulee kierre, sillä tulen vihaiseksi itselleni ja sitten puran tätä vihaa ja pahaa oloa ulos.



Paras opetella suuntaamaan viha OIKEAAN suuntaan. Ja arvostamaan itseään. Omaa aikaa on pakko olla, liikuntaharrastus tms. voi auttaa. Oletko ap. kenties vähän alamaissa tai masentunut, vai mitä tuo paha olo voisi olla? Siitä kannattaisi lähteä, että selvittäisi sen. Terapia voisi auttaa.



voimia sinulle. Kannattaa hakea apua, jos olo on henkisesti hutera. Lasten takia!

miettinyt että lapsille olisi varmasti parasta jos kuolisin tai lähtisin pois.



Jotenkin sitä raahautuu päivästä toiseen. Näin itsekin ajattelin että lastensuojeluun en yhteyttä ota, enkä oikeen muuallekaan jaksa.



ap

niin kysympä vaan että käytätkö hormonaalista ehkäisyä? Minä olen sellainen itse että mikään _mikään_ hormonaalinen ehkäisy ei sovi minulle. Minusta tulee raivokas kiukkuinen ja aina ärtynyt akka josta ei ole äidiksi eikä parisuhteeseen. Pillerit kun lopettaa, menee viikko ja elämä hymyilee jälleen.



Tämä ongelma alkoi minulla ensimmäisen lapsen synnyttyä, ennen raskautta ehkäisyllä ei ollut mitään kuvattua vaikutusta.