Onko lapsensa adoptioon antava hyväntekijä ja mitkä ovat hänen vastuunsa lasta kohtaan?

biologista alkuperää painotetaan ihan liikaa "identiteetin" osana. Oikeasti suurempi merkitys on sosiaalisella vanhemmuudella ja johonkin kuulumisella - biopainotus on silkkaa länsimaista hörhötystä. Perinnöllisten sairauksien määrä on mitätön.

Minä olen, ja satun tuntemaan aika monta muutakin. Kyllä heille kaikille biologinenkin alkuperä on tärkeä, ja tiedot isästäkin niin tärkeitä, että niitä yritetään setviä arkistojen ja rekistereiden avulla salapoliisityönä.



Joitakin myös kiinnostaa perinnölliset sairaudet yms. Itse tiesin syntyneeni keskosena, ja totta ihmeessä se huolestutti koska tiesin, ttä taustalla voi olla jotain, mikä vaikuttaa myös oman vauvani hyvinvointiin. SIlti minulla ei ollut oikeutta tietää, miksi olen itse syntynyt reilusti etuajassa. Oma raskauteni ilmenikin riskiraskaudeksi. Syynä oli perinnöllinen sairaus. Onneksi lapsi syntyi kuitenkin terveenä, vaikkakin liian aikaisin hänkin.



Ehkä jotain muutakin ilmenee vielä "puun takaa"?

Olisi hyvä, jos johonkin asioihin voisi varautua ennakolta, tietäisi esimerkiksi, pitäisikö käydä joissakin syöpäseuloissa nuorempana, kuin mihin niihin yleensä mennään. Olisi hyvä esimerkiksi tietää, onko suvussa rintasyöpäalttiutta. Normaalisti ihmiset tietävät sukunsa tautihistorian. Lääkärissä minulta on kysytty lukemattomat kerrat sukuni sairauksista, joten ei se nyt varmaan ihan irrelevanttia tietoa ole!

ap

vastuun jatkuminen takaisi vain sen ,että lapsenmurhat ja hylkäämiset lisääntyisivät. Nyt lapsen voi kuitenkin turvallisesti jättää adoptioon. kyllähän adoption hoitavan tahon tiedossa säilyy bioäidin tiedot, ja lapsi voi halutessaan koittaa biologisen äitinsä etsiä. Sillä onko joku sairaus perinnöllinen ja suvussa, ei ole niin suurta merkitystä. Kun tiedetään että lapsi on adoptoitu, voidaan tietyissä tapauksissä esim epäilä, että asia olisi perimässä. Turha sitä puolta on korostaa.



Sosiaalinen vanhemmuus on paljon tärkeämmässä asemassa lepsen kasvun ja kehityksen takaamiseksi.



Itse olen kasvanut sijaisperheessä ,ilman tietoakaan biologisesta äidistäni (isä kuollut). Nyt kun olen aikuinen ,olen tämän "äidin" tavannut, ja tiedän, että sijaisperhe kasvupohjana on taannut minulle terveen aikuisuuden.

tosin mä tiedän vanhempani. Mut on siis adoptoitu aika myöhään, kouluikäisenä.



mun mielestäni tuo biologisten juurien selviitäminsen tärkeys on jotain, mistä meillä kulttuurissa tehdään tärkeää ihan turhaan. Se ei alunperin ole sellaista. Maailmassa on sellaisiakin kulttuureja, missä biologisella syntyperällä ei lähtökohtaisesti ole mitää nväliä (On esim tapana, että lapsettoman parin miehen kuollessa nainen ottaa miehensä sosiaalisen paikan tämän vanhempien lapsena. Koska tässä kulttuurissa on tärkeää, että mies tuottaa vanhemmpilleen lapsenlapsia, velvollisuus siirtyy tälle naiselle. Hänestä tulee silloin sosiaalisesti mies. Hän ottaa vaimon ja kun vaimolle sitten syntyy lapsi, se eka nainen on tämän lapsen isä. Sillä ei ole mitään väliä, että biologisesti noin ei tietenkään voisi olla - kulttuurisesti se mikä on tärkeää, tapahtuu. TÄrkeätä on se, mihin lapset synnyttyään kuuluvat, ei se, mistä he saavat alkunsa.)



Koska on olemassa toisenlaisia kulttuureja, joissa viologisella alkuperällä ei ole mitään väliä, ei voida sanoa mitenkään aukottomasti, että biologisen alkuperän tärkeys meillläkään olisi mitenkään automaattisen sisäsyntyinen ilmiö.



Taudeista ja perimästä olen sitä mieltä, että suomalainen perimä opntäynnä erilaisia taipumuksia sinne tai tänne. Niistä ei kuitenkaan oikeasti voi tietää, että osuiko kohdalle, ennen kuin osuu - ei edes silloin kun sukulaisensa tuntee. Voi tietää, että suvussa toisilla on korkea verenpaine mutta löytyy sieltä sitten myös niitä, joilla se on liian alhainen. Ei auta kuin mennä mittauttamaan oma. Syöpä on Suomessa joka kolmannella naisella, joten eiköhän se kannata joka tapauksessa käydä tyypillisimmissä seulonnoissa aika tiheään, oli suvussa mitä hyvänsä. Aika harvassa ovat nekin suvut, joissa mitään ei ole ja mistä sen sittenkään tietäisi, olisiko sitä juuri itse se ensimmäinen... Elämänsä voi käyttää murehtien kaikkien mahdollisten tautien todennäköisyyksiä tai sitten voi yrittää joka tapauksessa elää tyytyväisenä ja mahdollisimman terveellisesti, hoitaen tauteja sitten kun niitä tulee.

joka ei tiedä biologisen isänsä henkilöllisyyttä lainkaan. Onko asia hänellekin yhdentekevä kuten niille, joilla tämä tieto on?

totta, että äiti, joka antaa lapsensa adoptioon, antaa lahjan jollekin, mutta asioilla on aina kääntöpuolensa.



olen itse saanut kasvaa turvallisessa perheessa ihan biologisten vanhempieni kasvattamana, minulla on todettu verenpainetauti, tähän ei ole minkäänlaista perinnöllistä rasitetta tms. eikä tiedetä, mistä se johtuu. Muuta siis en tiedä, kuin että lopun ikääni syön verenpainelääkkeitä. Ei siis auttanut perimän tietäminen..



Ainahan voi syyttää muita ihmisiä elämässään kohtaamistaan vaikeuksista, mutta mitä se muuttaa, itse niiden vaikeuksien kanssa täytyy kuitenkin elää. Eikä ne oo sen vähäisempiä, jos niitä murehtii turhaan etukäteen. Toisaalta, jos ei tiedä murehtia, säästyy paljolta turhalta huolelta.



olisitko mielummin adoptoitu vai huonoissa oloissa biologisten vanhempien kanssa kasvanut?

Minustakin vastuu voi loppua siihen, kun antaa lapsensa adoptioon, mutta kyllä äidin on silti kerrottava virallisissa papereissa mm. lapsen isän henkilöllisyys, jos sen tietää. Se pitäisi olla lähtökohta ja myös adoptioviranomaiset painottavat adoptoidun oikeutta tähän tietoon. Silti jotkut bioäidit haluavat sen salata lapselta.



ap

Oma kokemukseni on hieman eri. Olin 19 kun annoin vauvan pois (ja kyllä, olisin voinut tehdä abortin, mutta en halunnut) vaan päädyin pitkän harkinnan jälkeen adoptioon (kävin sen 2 kk:n harkinta-ajan aikana katsomassa vauvaa muutaman kerran sijaisperheessä).



Ihmisten reaktiot olivat aika mielenkiintoisia. Muutamat olivat sitä mieltä, että tein rohkean päätöksen, loput haukkuivat minut surkeaksi ja itsekkääksi ihmiseksi, jonka ei koskaan enää pitäisi saada lapsia jne. En kuulemma halunnut pilata elämääni lapsella. Voin sanoa, ettei ollut helppoa aikaa koska en ollut silloin (enkä ole vielä vuosienkaan jälkeen) varma, teinkö oikean päätöksen.



Vauvalle merkittiin kyllä papereihin isä, joten lapsi saa halutessaan tietää molemmista biologisista vanhemmistaan. Tämä isä vain pesi jo alkuvaiheessa kätensä koko asiasta ja ilmoitti, että saan itse päättää mitä teen vauvan kanssa, häntä ei kiinnosta pätkääkään koko asia.



En koe olevani pyhimys sen takia, että annoin lapsen pois, mutta en myöskään mikään pahis. Olin nuori enkä kokenut siinä elämäntilanteessa pystyväni huolehtimaan lapsesta, hyvä kun kykenin pitämään itsestänikään huolta. En mielestäni tehnyt päätöstä vain oman itsekkyyteni takia, vaan halusin aidosti antaa lapselle sellaiset puitteet elämälle, että hän voi elää tasapainoista elämää sellaisten vanhempien kanssa, jotka kykenevät pitähään lapsesta huolta paremmin kuin minä.



En silti tiedä, olisinko voinut onnistua siinä, ehkä, ehkä en. Silloiset päätökset tein sen hetkisen tilanteen mukaan, jotka puolsivat enemmän adoptiota. Olen pian kahden lapsen äiti ja miettiessäni tuota aikaa, olen varma, etten olisi kyennyt tasapainoiseen elämään lapsen kanssa, mikä olisi varmasti johtanut muihinkin ongelmiin. Tiedän kuitenkin sen, että ne tein kaksi ihmistä hyvin onnellisiksi ja (toivottavasti ainakin) takasin pienelle vauvalle turvallisen ja tasapainoisen elämän.