Mitä haittaa lapselle on riitelemättömästä kodista? Siis haittapuolista nyt puhe.

miksei meillä riidellä, mutta kuten sanottua, se yleensä saa paljon vastaväitteitä ja epäuskomuksia osakseen. Minusta suurin syy on, että me ymmärretään toisiamme vaikkei olla samaa mieltä. Kumpikin tietää toisen elämän kolhut ja kipupisteet, joten on helppo (helpompaa) joustaa silloin kun toinen sitä joustoa tarvitsee. Eikös olekin sellainen sanonta että parisuhteessa saa olla vihainen ja raivoissaan muttei koskaan yhtäaikaa. Näin meillä onkin. Minullakin meni jonkin aikaa oppia että voi tulla kuulluksi ilman että esittää sanottavansa kovalla äänellä, tuohduksissaan. Minusta riitely vahingoittaa aina ihmistä, enkä halua mitään pahaa hänelle, joka on ollut minua kohtaan ihanampi kuin kukaan muu.



Totta kai meillä on erimielisyyksiä, mutta ne on kummastakin niin mitättömiä ettei haittaa antaa periksi jos juttu on toiselle kovin tärkeä. No en tiedä osasinko yhtään selittää ymmärrettävästi tai uskottavasti.



terveisin Ap

mutta totta. Ihailtavaahan tuo on, että on pokkaa esittää sanottavansa pienimmän haitan periaatteella, toista loukkaamatta. Ei mullekaan riitely tai mustasukkaisuus ole mikään terveen parisuhteen mitta. Luulen että moni omassa suhteessaan epävarmaan haluaa näin sanoa. Koska he eivät jaksa luottaa, että jonkinasteinenkin riitely on ihan yhtä normaalia kuin riitelemättömyys. On vain erilaisia suhteita.

joka oli ollut yhdessä tyyliin lukiosta asti eikä koskaan riidellyt. Saivat kolme lasta ja olivat naimisissa 20 vuotta. Kunnes miehelle tuli neljänkympin villitys, otti ja ihastui erosi.

joka oli ollut yhdessä tyyliin lukiosta asti eikä koskaan riidellyt. Saivat kolme lasta ja olivat naimisissa 20 vuotta. Kunnes miehelle tuli neljänkympin villitys, otti ja ihastui erosi.

ja ero tuli niille.

Miehen kotona taas on riidelty kovaäänisesti ja 60v avioliittoa jatkunut.



Meillä riidellään, toivon ettei lapsille tule traumoja ja toivoisin että osattais olla aikuisemmin mutta kun pinna palaa!



Sisarusten, vanhempien tai kavereiden kanssa en koskaan riitele, miehen kanssa vain ja lastenkin kun ovat ehtineet nyt esimurkkuikään ;-/

Eli on siitä ollut lapsille haittaa, ja paljon.

Minun appivanhempani (ikää heillä yli 70 v. aviossa yli 40 v.) eivät ole eronneet vaikka eivät riitele.

Itsekään en riitele mieheni kanssa. Osataan keskustella asioista ja neuvotella ilman riitelemistä. En edes tiedä mistä asiasta meidän pitäisi riidellä =o

Eiköhän se kodin ilmapiiri ole tärkeämpi tekijä kuin se riidelläänkö vai ei.

minusta riitely kuuluu elämään ja kyllähän työpaikoillakin on ristiriitoja ja ihan kunnon riitoja myös. Ystävien kesken on riitoja. Ja totta kai perheissä on riitatilanteita.



Esim. vaikka meillä ei omasta takaa olisi juuri riidanaiheita, niin sukujen kautta tulee tilanteita, joista on pakko vähän taittaa peistä. Avioliiton myötä kun tulee elämään paljon muitakin ihmisiä kuin vain se oma puoliso. Ja sitten ne kuviot pitää muokata omalle perheelle sopivaksi.



Lapsuuden ystävistäni yhden vanhemmat tappelivat käsittämättömän paljon ja viettävät yhdessä edelleen eläkepäiviä lastenlapsista nauttien.



Toisilla taas ei koskaan riidelty, mutta vanhemmat erosivat heti kun lapset oli täysiän saavuttaneet.

miksi pitäisi alkaa riitelemään jos toinen on jostain erimieltä o.o

Minusta ainakin on kiva keskustella erilaisista mielipiteistä ja rakentaa kuvaa miksi toinen on mielipiteeseensä päätynyt.



En muutenkaan kuvittele että oma mielipiteeni (tai elämäntapani tai arvoni) olisi ainoa oikea. Tiedän, että se mikä sopii sinulle, ei välttämättä sovi minulle ja päinvastoin. Eikä tässä ole kyse alistumisesta. Päätän itse omat mielipiteeni eikä minua loukkaa jos sinun mielipiteesi on erilainen.

riitelemään niin, että vain asiat riitelevät, eikä opi pyytämään anteeksi (sydämestään) eikä antamaan anteeksi, unohtamaan riidan ja jatkamaan elämää.



Minun kotonani on riidelty mutta myös sovittu, mieheni kotona tunteita ei ole näytetty ja ollaan oltu "sopuisasti": mieheni menee riidassa henkilökohtaisuuksiin helposti, kaivaa aina vanhoja asioita uudelleen ja uudelleen, välttää riitelyä lähtemällä tilanteesta marttyyrina pois, eikä osaa itse pyytää anteeksi, muttei osaa helposti antaakaan anteeksi.



Mutta yhdessäolovuosiemme aikana hänkin on oppinut ja edistynyt, riitelemme myös lasten kuullen, mutta näytämme lasten edessä kuinka pyydämme anteeksi ja sovimme riidan.

eikä aikuisten asioista muutenkaan keskusteltu. Nyt mieheni tehokkaasti lakaisee kaikki ongelmat maton alle, eikä halua puhuakaan mistää asiasta, mikä voisi olla negatiivista. Kiva. Appivanhemmille tulikin sitten myöhemmin ero ja appi lähti nuoremman matkaan. Edes silloin ei asioista puhuttu.

saada riitaa aikaan, jos ollaan jostain eri mieltä. Mutta toki tulee tilanteita, joissa kumpikin haluaa oman tahtonsa läpi tai toinen ei kiireessä/epähuomiossa ota toista tarpeeksi huomioon ja sitten riidellään, kunnes asia on selvä.



Meillä on esim. ollut kovia riitoja siitä, kun toisen äiti eli siis toisen anoppi, on kyläillyt meillä pitkiä aikoja. Äitinsä lapsena ei osaa ottaa huomioon, että käytös muuttuu helposti ja omasta puolisosta voi olla ikävää, että oma koti muuttuukin tavallaan toisen lapsuuden kodiksi.



Nämä tilanteet on sitten kaksin käyty läpi, kunnes on löytynyt oma, meidän perheen tapa toimia, mutta kyllä siinä on ihan kunnon riitoja ollut. Ja ne on kunnolla sovittu. Tuntuisi todella oudolta, ettei perheessä mitään vastaavaa ristiriitatilannetta ikinä tulisi.

eikä aikuisten asioista muutenkaan keskusteltu. Nyt mieheni tehokkaasti lakaisee kaikki ongelmat maton alle, eikä halua puhuakaan mistää asiasta, mikä voisi olla negatiivista. Kiva. Appivanhemmille tulikin sitten myöhemmin ero ja appi lähti nuoremman matkaan. Edes silloin ei asioista puhuttu.

Ei myöskään kuuntele. Asioista keskustellaan ja on todellakin ok olla erilaisia mielipiteitä, mutta nyt tarkoitan itsekin parisuhteen kipupisteitä. Silloin on selvää että kun tunteet ja parisuhde on pelissä, niin asioiden selvittely voi äitiyä kiivaaksi keskusteluksi=riitelyksi.

eikä aikuisten asioista muutenkaan keskusteltu. Nyt mieheni tehokkaasti lakaisee kaikki ongelmat maton alle

eikä kyllä muutenkaan puhuta ristiriitoja aiheuttavista asioista. Toinen miniä on täysin riitautunut appiukon kanssa, kun kerran sanoi vähän suorempaan asioista. Välit menivät siis kertalaakista yhden ainoan tilanteen myötä, joka minun mittapuullani oli kuitenkin aivan mitätön. Meillä kun on kotona riidelty railakkaasti, mutta sovittu myös selkeästi ja pyydetty anteeksi ja halittu ja pussattu. Mies ei muista, että isänsä olisi koskaan esim. halannut häntä, joten se tunteiden näyttämisen pelko ulottuu myös riitelemiseen. Ei hyvä. Itse haluan opettaa lapselleni, että myös negatiiviset tunteensa saa ja kuuluu näyttää eikä aina teeskennellä, että kaikki on ok tai että on samaa mieltä kuin toinen.

paitsi että... Jos lapsia on vain yksi, eikä näin ollen tulee riitelyjä ja sopimisia sisarusten kanssa, jää tietenkin yksi sosiaalisen kanssakäymisen osa-alue oppimatta. Esim. lapsen on aikuisena vaikea pyytää anteeksi, ei "osaa" riidellä jne..

tosi harmooniset, niin musta asia on silloin kaikinpuolin hyvä. Jos ns. pinnan alla kytee ja lapsikin näkee, että kaikki ei ole kunnossa, mutta silti ei riidellä koskaan eikä ns. puhdisteta ilmaa, niin ei varmaan ole hyvä juttu.

Jos elää tasapainoisessa perheessä, jossa aidosti ei riidellä ja asiat keskustellaan ja vanhemmat ovat asioista hyvin samoilla linjoilla, niin en usko siitä olevan haittaa lapselle. Kyllä sitä riitansa oppii silti sopimaan, vaikka vanhemmat eivät riitelisi.

riitelynä niin sellainen on tietysti pahasta lapsille ja aina tulee vähän sellainen syyllinen olo että mikäs nyt on tehty väärin kun vanhemmat on vihaisia ja helposti lapsi syyttää itseään.



Jos sensijaan riitelyn puute johtuu siitä, ettei ole mitään eripuraa niin se lie on pelkästään positiivista.

Tuntuu että monesta vastaajasta riitelyn pitää olla äänekästä ja loukkaavaa, eli siinä huudetaan ja ainakin jollain tavalla lähtee mopo lapasesta kun pitää pyytää jälkikäteen anteeksi (eli tuli kuitenkin sanoneeksi jotain mitä ei olisikaan halunnut sanoa).



Siis vain perinteinen riitelykö on lapselle opettavaista? Minusta kun riitely voi tapahtua normaalein äänenpainoin ja asiassa pysyen, mutta onko se sitten vain keskustelua.



Joka tapauksessa vetoa siihen että meillä on tämmöinen koti, toisilla toisenlainen, ja minusta riitelemätön tai riitaisa JA riitansa sopiva koti ovat ihan yhtä hyviä kasvualustoja lapselle.



Omassa lapsuudenkodissani riideltiin raivokkaasti ja kaikkia loukkauksia käyttäen, sitten mökötettiin ja lopulta vain oltiin tavallisesti. Ei anteeksipyyntöjä, ei asian selvittelyä jne. Minä en oikeasti jaksa kuunnella enää riitelyä, huutamista, sättimistä jne. Sori vaan!

joka oli ollut yhdessä tyyliin lukiosta asti eikä koskaan riidellyt. Saivat kolme lasta ja olivat naimisissa 20 vuotta. Kunnes miehelle tuli neljänkympin villitys, otti ja ihastui erosi.

Mutta siis, piti sanoa että kun mies sitten löysi uuden, tuli heille vaimon kanssa (tietysti) karmeat riidat kaikesta eroon liittyvästä. Heidän vanhin lapsensa osaa nyt jo sanoa, että pelkää riitoja, esim kun äidillä on nyt uusi mies ja jos he riitelevät,niin tämä vanhin itkee ja pelkää että "nyt nekin eroo kun ne riitelee".

Mielestäni lasten on hyvä ja terveellistä nähdä, että vanhemmat voi riidellä (sivistyneesti tietenkin eli riidat ei saa eskaloitua käsistä ainakaan lasten nähdän) eli siis asiat voi riidellä ja että silti kaikki edelleen rakastaa toisiaan, kaikki on hyvin ja riidat osataan sopia. Lastenkin on hyvä tällainen tapa oppia, minusta se on yksi elämän selviytymikeinoista: osata riidellä rakentavasti.