Rehellisesti: Miksi sinä halusit naimisiin ja millaisilla suhdetaustoilla

Halusin naimisiin, koska avioliitto on mielestäni ainoa järkevä yhdessä elämisen muoto. Ei tarvii arvuutella, että onko toinen tosissaan vai ei. Mies kosi ja vastasin kyllä.

kun olimme seurustelleet puolitoista vuotta ja huomasin vastaavani myöntävästi. En ollut asiaa sen syvemmin ajatellut, tajusin vain tuossa tilanteessa, että tässä on oikeasti se mies, jonka kanssa haluan elää lopun elämäni ja jos mies pitää tärkeänä sitä, että olemme naimisissa, se kyllä sopii minulle.



20 vuotta yhdessä, kuusi lasta ja suostuisin tämän miehen kosintaan riemusta kiljuen edelleen, jos asia olisi ajankohtainen.

No ei olla naimisissa, vielä.

Ollaan yhdessä oltu vasta 10 vuotta. Nimi meidät vaan erottaa! ;)



Me jos mentäisiin naimisiin niin vaan sen takia että olisi kaikilla sama nimi.



Rakastaa voi toista ilman sormustakin.



Kyllä minä ymmärrän kakkosen nimi -seikan.

Mikä sitten olisi "syy" mennä naimisiin jos ei konkreettinen muutos?

20 vuotta yhdessä, kuusi lasta ja suostuisin tämän miehen kosintaan riemusta kiljuen edelleen, jos asia olisi ajankohtainen.

Meillä yhteisiä vuosia on takana vasta 5, mutta minusta tuntuu, että koko ajan enemmän paljastuu, millainen tuuri minulla kävi miehen valinnassa. Mukavaa, että vielä 20 vuoden jälkeenkin voi tuntua tuolta.

koska halusin osoittaa myös julkisesti sitoutuneeni mieheeni, lakityistä (esim. jos toinen kuolee) ja siksi koska ajatuksissa oli perheen perustaminen ja halusin että meillä kaikilla olisi sitten sama sukunimi. Taustalla 3 v kestänyt suhde, nyt takana 11 yhteistä vuotta ja perheeseen liittynyt yksi lapsi joka nyt 5 v.



Lisätään nyt vielä että minulle on ihan sama menevätkö muut naimisiin vai eivät enkä pidä naimisiin menemättömiä luusereina, sitoutumiskammoisina, omituisina, teinikapinaan jämähtäneinä tms. mitä joskus kuulee väitettävän.

koska mielestäni se on ainoa oikea tapa aloittaa perheen perustaminen. Oltiin sitä ennen seurusteltu parisen vuotta.

olimme olleet jo melkein 10 vuotta yhdessä ja asuneet 5 vuotta yhdessä ja tiesin että jos emme mene nyt niin sit se vaan jää. Nyt ollaan oltu 15 v naimisissa ja on kaksi lasta.

jonka kanssa suunnitellaan yhteistä loppuelämää ja perhettä, haluan myös naimisiin. Minulle siinä ei oikein ollut edes muita vaihtoehtoja. Mulle se on merkki lopullisesta sitoutumisesta ja siitä, että ollaan perhe. Myös taloudellisesti järkevää.

Sitten tapasin sen miehen, jonka kanssa kaikki loksahti. Mies kosi jo puolen vuoden seurustelun jälkeen, ja mentiin kihloihin, myöhemmin sitten naimisiin.

ja vuoden kihlauksen jälkeen. Vuoden päästä häistä syntyi esikoinen. Olisimme voineet lykätä lastentekoa, mutta vauvakuume nosti päätään ja työpaikalla tilanne oli otollinen lapsen saamiselle.



Nyt 10v yhdessäoloa takana sekä kaksi lasta. Olen onnellinen, pahimmat ruuhkavuodetkin ovat jo takanapäin.

ja suuret häät oli kauhistu.



Mutta kun tapasin 29 vuotiaana mieheni, ei ollut paluuta entiseen. Se vain kolahti niin kovaa, että mieheni kosiessa muutaman kuukauden päästä tapaamisestamme, vastasin kyllä.



Mies antoi periksi hääinholleni ja menimme naimisiin salaa.



Ensi kesänä 15v. hääpäivä

rakastuin häneen mutta erinäisten syiden vuoksi seurustelimme kumpikin ensitapaamisemme jälkeen vielä vakavasti toisaalla (siis tavatessamme ekan kerran emme seurustelleet). 20-v ryhdyimme seurustelemaan keskenämme ja olin 25-v, kun avioiduimme. 3 kk naimisiin menomme jälkeen syntyi esikoisemme ja viime talvena vietimme 10-v hääpäivää. Nyt edelleen onnellisia ja kuukauden verran neljän lapsen vanhempia. Ihana talo ja avioliitto myös pankin kanssa (tosin jälkimmäinen "avioliitto" melko kevyin ehdoin).

Siksi teimme avioehdon, joka sulkee molempien ennen avioliittoa omistaman omaisuuden ja perintönä saatavat avio-oikeuden ulkopuolelle.

Olen aiemmin ollut yli 7 vuoden suhteessa, jossa ei käynyt mielessäkään avioliitto ja yhdessä reilun vuoden suhteessa. Tämän miehen kanssa menimme naimisiin 5 kk seurustelun jälkeen. Se oli vain vahva sisäinen tunne, että nyt on löytynyt mies, jonka kanssa olen lopun ikäni.

miehelleni erittäin tärkeää. Voidaan siis sanoa, että mies pakotti. Olemme olleet yhdessä nyt 7 vuotta, enkä vieläkään haluaisi mennä naimisiin. Naimisiin meno on turhaa minulle.

odotin ensimmäistä yhteistä lastamme (mulla oli ex-suhteesta (avoliitosta) 1 lapsi, ja ex ei halunnut koskaan naimisiin kanssani), ja halusin yhteisen sukunimen, juridiset seikat, ja enempi semmoista yhteenkuuluvuuden tunnetta.



Olimme olleet 8 v yhdessä kun menimme naimisiin (rv 17 taisi olla menossa), ja nyt avioliitossa olemme olleet reilun 8 v. Yhä erittäin onnellisina yhdessä =)

Yhteisiä lapsia on kaikkinensa kolme nykyään, ja neljättä yhteistä toivomme.

Eihän avioliitto hirvittävästi mitään muuta, mutta ei se suhdetta ainakaan yhtään huonommaksi ole tehnyt ;-)

Mentiin keskenämme maistraatissa (tai no, vanhin lapsista oli mukana). Seurusteltiin 5 v kunnes toinen lapsi oli tulossa, jolloin päätettiin ottaa niskasta kiinni itseämme ja mennä viimein naimisiin. Siitä oli puhuttu vuosia, mutta koska me ei haluttu normihäitä, niin ei oikein päästy selville siitä pidetäänkö juhlia vai ei. Ei sitten pidetty, syömässä käytiin jälkikäteen lähimpien ihmisten kanssa.



Meille avioliitto on järkiliitto, eli sen takia että tämä yhteiskunta on kuitenkin vielä suunniteltu niin että on puolisoille sekä lapsille turvallisempaa kun olemme naimisissa. Rakkauteen tai sen määrään, saatikka sitten arkielämään, naimisiinmeno ei ole vaikuttanut millään lailla.

ihan huvikseen vaan, ei siihen sen kummempaa syytä ollut...paitsi meillä tietysti oli yhteinen lapsikin ja koska oli lisää tulossa, niin ei tarvinnut niitä kuulusteluja enää läpi käydä. Yhdessä oltiin oltu naimisiin mennessä 9v.

Mieheni oli ollut uskoton mutta palannut takaisin ja halusin, että liittomme uusi alku osoitetaan konkreettisesti avioliitolla. Ajattelin, että säilyn hänen mukanaan vähintään virkatodistuksessa perukirjoitukseen asti.



Eroonhan se tietenkin johti, molemminpuolisesta rakkaudesta huolimatta.



Toisella kerralla menin naimisiin paitsi rakkaudesta ja koska uskoin löytäneeni loppuelämäni kumppanin, myös siksi, että meillä oli uusperhe. Miehelläni oli lapsensa takia tarve osoittaa ulkopuolisille, että hän on tosissaan, ja siksi menimme nopeasti naimisiin. Onhan isän vaimo eri asia kuin isän uusi h-a.

olimme seurustelleet jo seitsemän vuotta siinä vaiheessa. Alkoi kolmekymppiä kolkutella ja aika perustaa perhe. Molemmille oli itsestään selvää että menemme naimisiin. Esikoinen syntyi vajaan vuoden päästä häistä ja nyt on lapsia kolme ja yhteisiä vuosia kaikkiaan 17. Meillä ei ole esim. avioehtoa ja kaikki omaisuus on hankittu yhdessä ja yhteistä.

koska se tuntui vaan hyvältä ja "oikealta".

Esikoinen syntyi avoliitossa ja toista odottaessamme päätimme myös avioitua neljän ja puolen vuoden yhdessä elon jälkeen. Kummallakin "kotoa opittu malli" ja jos nyt meinataan olla koko loppuelämä yhdessä niin miksikäs ei.. Hyvältä tuntuu ja jostakin se kuuluisa turvallisuuden tunne kumpuaa :D



En minä silti koe että avoliitossa elävien ystävieni tai muidenkaan pitäisi avioitua. Jos avoliitossa on hyvä olla niin sitten eletään niin. Mitä kukaan on täällä muiden valintoja tuollaisista asioista arvostelemaan! Ihan yhtä aitoa se rakkaus on avoliitossakin.



Toisaalta kihlaus on lupaus avioliitosta ja sitä aina vähän ihmettelen että ihmiset kilhautuu muttei mene naimisiin koskaan. Mä taidan olla vanhanaikainen parikymppinen..