Lue keskustelun säännöt.
Väitös: Ongelmalapsia syrjäytetään arkiporukoista
27.04.2010 |
Epäsosiaalisesti käyttäytyvien lasten asema on jälleen kääntymässä 1940-luvun suuntaan, jolloin heidät usein luokiteltiin psykopaateiksi ja suljettiin laitoksiin.
Välillä ongelmille etsittiin selityksiä lapsen sosiaalisista ja kasvuolosuhteista. Nyt lasten käytöshäiriöitä pyritään taas selittämään psyykestä käsin, ja sijoituspaikaksi tarjotaan usein laitosta.
-Lapsen suojelun sijasta on ryhdytty suojelemaan yhteisöä lapselta, sanoo valtiotieteen maisteri Elina Pekkarinen Helsingin yliopistosta.
Hän väittelee keskiviikkona rikollisista pojista ja lastensuojelusta. Tutkimuksen aineistona on viiden pojan tapaukset eri vuosikymmenillä 1940-luvusta tähän päivään.
Tutkimuksessa saatiin viitteitä siitä, että lähiyhteisöjen suhtautuminen rikoksia tehtaileviin lapsiin ja heidän perheisiinsä on ollut samantyyppistä vuosikymmenestä toiseen.
Poikkeavuutta siedetään heikosti, ja ongelmat sysätään herkästi viranomaisten harteille.Pekkarinen katsoo, että parannusta huonommassa asemassa olevien kohteluun ei saada vain poliittisella tahdolla ja rahalla, vaan myös asenteiden olisi muututtava perinpohjaisesti.
Medikalisaatio peittää muut ongelmat
Nykyisin yhä useammalla lapsella on diagnoosi jostain psyykkisestä häiriöstä. Tätä selittää pitkälti psykiatristen palvelujen lisääntyminen ja kasvanut kyky tunnistaa näitä ongelmia.Pekkarisen mielestä kyse on osittain kielteisestä kehityksestä, jossa sosiaalisia ongelmia selitetään lääketieteestä käsin.
-Diagnoosit ovat helpotuksia perheille. Tämä on kuitenkin ongelmallista, koska silloin kenenkään ei välttämättä tarvitse katsoa peiliin eikä tutkailla, millaista perhe-elämä ja arki on. Että lapsi nyt vaan on sairas.
Pekkarisen mielestä 1970- ja 1980-luvuilla yhteiskunnassa ja lastensuojelussa kuljettiin hetken aikaa parempaan suuntaan. Tuolloin sosiaalisia ongelmia katsottiin kokonaisvaltaisesti, harrastuksia tuettiin ja sosiaalityöntekijälle sai aikoja.
-Hyvinä aikoina nuoria tavattiin intensiivisesti, vaikka heillä ei juuri silloin olisikaan ollut ongelmia. Nykyään reagoidaan vasta kun ongelmat ovat ilmeisiä. Lastensuojelu on kuin tulipalojen sammuttamista. Tämä on tosin ihan ymmärrettävää, koska resursseja ei ole riittävästi, Pekkarinen sanoo.
STT
Kommentit (16)
On koko joukko ammatteja, joihin on vaikea tai mahdoton päästä, jos menneisyydessään on ollut mielenterveysongelmia tai jotakin sosiaalisia murheita. Juopot näemmä saavat kuitenkin seilata merillä, lentää lentokoneita ja toimia kasvattajina. Jonkinlaiset mielenterveysongelmat ovat hyvin tavallisia. Jos työelämässä ei aleta hillitä täydellisyydentavoittelua, melkoinen osa työvoimasta päätyy invalidin asemaan ilman invalidien saamia tukia. Sanotaanpa näin, että jos on rillipää ja sairastanut masennusta - vaikka kuinka kauan sitten - ei tahdo enää kelvata kuin tilapäiseksi aputyövoimaksi. Mutta onneksi tällä yhteiskunnalla on varaa syrjäyttää väkeä. Ja ihan hyvä, että se aloitetaan jo lapsena tai nuorena, niin ei ehdi kehittyä turhia luuloja itsestään kuten minun ikäluokalleni. Meillehän uskoteltiin että koulutus ja ahkera työnteko kannattaa ja niillä myös voitetaan rillien ja mielialojen ja muiden suhteellisten vähäisten asioiden haitat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Ei ole hankalia lapsia, on vain hankalia lapsi-vanhempi suhteita." Harvoin kuulemma nämä "hankalat" lapset edes tarvitsevat mitään terapiaa, yleensä tilanne saataisiin purettua, jos vanhemmat saisivat vähän apua lasten kasvatukseen.
"Ei ole hankalia lapsia, on vain hankalia lapsi-vanhempi suhteita." Harvoin kuulemma nämä "hankalat" lapset edes tarvitsevat mitään terapiaa, yleensä tilanne saataisiin purettua, jos vanhemmat saisivat vähän apua lasten kasvatukseen.
On aika paljonkin neurologisia sairauksia, jotka on synnynnäisiä ja havaittavissa vaikkapa aivokuvista.
Tietenkin se sitten on vähän toinen juttu, että niihinkin voi reagoida oikein, väärin ja siltä väliltä.
Mutta kauheata, jos tuolla lailla KATEGORISESTI syyllistetään vanhempia. Se on yhtä idioottimaista kuin jos väitettäisiin, että "ei ole huonoja kasvattajia, on vain neurologisesti sairaita lapsia".
-as-lapsen surullinen äiti-
tuota "yhteisöä suojellaan lapselta". Oltiin tässä vähän aikaa sitten leikkipuistossa. Sinne tuli pari alakouluikäistä poikaa, jotka tosi innokkaasti tekivät tuttavuutta eskari-ikäisen poikani kanssa. Tiesin jo etukäteen nuoremman käytökseltään vähän erikoiseksi, ja tämä heittelikin veljensä päälle hiekkaa (ilman että tämä mitenkään suuttui), pelleili työntävänsä kepin yhden koiran peräreikään (oltiin siinä viereisellä polulla ulkoiluttamassa) ja lähtiessään potkaisi poikaani yhtäkkiä selkään. Voitte sanoa, että olen ikävä ja ahdasmielinen ihminen, mutta en mitenkään riemuitse, jos nämä outolan veljekset jatkossa osuvat samaan puistoon kuin me. Pakkohan kai on omaakin lastaan suojella? Ehkä pojista nuoremmalla on joku diagnoosi, ken tietää, mutta sitä ihmettelen, miten vanhemmat antavat tämän lapsen illalla kulkea ympäriinsä, jos tietävät, että ei hallitse itseään. (Siis aiemminkin mitä olin poikaa nähnyt, oli just sellainen, että saattoi yhtäkkiä ihan kilahtaa.) Mutta mitä sitten pitäisi tehdä? Pitääkö meidän juosta karkuun, kun lapsi ottaa tosi hanakasti kontaktia vai yrittää leikkiä yhdessä (joka päättyy huonosti)? Musta tämä on oikeasti aika kaksipiippuinen asia: yrittää sopeuttaa yhteisöön vai suojella yhteisön muita jäseniä?
Ehkä se on kuitenkin niinkin, että nykyään se puuttumisvastuu on jotenkin ulkoistettu. Vielä esim. omassa lapsuudessani todennäköisesti sinä (=puistossa ollut toisen lapsen äiti) olisit puuttunut asiaan ja kiikuttanut sen häilääjän kotiinsa ja kotona olisi lasta heti ojennettu.
Eli ollaan aika arkoja puuttumaan heti ja napakasti häiriköintiin.
Ja kouluissa erityislapset mieluummin suljetaan eri luokille ja ryhmiin kuin mukautetaan esim. koululuokkaa sellaiseksi, että siellä voi olla myös vähän erilaisia lapsia (= pienennetään ryhmäkokoa, palkataan avustajia). Tuosta on viime vuosina paljon puhuttu, mutta ikävä kyllä raha taitaa estää oikean inkluusion.
- as-lapsen surullinen äiti-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Diagnoosin kanssakin se on olemassa ja homma on vain saatava toimimaan.
tietysti minä sanoin pojalle tiukkaan sävyyn, ettei hiekkaa heitetä toisten päälle, kun heitti ilmeisesti veljeään aivan silmille. Ei siis koskenut omaa lastani, mutta oli mielestäni ihan ok puuttua. Ja siitä tottakai sanoin, kun potkaisi poikaani aivan yhtäkkiä selkään. Tajusin vaan, ettei ole ns. "tavallinen lapsi", ei jotenkin reagoinut mitenkään. Siis ei häpeää eikä toisaalta uhmakasta asennetta. Ja se, että veljestä oli selvästi ihan normaalia saada hiekkaa naamaansa, kertoi omaa kieltään ehkä sekin. Vaikea siinä on ulkopuolisena kovasti "kasvattaa", kun tulee tunne, ettei ns. normaalikasvatus varmaan nyt auta. Korostan vielä, etten mitenkään vihaa tätä lasta, sillä ymmärrän, että hänellä on oikeasti kurjaa. Ja koulun pihalla olen kuullut mennessäni, että kyllä toiset koululaiset hyvin osaavat ärsyttää tätä kuumakallea.
7
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Diagnoosin kanssakin se on olemassa ja homma on vain saatava toimimaan.
että lapsi ON hankala ilman vanhempiakin.
tietysti minä sanoin pojalle tiukkaan sävyyn, ettei hiekkaa heitetä toisten päälle, kun heitti ilmeisesti veljeään aivan silmille. Ei siis koskenut omaa lastani, mutta oli mielestäni ihan ok puuttua. Ja siitä tottakai sanoin, kun potkaisi poikaani aivan yhtäkkiä selkään. Tajusin vaan, ettei ole ns. "tavallinen lapsi", ei jotenkin reagoinut mitenkään. Siis ei häpeää eikä toisaalta uhmakasta asennetta. Ja se, että veljestä oli selvästi ihan normaalia saada hiekkaa naamaansa, kertoi omaa kieltään ehkä sekin. Vaikea siinä on ulkopuolisena kovasti "kasvattaa", kun tulee tunne, ettei ns. normaalikasvatus varmaan nyt auta. Korostan vielä, etten mitenkään vihaa tätä lasta, sillä ymmärrän, että hänellä on oikeasti kurjaa. Ja koulun pihalla olen kuullut mennessäni, että kyllä toiset koululaiset hyvin osaavat ärsyttää tätä kuumakallea. 7
tokikaan sinua moiti, samalla lailla varmaan olisin itsekin tehnyt.
Mutta kunhan nyt vaan selvensin sitä, että aiemmin tosiaan se oli "koko kylä, joka kasvatti". Ihmiset tunsivat toisensa paremmin ja kurissa pitäminen oli jotenkin "yhteisvastuuta".
-as-lapsen surullinen äiti-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskallapa puuttua vieraiden lasten tekemisiin, niin johan tulee vanhemmilta huudot. Meidän piltti ei ole mitään tehnyt, sinä vaan keksit ja valehtelet.
Toki poikkeuksiakin on, mutta pääsääntöisesti näin. Valitettavasti.
aiemmin tosiaan se oli "koko kylä, joka kasvatti". Ihmiset tunsivat toisensa paremmin ja kurissa pitäminen oli jotenkin "yhteisvastuuta".
Uskallapa puuttua vieraiden lasten tekemisiin, niin johan tulee vanhemmilta huudot. Meidän piltti ei ole mitään tehnyt, sinä vaan keksit ja valehtelet. Toki poikkeuksiakin on, mutta pääsääntöisesti näin. Valitettavasti.
aiemmin tosiaan se oli "koko kylä, joka kasvatti". Ihmiset tunsivat toisensa paremmin ja kurissa pitäminen oli jotenkin "yhteisvastuuta".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu, mutta se diagnoosi todistaa,
Diagnoosin kanssakin se on olemassa ja homma on vain saatava toimimaan.
että lapsi ON hankala ilman vanhempiakin.
Lapsi voi olla hankala ilman diagnoosiakin. Vanhemman on vain rakennettava suhde lapseen sellaiseksi, että se sopii lapselle, diagnoosilla tai ilman.
voi olla, asiallista tekstiä kylläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta tämä on oikeasti aika kaksipiippuinen asia: yrittää sopeuttaa yhteisöön vai suojella yhteisön muita jäseniä?
Päivänselväähän on, että tässä pitäisi olla sekäettä -ratkaisu, mieluummin kuin jokotai -ratkaisu. yhteisöön sopeuttaminen ja sopeutuminen tarkoittaa aina myös yhteisön suojelemista ja rehellisesti sanottuna, yhteisöä ei voi myöskään suojella niin että joitakuita eristetään sen ulkopuolelle, koska silloin niistä eristetyistä vasta uhka tuleekin.
Diagnosoidun erityislapsen äitinä minä en myöskään voi allekirjoittaa selläaista näkemystä, että diagnoosi tarjoaisi vanhemmille mahdollisuuden "olla katsomatta peiliin". En tiedä, minkä alan väittelijä tuo alkuperäisessä tekstissä mainittu tyyppi oli, mutta varmaankin sosiologi, koska hänellä on kovin vähän kokemusta psykiatrisista tai neurologisista hoitoprosesseista. Niissä nimittäin korostetaan kuntoutusta, josta 50% on sitä, että lasta opetetaan toimimaan toisin ja 50% sitä että lapsen ympäristöä (vanhempia, koulua, harrasteohjaajia jms) opetetaan toimimaan toisin. Siinä ei tosiaan mikään taho jää ilman peiliä naaman edessä.
Entäpä, jos oikeastikin kyse on enemmän perimästä ja tuurista, eikä niinkään kasvatuksella aikaansaaduista ongelmista?
Tuon taas allekirjoitan, että nykyään on hurjan paljon vaikeampaa saada erityislapselle tukitoimia. Moni sellainen asia, jota aiemmin katsottiin ilman muuta kuuluvan esim. autismikirjon lapsien kuntoutukseen ja perheen tukeen, ei saa edes pitkällisellä tappelulla!
Resursseista tosiaan on pitkälti kyse, mutta ainahan niitäkin voisi priorisoida. Suomessa on aika iso valtion budjetti ja kunnillakin on rahaa moneen sellaiseen, joka näin erityislapsen vanhemman mielestä olisi hiukan vähemmän tärkeää.
-as-lapsen surullinen äiti-
Tässähän tää ilmenikin nykysuuntaus, murkkuikäiset vaan lastenkotiin, pois kotoolta ongelmia aiheuttamasta