Mitä tehdä: ainoa keino selvitä mieheni kanssa etten vaan välitä

Ollaan oltu 7 vuotta yhdessä, niistä 5 asuttu yhdessä/oltu naimissa. Ensimmäinen asia minkä opin miehestäni oli että hän olisi tappanut itsensä jollei olisi tavannut minua (oli kuulemma ollut edellispäivänäkin junanradan varressa). Pian opin myös sen että tappaisin itsensä jos jättäisin hänet, kerran jopa juoksi kännipäissään järveen, josta hänet tietenkin haettiin pois. Alusta asti kasvoin siihen että voin koska vain menttää hänet ja että olen jotenkin vastuussa hänestä.



Ensimmäiset puoli vuotta häiden jälkeen meni ok, seuraavat puoli vuotta olivat kauheita kun mies uhkasi monesti itsemurhalla. En olisi voinut uskoa miten paljon sellainen tuhoaa perusluottamusta, itsetuntoa ja miten saa elämään koko ajan jännityksessä. Ja miten epäonnistuneeksi ja vajaaksi voi kokea itsensä, kun ei kykene edes saamaan omaa puolisoaan haluamaan elää. Mies häipyi aina itkien pienenkin riidan jälkeen ja soitti tai jätti viestin että se on nyt siinä eikä hänellä ole syytä elää. Lopulta aloin uskomaan että kyse oli vain sairaasta tavasta hallita minua täysin. (Jätin aina kaikki riidan aiheet ja olin vain niin helpottunut ettei mies tappanutkaan itseään, yritin myös miellyttää miestä ja välttää uusia riitoja). Kerran sanoin että seuraavalla kerran soitan poliisille ja nämä saavat selvittää tilanteen mieheni kanssa. Siihen loppui uhkailut.



Seuraavat puolitoista vuotta menivät inhimillisesti vaikka pelkäsinkin miehen puolesta ja olin kaikin puolin epävarma itsestäni. Sitten saimme esikoisemme. Seuraavana puolena vuotena mieheni joi käytännössä joka päivä. 2-12 olutta, ei koskaan mitään sikakännejä, mutta aina vähän. Itse olin todella masentunut, en tiedä minkä verran oli synnytyksen jälkeistä masennusta ja minkä verran parisuhteesta johtuvaa. Mitä masentuneempi olin, sitä enemmän mies pilkkasi ja ivasi. Ihan jatkuvasti ja joka asiasta. Siitähän masennuin lisää ja olin entistä heikompi kestämään miehen ivaa. Minulla alkoi lopulta olla pää niin sekaisin, etten uskaltanut mennä vauvanvaunujen kanssa minkään sillan yli sillä pelkäsin aivan hysteerisesti sekoavani ja heittäväni lapsen alas jokeen/liikenteen sekaan.



Jossain tässä vaiheessa paljastui vahingossa että mies oli saanut entiseltä työkaveriltaan tekstiviestin tyylillä "en vain voi unohtaa sinua". Heidän välillään ei kuulemma ollut ollut mitään eikä mies ollut edes tiennyt että työkaveri oli ollut ihastunut häneen. (Mies oli lopettanut ko paikassa n. puolta vuotta aiemmin).



Miehellä meinasi juomisen takia sattua töissään onnettomuus ja uhkasin ilmiantavani hänet pomolleen jos menisi vielä humalassa töihin. Mies haki lääkäriltä lääkkeitä juomisen lopettamiseen ja lopettikin täysin. Samoihin aikoihin kävi muutaman kuukauden psykologilla.



Parin kuukauden päästä käytiin laivalla jossa mies kuitenkin joi, ja kiellostani huolimatta otti lapsen syliinsä ja meni nojaamaan ulkokaiteeseen lapsi sylissään. Pelästyneenä maanittelin antamaan lapsen minulle kunnes mies suostui palaamaan hyttiin. Puoli tuntia myöhemmin menin vessaan ja jätin lapsen lattialle. Mies otti tämän syliinsä maaten selällään sängyllä ja nosti lapsen käsiensä varaan ylös. Tulin vesssasta ja näin miehen pupillien kääntyvän pään sisälle ja huudahdin hänen nimensä jolloin kädet valahtivat, loppukin taju katosi ja lapsi tippui suorilta käsiltä isänsä päälle. Joka kiistä koko tapahtuman kun ei muista sellaista. Tunnustan huutaneeni miehelle aika kauan asiasta, mutta mielestäni ansaitsi sen. Tämän jälkeen mies oli taas useamman kuukauden täysin ilman alkoholia, eikä sen jälkeen ole ollut koskaan missään tekemisissä lasten kanssa kun on juonut kaksi olutta tai enemmän. Ivallisuus ja minun jatkuva mollaamiseni kuitenkin jatkui.



Lapsi oli lähes vuoden vanha ennenkuin todella tajusin olevani masentunut. Aloin yrittämään eroon masennuksesta, mutten uskaltanut puhua asiasta neuvolassa. Jostain löysin ohjeen jossa sanottiin että pitää listata kolme itselle raskainta asiaa ja luopua niistä, olisivat sitten kuinka rakkaita tahansa. Listani 1.mieheni 2. äitini ja 3. en osannut päättää oliko isäni vai se, ettei minulla ollut koulutusta (koin etten siis olisi kykenevä yh:ksi). Helpotti hirveästi kun päätin lähteä siitä että otan miehestä eron kun lapsi täyttää 2v ja aloitan aktiivisesti etsimään opiskelupaikkaa. Tuntui todella hyvältä kun ensimmäistä kertaa tajusin että olin hirveän onneton, turvaton ja epäitsevarma mieheni kanssa ja että tämän voisi korjata erolla. (Yritin kyllä ensin puhua miestä pariterapiaan, mutta mies ilmoitti että koska hänen on hyvä olla, ei parisuhteessa voi olla ongelmia... Tuosta totesin itsekseni että tämän suhteen taistelut on taisteltu. Mies ei tosiaan välitä kuin vain itsestään.)



Tulinkin raskaaksi. Masensi alkuun ihan hirveästi. Viimeinenkin läheisyys katosi, mies ei puhunut, pussannut, halannut eikä rakastellut. Kerran huomasin järkytyksekseni huolestuneeni että onko jokin hätänä kun mies halasi minua toisen kerran viikon sisällä.



Kerran puolessa välissä raskautta yllätin miehen kirjoittamasta humalassa chatissa työkaverinsa kanssa tyylillä: mieheni epäsuorasti puhui itsemurhasta johon nainen:"voi kulta kun tahtoisin olla sun tukenas", mieheni:"olet niin kaunis ja herkkä". En muista kunnolla ja näin vain nopeasti kun mies klikkasi keskustelun pois kun huomasi minut. (oli rajusti humalassa eikä siksi huomannut heti että tulin viereen). Ei kuulemma ollut taaskaan muuta kuin vain kaveri. Olin mustasukkainen ja vielä enemmän järkyttynyt siitä, että mieheni puhui edelleen itsemurhasta. En tiennyt miten suhtautua siihen. Kerjäsikö vain sääliä vai pitäisikö minun taas alkaa pelkäämään miehen puolesta.



En enää osaa sanoa missä vaiheessa se alkoi, mutta ainakin jo toisen lapsen raskausaikana mies käyttäytyi aggressiivisesti ja uhkaavasti. Esim halusi harrastaa seksiä kun esikoinen katsoi muumeja viereisessä huoneessa ja kun esikoinen tuli itkien katsomaan mitä makkarissa tapahtui, isä karjui tätä lähtemään huoneesta tai saattoi jopa töniä sängylle itkien kiipeävää lasta alas. Jos nousin lohduttamaan lasta, mies kirosi tyylillä "joo mene vain paapomaan sitä äidin pikkuitkupilliä". Esikoinen siis noin 1,5 vuotias tuolloin. Mies saattoi myös vain ärähtää itkevälle lapselle että "miehet ei itke!" Puolitoistavuotiaalle!



Kerran pelästyin kunnolla miehen käytöstä kun lapsella tuli ongelmia muutamaa vuotta vanhemman naapurinpojan kanssa. Ei edes mitään pahaa ja tämä toinen lapsikin oli selvästi alle kouluikäinen. Mieshän kirjoitti naapureille kirjeen. Oli niin vihainen että vaadin saada nähdä kirjeen. Mies ei suostunut mutta kaivoi taskustaan puukon(!!) (olimme ulkona) ja leikkasi kirjeestä alaosan pois ja jätti vain yläosan postilaatikkoon. Tivasin mitä "sensuroidussa" osassa luki ja mies sanoi että oli uhannut leikata puukolla perheen pojan pään irti ja syöttää sen heidän koiralleen. JOS mies kirjoitti niin, niin on kyllä täysin hullu, mutta luulen ettei oikeasti olisi sentään sellaista kirjoittanut pienestä lapsesta. Eiköhän ollut taas sitä minun pelottelemistani, hallitsee minua sillä että tulen epävarmaksi ja pelokkaaksi enkä sano enää mitään mitään poikkipuolista. Toimii, kun en enää aina tiedä onko tuon päässä järjen hiventäkään ja pelästyin... Lopulta riita ratkesi sillä että kaveri käski miestäni pyytämään anteeksi naapuriperheeltä.



Minulla oli pitkään tapana tarkistaa lukot ja sähkölaitteet moneen kertaan illalla. Kerran, kun tarkastin varmuusketjua kolmatta kertaa, oli ihan kuin joku olisi sanonut takanani "mitä sinä sitä ovea nyit, vaara tulee sisältä". Niin selvänä iski tajuntaan että jollain asteella pelkäsin miestäni. Olen hänen kanssaan pelännyt aina, joko hänen itsensä menettämistä tai itseni tai lasteni puolesta. Pelkään hänen käytöksensä kehittymistä. En ole koskaan täysin rentoutunut saati luottavainen tulevaisuuden suhteen.



Kerran päätin päästä kerralla eroon miehen ivallisuudesta ja aloin sanomaan samat ilkeydet miehelleni jotka hän sanoo minulle. Sanoin samoin, vaikkeivat täysin sopisi häneen, jotta voisin sanoa tilanteen olevan vastaava kuin mitä hän tekee minulle. Kolmantena päivänä mies kysyi itku silmässä mitä hän on tehnyt kun olen niin valtavan ilkeä. Sanoin että olen ollut vain samanlainen hänelle, kun hän minulle viimeiset kuusi vuotta. Meni kerralla perille ja vaikka se kesti joitain viikkoja, mies oikeasti lopetti ivaamisen täysin.



Raskausaikana en pahemmin saanut seksiä tai läheisyyttä, vain sellaisia "hoidetaan sitten tämä pois alta" pikapanoja. Synnytyksen jälkeen mies oli kuitenkin saman tein kalu pystyssä. Otin häneltä suihin ekan kerran noin viikko synnytyksen jälkeen, tuossa ajassa mies oli jo käynyt kovin kärsimättömäksi kun kuulemma panetti kovasti. Jatkuvasti hoki koska tikit sulavat ja kolme viikkoa synnytyksen jälkeen väsyin ja annoin panna peppuun kun ajattelin että väliliha kestää paremmin siltä puolen. Sattuihan se, vihloi vähän silloin ja jomotti vielä seuraavana päivänä, mutta mies oli taas hetken tyytyväinen... Minulla sen sijaan alkoi loppua mielenkiinto miehen tyytyväisenä pitämiseen. Sillä ei ollut ollut mitään merkitystä jos minue halutti, mutta kun herraa panetti niin painosti vaikka minulla oli ompeleet välilihassa. Oli hyvin, hyvin vaikeaa löytää minkäänlasita arvostusta miehen toiminnasta...



Meni muutama kuukausi ja puhuttiin miehen kanssa seksistä ja selvisi että molemmat olivat fantasioineet 2m+1n kimpasta. Minusta sitä ei kuitenkaan kannattanut toteuttaa, mies taas innostui kovasti. Toppuuttelin asiaa koska pelkäsin miten mies jälkikäteen suhtautuisi. (Suoraan sanoen pelkäsin miehen aggressiivisuuden takia). Mutta kuitenkin annoin aina hiukan lisää periksi, toppuutellen ja sanoen että tarvitsen harkinta-aikaa ja toivoin innon vähenevän lyykkääntymisellä (tiedän, toimin väärin). Lopulta oltiin siinä tilanteessa, että olimme kutsuneet meille mukavan herrasmiehen kahville tustustumaan. (Mieheni oli ottanut häneen yhteyttä alunperin minulta kysymättä ja minun nimissäni kirjoittaen). Kysyin mieheltä onko tällä puolisoa ja oli kuulemma vaimo (olin ennakolta jo sanonut miehelleni etten halua olla osallisena pettämisessä). Suutelin kuitenkin tätä miestä. Hänen lähdettyään oma mieheni hoki että kutsuttaisiin tämä takaisin ja hoki vaikka kielsin ja sanoin taas vaimosta ja etten halua ukkomiestä. Kuitenkin kutsuimme miehen uudelleen ja päädyin jopa ottamaan hänen peniksensä suuhuni. Tällä kertaa mieheni sönkötti seksistä jo kun toinen mies oli meillä, tosin toisessa huoneessa. Minä tahdoin vain lähettää miehen kotiinsa ja päästä eroon tilanteesta. Hän lähtikin mutta mieheni jatkoi hokemista. Halusi ottaa minusta alastonkuvan joulukortiksi miehelle mutta kielsin, tämäkin käytiin läpi moneen kertaan ja aina kielsin suoraan ja selkeästi. Joulun jälkeen mieheni kertoi sitten lähettäneensä vanhan kuvan minusta. Koin itseni ihan täysin ylikävellyksi ja ilmoitin toiselle miehelle ettemme ole enää kiinnostuneet kimppaideasta. Mieheltäni tivasin selitystä kuvalle ja sanoin ettei sitten yritä "en tiennyt"-selitystä kun tasan tarkkaan tiesi. Ei sitten yrittänyt selittää mitään. Sama aina jos en hyväksy sitä "en tiennyt" tai "ei ollut minun syyni"-tyylistä mitä aina ensin yrittää, sitten ei sano mitään vaan alkaa mököttämään.



Aggressiivinen ja uhkaava käytös jatkui tosiaan vielä toisen lapsen synnyttyäkin ja jossain vaiheessa kirjoitin siitä täällä ja kirjoitukseni nähtyään mies lupasi mennä mukaan Jussi-työhön ja psykologille. Jussi-työ jäi, mutta käy säännöllisesti psykologilla. Nyt minäkin olen käynyt, tosin tämä suositteli lähinnä parisuhdeterapiaa. Niin miehenkin psykologi ja olemme nyt jonossa parisuhdeterapeutille, vaikka minua ei enää kauheasti kiinnostakaan.



Mistä tahansa asiasta haluan puhua, miehen näkemys on että jankkaan vanhoja asioita. Koska hän on pyytänyt anteeksi ja lopettanut jonkin käyttäytymisensä, minun kuuluisi antaa olla. Koen tuon suhtautumisen viimeisenä loukkauksena ja ylikävelemisenä. Mies ei yhtään hyväksy että asiat ovat loukanneet minua ja saaneet minut epävarmaksi ja että minä tarvitsen aikaa niiden käsittelyyn. Tuntuu että hänen asenteensa on aina ja ikuisesti se, että asioilla on väliä vain jos ne vaikuttavat suoraan hänen itseensä. Saisin varmaan itkeä vaikka joka ilta vessassa (en useampaan vuoteen ole itkenyt mieheni nähden) kunhan en vaivaa häntä surullani. Tuntuu että minulla itselläni ei ole mitään arvoa ja väliä. Miksi siis voisin luottaa että todella viitsisi muuttaa tapansa minun onneni tähden?



En kirjoittanut tähän kaikkea suhteestamme, nyt jo tuli ihan ylipitkä viesti. Mutta kirjoitin joitain "rajapyykkejä". Kysyit milloin ja miten välittämisen loppuminen tapahtui. Joskus tuona aikana, asiat kehittyivät vähitellen mm. noiden tapahtumien myötä. En osaa sanoa milloin lakkasin yrittämästä ja milloin välittämästä, mutta sitä ennen vaadittiin oman mielenterveyteni rajoille meneminen ja sen tajuaminen etten yksinkertaisesti jaksa itse jos otan surut mieheni mielenliikkeistä. En ole itsekään henkisesti vahva enkä kestä kahden taakkaa. Koen hänen laittavan minut kestämään kaikki omatkin huolensa ja että hän kävelee täysin minun tarpeideni ja oikeuksieni yli.



Kohta pari vuotta olen tajunnut että olisin todennäköisesti onnellisempi ilman häntä, mutta varsinainen täysi luovuttaminen ja välittämisen loppuminen on hyvin tuore, muutama kuukausi vanha asia. Eikä oikeastaan vieläkään täysi, sillä hiukan toivon että asiat saataisiin kuntoon nyt kun mieskin (ilmeisesti) yrittää tosissaan. En vain jaksa uskoa... Vaikka miehen käytös muuttuisikin niin millä saa pois sen, että olen oppinut kokemaan itseni täysin turvattomaksi hänen kanssaan?



Vastaus oli piiitkä muttei kauhean hyvä. On niin vaikea vastata. Joskus tuona aikana. En osaa sanoa mikä olisi ollut ratkaiseva tekijä tai aika. Asiat ja tunteet vain kehittyivät kunnes olin täysin lannistunut ja tajusin että ainoa keino olla onnellinen ihminen ja hyvä ja jaksava vanhempi on lakata välittämästä miehestä.



Välittämisen aikana olin kokenut niin monet itkut ja niin pitkän epätoivon, että uskon käyneeni erosurunkin pitkälti läpi. Olisi pitänyt hakea aiemmin ulkopuolista apua, mutta joskus pelkän ongelman tajuaminen on vaikeaa, saati siitä puhuminen ulkopuolisille. Ratkaisevinta aikaa oli varmaan tuo 1,5vuotta siitä kun ensimmäisen kerran pyysin miestä parisuhdeterapiaan siihen kun hän viimein suostui lähtemään sinne. Minä kävin sinä aikana läpi niin paljon erilaisia tunteita että terapia voi olla jo turha.



Oliko tästä jotain apua?



4

Tuli todella paha mieli kun luin tekstiäsi. Onko miehesi ensimmäinen vakava suhteesi, vai miksi olet alunperin jäänyt noin huonoon suhteeseen? Siksi, että pelkäsit miehen tappavan itsensä? Luulit ettet pärjää elämässä yksin? Rakkaudesta?



Kuten varmaan olet jo huomannut, ei miehesi itseänsä tapa. Kunhan uhkailee ja hallitsee sinua tällaisella kiristyksellä.



Miksi haluat olla suhteessa, missä "ainoa keino olla onnellinen ihminen ja hyvä ja jaksava vanhempi on lakata välittämästä miehestä"? Mikä parisuhde sellainen on? Etkö koe ansaitsevasi rakkautta, huomiota, huolenpitoa ja hellyyttä?

Toivottavasti ymmärrät, että miehesi ei tule muuttumaan. Hän on mieliksesi mennyt terapiaan, mutta aikuista, kypsää, tasapainoista miestä hänestä ei tule koskaan. Haluatko tuhlata parhaat vuotesi yksin vessassa itkien, onnettomassa suhteessa?



Älä elättele turhanaikaisia toiveita että mies muuttuu ja teistä tulee onnellisia, vaan ota elämäsi omiin käsiisi.

on myös päällepäin täydellinen mies ja isä. Todella ahkera töissä ja vieraiden nähden auttaa minulle takin päälle etc. Vertailuna kotikäyttäytymiseen niin esimerkiksi kun oltiin lähdössä synnärille esikoista saamaan niin pyysin miestä sitomaan lenkkarieni nauhat. Mies tokaisi että ota toiset kengät. Oli loskakeli ja sanoin että turvonneisiin jalkoihini menevät lenkkarieni lisäksi vain sandaalit, enkä voi lähteä niillä loskaan. Mies tuhahti että ihan sama hänelle, minun on ongelma, hän ei ala kenkiäni solmimaan. Oli varmasti hermostunut synnytyksestä mutta pahoitin silti mieleni aika lailla.



Toisaalta tuo kukkia ja tekee minulle kivoja yllätyksiä, herkkuvälipaloja, tekee enemmän kotitöitä kun minä etc. Eli ei hän ole mitenkään kaikin puolin läpimätä paska :)



Hyvät ja huonot hetket ovat kausittaisia, olemme välillä kuin parhaat kaverit ja ajoittain olen jopa ihan onnellinen ja uskon että meillä on vielä mahdollisuus saada asiat kuntoon. Sitten taas on huonompaa ja ääripäänä tekisi lähinnä mieli luovuttaa kaikki ja ryömiä nurkkaan itkemään ja odottaa että joku muu ratkaisee ongelmamme. Asiaan vaikuttaa todella paljon myös minun oma masennukseni/siitä toipuminen ja takapakit. Kun on masentunut on todella vaikeaa jaksaa ja uskoa että saa itse hoidettua asiansa, sitä tosiaan mieluummin kömpisi nurkkaan itkemään ja odottamaan jos joku muu pelastaisi tilanteen. Kun itse voin hyvin, olen yleisesti luottavaisempi ja tällöin myös tulee annettua (ehkä liikaakin) armoa ja uutta mahdollisuutta miehelle.



Edellisessä tekstissäni taisi painottua turhan paljon seksiin ja uskollisuuteen liittyvät asiat. Ne ovat oikeastaan jo aika toissijaisia, niiden kuvaamiseen vain tarvitsi pitemmän tekstin.



Minusta ratkaisevin ongelma on minun kokemani yleinen turvattomuus johtuen miehen käytöksen itsetuhoisesta/minua ja lapsia uhkaavasta(?) puolesta. Ja joka asiaan liittyvä kykenemättömyys luottaa mieheen. Hän kyllä yrittää parantua ongelmistaan, mutta en enää jaksa luottaa yhtään.



Olen varmaan hysteerinen mutta kuulen hänen puheestaan parhaiten kaiken pelkoani ruokkivan. Esim pelästyin aika lailla kun mies sanoi, että hänestä on parempi että koko perhe kuolee, jos vanhempi/vanhemmat kuolevat. Kyse olis siis liikenneonnettomuudesta jossa koko perhe kuoli. Mieheni oli sitä mieltä että lapsille oli parempi kuolla vanhempien mukana. Ei mitenkään perheeseemme liittyvä mielipide. Minäpä vedin siitä sen ajatuksen, että jos mies vielä ajattelee itsemurhaa, pitäisikö minun pelätä että hän kokisi parhaaksi että myös lapset kuolevat?



Tuo ajatushan on täysin epäreilu ja minulla on siitä huono omatunto. Mieshän ei mitenkään uhannut meitä, minä vain johdin itse ajatuksia eteenpäin. Mutta luottamus miestä kohtaan on niin loppu, että tosiaan tartun jokaiseen hänen "väärin" sanomaansa asiaan ja haudutan niitä mielessäni ja paisutan asioita - pahemman itsekin siis epäluottamustani. Olen jo oravanpyörässä omien ajatusteni kanssa... Siksikään en jaksa uskoa että pariterapia auttaisi merkittävästi. Vaikka miehen käytös muuttuisi täysin niin minä olen jo luovuttanut ja valmis uskomaan miehestäni aina pahinta.



4

En minäkään ole ollut täydellinen. Lähellekään. Esimerkiksi olin koko suhteen alkuajan Todella mustasukkainen ja kahlitseva. Tosin olimme myös nuoria ja parisuhdetaidot olemattomia. Mutta olen varmasti tuolla pahentanut itse mieheni tilannetta.



Alkuaikoina mies myös syytti kaikista ongelmiastaan täysin vanhempiaan ja minähän sitten pidin heitä aivan kauheina ihmisinä ja lietsoin hänen ja vanhempiensa huonoja välejä taas pahentaen miehen ongelmia.



Miten olisin voinut hylätä miestä kun koin olevani vastuussa hänestä ja pelkäsin hänen tappavan itsensä jos jättäisin hänet ja tiesin olevani osittain syyllinen hänen ongelmiensa pahenemiseen.



Sitten kun aloin kokea hänet mahdolliseksi uhaksi itselleni ja lapsilleni en voinut enää jättää häntä koska hän ei ole varsinaisesti tehnyt mitään. Ainakaan mitään jälkikäteen todistettavaa, tapahtumat ovat vain minun sanani varassa. Eli pelkään etten saisi täyttä huoltajuutta ja lapsia itselleni. Enkä voisi lähteä ja jakaa huoltajuutta isän kanssa, joka on ollut masentunut, itsetuhoinen ja alkoholiongelmainen. Mies käyttäytyy nyt ihan ok lapsia kohtaan, mutta ero saattaisi tuoda ongelmat uudelleen pintaan. Ja silloin en olisi aina paikalla näkemässä tilannetta.



Siksi jatketaan nyt näin ja toivon tilanteen paranevan "normiperheelämäksi", lähden lasten kanssa jos miehen käytös muuttuu taas aggressiiviseksi. Koen ansaitsevani huolenpitoa, rakkautta etc, ja kaipaankin sitä. Tärkeämpää on kuitenkin antaa lapsille tilaisuus turvalliseen isään. Vaikka meidän parisuhteemme repeilee liitoksistaan, voimme silti onnistua saamaan ihan hyvän perhearjen



Varsinkin, kun en edes tiedä enää, kuinka paljon ongelmista on todellisia ja kuinka paljon minun oman ajatuksienpyörittelyn seurausta. (siis että otan asiat aiempien ongelmien takia pahempina kuin ne todella ovat, kuten tuo koko perheen kouleminen-juttu jossa kehtitin pelon aiheen tyhjästä vain koska lähtöjään en luota mieheen). Toivon, että ongelmien todellisuuden hahmottaminen helpottuu sitä myötä kun saaan masennuksen loppujakin pois.



4 jne

saatko muualta keskusteluseuraa /läheisyyttä? Mulla on vaan jatkuvasti ihan kauhean kova juttukaverin ja sylin kaipuu:(

ap

Juttukaverin ja sylin kaipuu on myös minulla kova. On jopa vaikea jutella hiekkiksella naapurinmammoille kun on todella kova tarve puhua jonkun kanssa ja kun toisaan pyöritän näitä parisuhdeajatuksia jo niin sairaasti päässäni, etten osaa keskittyä keskustelemaan kun tahtoisin vain alkaa puhumaan jollekulle niistä asioista joita oikeasti ajattelen. (Tuostakin huomaa että haudon näitä asioita hullun paljon. Tuskimpa mieheni on perheen ainoa mielenvikainen kun minä keskityn jatkuvasti ongelmien jauhamiseen...)

Kokeile hakea terveyskeskuslääkärin tai neuvolaterkkarin kautta aikaa psykologille. Minusta oli ihanaa päästä sinne. Kun ei ollut ketään muuta jolle puhua. Vuodatin käytännössä tunnin putkeen ja silti tuntui että valtavasti jäi sanomatta ja olisin voinut puhua vaikka koko päivän.

Sinällään jäi kyllä paha maku että tiesin hautoneeni asiaa aivan liian pitkään itsekseni. Tuntui etten pyytänyt apua ja neuvoja vaan kerroin miten asiat ovat. Vaikka ehdottomasti olisin tarvinnut niitä neuvoja ja pohdintaa tilanteesta ja asoiden syy ja seuraussuhteista. Ja minun vastuustani tilanteesta ja siitä miten minun pitäisi toimia. Nyt sain kyllä avautua mutta tilanne ei selvinnyt yhtään vaan olo on yhä yhtä neuvoton ja avuton. Ja epäilen että olen itse kerinyt asioihin niin tiukat ratkaisut että niistä on vaikea päästä irti vaikka joku ulkopuolinen yrittäisikin sanoa että olen väärässä enkä huomioi sitä ja sitä asiaa riittävästi ja liioittelen tuota.

Suosittelen hakemaan apua heti kun sitä edes hiukan harkitsee mielessään. On vaikeaa ottaa ongelmiaan puheeksi neuvola/terveyskeskuslääkäri vaiheessa, mutta avunhakemisen lykkääminen vain pahentaa tilannetta.

4

kyl mä eroisin tuosta.olen yhestä tuommosesta eronnu.uus ukko ei ihan tollanen oo,mut valehtelee jne mutta ei huuda

miehiin on äitis törmännyt. Minusta tuommonen asenne kertoo naisestakin jo jotain. Aikalailla ylempänä luulee olevansa. Ja jos tuolla asenteella miehen / miehien kanssa alkaa seurustella ja naimisiin menee niin pieleen menee!







Mun äidillä on käsitys että useimmat miehet on kuin pikkulapsia (tai hankalampia); tiedä sitten pitääkö paikkansa...



ap

sulkuihin:





"Mun äidillä on käsitys että useimmat miehet on kuin pikkulapsia (tai hankalampia); tiedä sitten pitääkö paikkansa...



ap "





T.edellinen

Herran tähden sentään nainen! Miksi pysyisit parisuhteessa, jossa sinun pitää sammuttaa itsesi niin, ettet enää välitä aviopuolisosi sanoista ja teoista????



Jos kuvaamasi asiat ovat totta, niin lähde hyvä ihminen pois ja rakenna itsellesi ihmisarvoinen elämä. On todella ikävää, että toistat lapsuutesi tunneilmastoa nyt. Tämä siirtyy sitten myös omille lapsillesi. Sitäkö todella haluat???

ja kerro mulle mitä ihmettä sä tuosta parisuhteesta enää saat? Sähän olet miehesi kainalokeppi ja paskakori. Eikö yksin lasten kanssa olisi miljoona kertaa parempi ja leppoisampi olla?



Ja olen jokseenkin varma, että miehelläsi on suhteita selkäsi takana. "Voi kulta..""Sä olet niin kaunis ja herkkä". Mieti nyt vähän terveellä maalaisjärjellä, kuka käyttää tuollaisia nimityksiä, jos ei ole mitään intiimimpää keskenään ollut!



Miksi roikkua ja olla välittämättä nainen? Jätä ne terapiat ja JÄTÄ SE MIES!

meillä sama tilanne. Mies joutui lopettamaan työnsä stressin takia. Oireet olivat samalaiset. Nyt köyhänä, jo 6 vuotta työttömänä täysin erilainen ihminen, aivan rakastettava ja sellainen johon rakastuin.



Sääli että joudumme elämään köyhyydessä. Se on silti liittomme pelastus.

Meinasin erota. Sitten tuli lama ja työttömyys perheeseen. Rakastuin mieheeni uudestaan. Ilmeisesti stressi aiheutti huonon käytöksen.



Hän on nyt juuri sellainen mies mihin rakastuin.

Ja surullista kyllä, sellaista ihmistä ei muuksi muuta terapia eikä mikään muukaan.



Jos haluatte elää sylkykuppeina ja kynnysmattoina loppuelämänne niin en voi toivottaa edes onnea.



Nim. vuosia sivusta seurannut siskonsa menettänyt

ei ole kenenkään pakko sietää. Luulen että masennuksesi häviää sen siliän tien, kun potkit ukon ulos talosta. Usko pois, se löytää uuden "lohduttajan" rääkättäväkseen. Tapaamisten suhteen, jos on aihetta epäillä itsemurha-ajatuksia ym. , voisit mennä juttelemaan lastenvalvojalle tilanteesta. Ehdota valvottuja tapaamisia.

Selvisin masennuksesta suurinpiirtein normaalijärkiseksi kun lakkasin välittämästä. Enkä enää edes haluaisi välittää. Olen ollut hänelle paskasuodatin ja sijaiskärsijä ja kun olen sen oppinut tajumaan, en väiltä tuosta enää vähääkään. En kuitenkaan lähde lasteni luota, lähteköön ukko sitten kun riittävästi kaipaa jotakuta muuta kantamaan omat ongelmansa.

miten opit olemaan välittämättä? Meilläkin tilanne tuntuu olevan se että mies kodin ulkopuolella käyttäytyy erittäin hyvin, on kohtelias, rento, ystävällinen jne. ja kun kotiovi sulkeutuu niin kaikki paska alkaen työhuolista ja jatkuen ties mihin kaadetaan mun niskaan. Eli mä olen se johon se paha olo puretaan vaikka mulla ei olis mitään tekemistä sen pahan olon kanssa.

Miksi et ole lähtenyt lasten kanssa? En mäkään todellakaan lapsiani jätä mutta olen jo laskelmia tehnyt miten selviäisin yh:na ja se on nyt harkinnassa

ap

Olen herkkä ja tunteellinen ja otan nokkiini helposti. Mutta miten opin olemaan välittämättä? Rakastamaan vähän?

Selvisin masennuksesta suurinpiirtein normaalijärkiseksi kun lakkasin välittämästä. Enkä enää edes haluaisi välittää. Olen ollut hänelle paskasuodatin ja sijaiskärsijä ja kun olen sen oppinut tajumaan, en väiltä tuosta enää vähääkään. En kuitenkaan lähde lasteni luota, lähteköön ukko sitten kun riittävästi kaipaa jotakuta muuta kantamaan omat ongelmansa.

miten opit olemaan välittämättä? Meilläkin tilanne tuntuu olevan se että mies kodin ulkopuolella käyttäytyy erittäin hyvin, on kohtelias, rento, ystävällinen jne. ja kun kotiovi sulkeutuu niin kaikki paska alkaen työhuolista ja jatkuen ties mihin kaadetaan mun niskaan. Eli mä olen se johon se paha olo puretaan vaikka mulla ei olis mitään tekemistä sen pahan olon kanssa.

Miksi et ole lähtenyt lasten kanssa? En mäkään todellakaan lapsiani jätä mutta olen jo laskelmia tehnyt miten selviäisin yh:na ja se on nyt harkinnassa

ap

Olen herkkä ja tunteellinen ja otan nokkiini helposti. Mutta miten opin olemaan välittämättä? Rakastamaan vähän?

Niin rakkaus muuttuu ihan huomaamatta vähitellen katkeruudeksi. Aikamoinen tunnemylläkkä täytyy käydä sitä ennen läpi, mutta kyllä jokainen herkkä tyttö saadaan kovetettua...

4 etc.

ei ole kenenkään pakko sietää. Luulen että masennuksesi häviää sen siliän tien, kun potkit ukon ulos talosta. Usko pois, se löytää uuden "lohduttajan" rääkättäväkseen. Tapaamisten suhteen, jos on aihetta epäillä itsemurha-ajatuksia ym. , voisit mennä juttelemaan lastenvalvojalle tilanteesta. Ehdota valvottuja tapaamisia.

Mutta tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä ajatukselta. Miehellä oli tänään taas psykologi ja sieltä tultuaan ehdotteli että järjestettäisiin yhteinen kylpyläreissu, vietettäisiin ns. laatuaikaa. oli saanut myös perheneuvolan puhelinnumeron, mutta ilmeisesti minun tehtäväni olisi ollut soittaa sinne. Hän siis yrittää kyllä. (Alkoi yrittämään kun tajusi että ihan todella harkitsen eroa).

Ja noista toisista suhteista... Tuntuu että miehellä on täytynyt olla jotain, eikä vain noiden aiemmin kirjoittamieni esimerkkien vuoksi vaan erilaiset huomiot ja ns. naisenvaisto sanoo niin. MUTTA voihan hän olla viatonkin (?). Masennuksessani en ajatellut sitä tekstaria "en vain voi unohtaa sinua" kunnolla. En vain jaksanut välittää ja selvittää asiaa, jopa unohdin sen pitkäksi aikaa (jännä huomio, mutta kaikkein masentuneimmilta kausilta on todella vaikea muistaa mitään). Nyt tuosta on mahdoton saada enää selvyyttä. Mies väittää että työkaveri oli ollut ihastunut, mutta mieheni ei. Jälkimmäisen chattiviestittelyn mies perusteli siten että naisen käyttämä kullittelu perustui työpaikan aika ronskiin puhetapaan ja taas puhe siitä että tahtoisi olla tukena oli ihan yksinkertaisesti kacerin reaktio toisen masentuneisiin puheisiin. Miehellä puolestaan oli kuulemma "humalassa huono tilannearvio" kun sanoi naista kauniiksi ja herkäksi, kyse oli piristysyrityksestä kun tämä oli aiemmin keskustelussa (jota en nähnyt, mies sanoi näin) uskoutunut omista ongelmistaan.

On sellainen olo , etten pätkääkään luota mieheeni, mutta ettei minulla ole riittävästi todisteita tuomitsemiseenkaan. On ihan kaikissa aioissa, ei vain tuossa pettämis-ajatuksissa jotenkin hyvin vaikea uskoa itseensä. Olen jopa alkanut kirjoittelemaan asioita ylös, kun mies puhuu minut aina ympäri ja hämilleni jos yritän puhua asioista hänen kanssaan.

En siis todellakaan tiedä tuosta pettämisestä, mutta luottamus on loppu siinäkin asiassa.

Jos mies ei yhtään välitä minusta, niin miksi hän ei sitten halua erota vaan haluaa jo itsekin pariterapiaan? Tuntuu etten voi jättää häntä antamatta edes mahdollisuutta. Jos olen kuitenkin tuominnut hänet liian aikaisin ja sen pohjalta nähnyt kaikessa uudessakin ongelmia?

Ja jos haluaisinkin erota, ei ole lasten isä-suhteen kannalta hyvä lähteä huoltajuusriitoihin ja valvottuihin tapaamisiin. Ja miehen ongelmista on tosiaan pitkälti vain minun sanani, jospa ne kuitattaisiin eroavan katkeran naisen ilkeilyksi ja juonitteluksi. Mies on hyvä puhumaan ja varsinkin naisetovat aina aivan ihastuksissaan miten onkaan niin huomioiva ja osallistuva mies ja isä. Ja mies itse sanoo ettei enää ole itsemurha-ajatuksia. Minä nyt vain en enää laita mitään arvoa sen sanoille. Ja eroaminen saattaisi muuttaa tuotakin tilannetta. En ota riskiä että joutuisin jakamaan huoltajuuden.

En tiedä olenko miehelleni velkaa yrittämistä, mutta lapsilleni ainakin. Jospa asiat kuitenkin saataisiin toimimaan niin hyvin että jaksettaisiin liitossa ainakin lastemme lapsuuden ajan.

En pelkää yksinhuoltajuutta, mutten tahtoisi erottaa isää ja lapsiaan. En tiedä, olen ihan sekaisin koko asian kanssa. En ainakaan vielä lähde minnekään.

Mutta ap:n kysymykseen välittämisen ja rakkauden loppumisesta, niin kyllä, niiden väheneminen (ja vähitellen täysi loppuminenkin?) helpottaa jaksamista miehen kanssa joka saa tuntemaan itsen epäonnistuneeksi ja arvottomaksi. Mitä enemmän tunteet kuolevat, sitä vähemmän mies pystyy satuttamaan minua ja sitä peremmin jaksan muuta elämää. Ei ole ideaalielämää mutta paljon elettävämpää kuin miehestä välittäen ja niin että joka isku osuu arkaan paikkaan.

numeroilla 4 jne kirjoittanut

epästabiilista narsistista:



Tämä narsisti on riippuvainen "hänen" naisestaan tai miehestään, jotta hän voisi ylläpitää stabiiliutta, joka puuttuu hänen elämänsä muilta alueilta (=kompensoimaan hänen epästabiiliuttaan). Mutta silti emotionaalinen läheisyys on uhka narsistille. Niinpä hän todennäköisesti etäinen puolisonsa suhteen eikä piittaa suurimmasta osasta hänen tarpeitaan. Tästä julmasta emotionaalisesta kohtelusta huolimatta narsisti pitää häntä pakopaikkanaan, ylläpitävänä voimanaan, oman voimansa lähteenä. Narsisti mielellään kieltää tämän epätasapainon sen suhteen mitä hän toivoo saavansa ja mitä hän pystyy antamaan, vaimentaa sen ja hautaa sen syvälle alitajuntaansa. Siksi hän on aina järkyttynyt ja kauhuissaan, kun hän huomaa puolisonsa vieraantumisen, uskottomuuden tai eroaikeet. Koska hänellä ei ole emotionaalista syvyyttä, koska hänen aivoissaan on vain yksi raide - hän ei pysty käsittämään muiden tarpeita. Toisin sanoen hänellä ei ole kykyä empatiaan.



Minäpä luulen, että tuo terapiassa käynti on vain narujen vetelemistä, kun hän huomaa että etäännyt. Ihan oikeasti, jätä se mies oman mielenterveytesi takia, ja varsinkin lastesi mielenterveyden. Ajattele lapsiasi!



Minulla on narsisti-mummo, jolla on mm. nuo itsemurhalla uhkailut tulleet tutuiksi. Seurauksena mm. yksi lapsista tappoi itsensä. Haluatko saattaa lapsesi siihen vaaraan?

Narsismille on määritelty yhdeksän diagnoosikriteeriä. Narsismin diagnoosi edellyttää. että vähintään viisi niistä toteutuu. Seuraavassa ne ovat Sam Vakninin esittämässä muodossa:



Tuntee itsensä mahtavaksi, suureksi ja hyvin tärkeäksi (esimerkiksi liioittelee saavutuksia, kykyjä, taitoja, kontakteja ja persoonallisuuden piirteitä valehteluun asti, ja vaatii tulla tunnustetuksi ylemmänasteisena ilman vertailukelpoisia todellisia saavutuksia);

Pakonomaisia fantasioita rajattomasta menestyksestä: maine, pelottava voima tai kaikkivaltius, vertaansa vailla oleva loistokkuus (älyllinen narsisti), ruumiillinen kauneus tai seksuaalinen kyky (ruumiillinen narsisti), tai ideaalinen, loputtomiin kestävä rakkaus tai intohimo;

On syvästi vakuuttunut omasta ainutlaatuisuudestaan, minkä tähden vain erityiset tai ainutlaatuiset ihmiset (tai instituutiot) voivat ymmärtää häntä, kohdella häntä oikein, tai ovat hänen seuransa arvoisia;

Vaatii ylenpalttista ihailua, palvontaa, huomiota ja mielenkiintoa - tai sen puuttuessa vaatii olla pelottava ja pahamaineinen (Narsistinen Lähde);

Kokee olevansa oikeutettu. Vaatii automaattista ja täydellistä omien epärealististen odotustensa täyttämistä - erityistä ja etuoikeutettua kohtelua;

"Riistää" ihmissuhteita, toisin sanoen käyttää muita omien tarkoitusperiensä saavuttamiseen;

Vailla empatiaa. On kykenemätön tai haluton tunnustamaan tai hyväksymään muiden tunteita, tarpeita, tärkeysjärjestyksiä ja valintoja sekä samaistumaan niihin;

On jatkuvasti kateellinen muille ja etsii keinoja loukata tai tuhota turhautumisensa kohteita. Kärsii vainoharhaisista mielikuvista, koska uskoo, että muut kokevat hänet samoin ja todennäköisesti toimivat samalla tavalla;

Käyttäytyy ylimielisesti ja koppavasti. Tuntee olevansa ylivoimainen, kaikkeen kykenevä, kaiken tietävä, voittamaton, immuuni, "lain yläpuolella", ja kaikkialla läsnä oleva (maaginen ajattelu). Raivostuu ollessaan turhautunut, kohdatessaan vastarintaa, tai kun sellaiset ihmiset nuhtelevat häntä, joita hän pitää alempiarvoisina ja arvottomina.

Hiukan lisää narsismista

Useimmat narsistit (75%) ovat miehiä.

Narsistinen persoonallisuushäiriö (NPH) kuuluu samaan ryhmään kuin rajatilahäiriö ja epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö.

NPH:n diagnoosiin liittyy usein muita persoonallisuushäiriöitä, aineiden väärinkäyttöä tai impulsiivista ja yltiöpäistä käyttäytymistä.

NPH on verraten uusi luokka (1980).

Narsismista on vain hyvin vähän tieteellistä tutkimusta. Mutta se mikä on, on osoittanut, että NPH ei liity mitenkään yksilön rodulliseen, sosiaaliseen, kulttuurilliseen, taloudelliseen, perinnölliseen tai ammatilliseen taustaan.

On arvioitu että 0.7-1% ihmisistä kärsii patologisesta (piintyneestä, pysyvästä) NPH:sta. NPH tuntuu olevan yleistymässä.

Narsismi syntyy varhaislapsuudessa, lapsuudessa ja varhaisessa nuoruudessa. Se liittyy yleensä lapsuudessa olleeseen väärinkäyttöön tai traumaan, joka on vanhempien, auktoriteettien tai ikätoverien aikaansaama.

Narsistisia reaktioita on laaja kirjo - alkaen lievästä, reaktiivisesta ja ohimenevästä pysyvään NPH:n asti.

Narsistin Lähde on ulkopuolinen huomio - tavallisesti positiivinen (ihailu, vakuuttelu, kuuluisuus, julkisuus) - jota narsisti käyttää säätelemään epävakaata omanarvontuntoaan.

Narsistit ovat joko "älyllisiä" (saavat Narsistisen Lähteensä älykkyydestään tai akateemisista saavutuksistaan) - tai "ruumiillisia" (saavat Narsistisen Lähteensä fysiikastaan, harjoituksesta, fyysisestä tai seksuaalisesta kyvykkyydestään ja "valloituksistaan").

Narsistit ovat joko "klassisia" - määritelmä myöhemmin - "kompensoivia" tai "käänteisiä" - määritelmä myöhemmin.

Klassinen narsisti on itseensä luottava, kompensoiva narsisti peittää ylimielisellä käyttäytymisellään syvällä olevan oman arvonsa puuttumisen, ja käänteisnarsisti on läheisriippuva, joka pitää huolta klassisen narsistin emotionaalisista tarpeista.

NPH hoidetaan puheterapialla. Aikuisen narsistin paranemisennuste on huono, vaikka hänen sopeutumisensa elämään ja muihin ihmisiin voi parantua hoidolla. Lääkitystä käytetään sivuilmiöiden ja käyttäytymisen hoitoon (kuten mielialojen vaihteluun ja pakkomielteisyyteen) - tavallisesti se onnistuu jonkin verran