Oletko nähnyt vainajaa? millainen tunne siitä jäi?

lapsena isoisäni ruumishuoneella ja aikuisena elämäänsä kyllästyneen radanvarressa ilman päätä. Pää löytyi kymmenien metrien päästä.



Eipä noista nyt mitään kummempaa tunnetta jäänyt.

Olen ensihoitaja.

Kymmeniä ja taas kymmeniä. Nuoria, vanhoja, lapsia, vauvoja.. Luonnollisesti kuolleita, itseltään hengen riistäneitä, kohtuun kuolleita..



Välillä ei tunnu miltään ja välillä tuntuu, että sydän pakahtuu (lähinnä lasten kohdalla).



Menisin katsomaan läheistä, jos on luonnollisesti kuollut tai jos ruumiinavauksesta ei ole pitkä aika. Kysyisin hautaustoimiston henkilökunnalta vainajassa tapahtuneista muutoksista, jos olisin herkkä ihminen. Avatut vainajat saattavat muuttua _todella_ pahannäköisiksi viikossa parissakin.

ei pelottava.Tietysti kova ikävä,että nyt on lopullista.Luettelen kuolinjärjestyksessa,isäni.veljeni,anoppini, äitini ja vävyni.On tietysti muitakin läheisiä ,mutta heitä en ole nähnyt kuolleena.

Isän näin, olin paikalla kun kuoli. Kaksi viikkoa sen jälkeen kävin katsomassa. Aluksi se oli kova shokki, mutta alkujärkytyksen jälkeen viivyin paikalla kohtalaisen kauan.

Tuntui vaikealta laittaa liina kasvoille ja sulkea arkku työntekijän kanssa.

Ruumis tuntui kylmältä ja kovalta, vahamaiselta. Vainajan ja sen kuolinmuutosten näkeminen ei tuntunut loppujen lopuksi niin kauhealta kuin moni kuvittelisi. Tuntui hyvältä pistää kaulaliina hänelle ja asetella mukaan joitain esineitä.

Suosittelen käydä katsomassa, jos yhtään tuntuu siltä. Ei sitä ihmistä vainajana muista, kyllä ne useat eläväiset hetket ovat päällimmäisinä.

Minusta kaikki kuolleet on karmeita kärpäsistä ihmisiin. Ihmiset lisäksi haisee hirveälle. Kalman haju on kuvottava.

Vierailija kirjoitti:

kahdesti kun ihminen kuolee. Ensin isoäitini terveyskeskuksessa, jonne meidät kotoa hälytettiin. Oli toinen puoli halvaantunut. Nukkui vain pois.

Toisen kerran sairaalassa, jossa isäni kuoli. Hänellä oli keuhkosyöpä, toinen keuhko lakkasi toimimasta, oli kyllä aika karu kokemus, vajaan tunnin verran siinä kuolinkamppailussa meni. Se oli minulle uutta, että ihminen kuolee "vähitellen", ts isäni kädet ja jalat olivat jo aivat siniset ja kuolleet, kun hän vielä hengitti ja sitten hengitys vain vähitellen hidastui ja loppui.

Televisiosarjoissa aina näkee kuinka sydänrytmi voi ihan parissa minuutissa loppua ja henkilö kuolee. varmaan näin voi käydä, mutta isälläni sydämen lyönnit hidastuivat puolentoista tunnin ajan normaalisykkeestä nollaan. Oli aika kamalaa seurata kuinka vähitellen lyöntejä oli aina vain vähemmän.

Moni sanoo että lapsen syntymä on elämän voimakkain kokemus. Olen synnyttänyt kahdesti, eikä kumpikaan kyllä tunnekokemuksena ollut lähelläkään sitä, miltä tuntuu seurata ihan vieressä kun rakas ihminen kuolee.

Tekisi mieli kysyä aina näiltä synnytystä hehkuttavilta, että et ole tainnut sitten koskaan nähdä kuin sinulle rakas ihminen kuolee jos et ole kokenut mitään voimakkaampaa kuin synnytys?

Tää odotus tuntui kyllä pahemmalta, kuin se kun läheinen on poissa. Kun näkee, miten ne arvot putoavat, hengitys vaikeutuu, väri pakenee raajoista. Pelkää että jos menee vessaan, toinen kuolee sillä välin.

Siinä tavallaan toivoo, että toinen lähtisi jo, ettei tarvitsisi enää kärsiä.

Olisi tehnyt mieli laittaa hengityskone takaisin, elvyttää ja pakottaa se elämä siihen ihmiseen.

Vierailija kirjoitti:

Minusta kaikki kuolleet on karmeita kärpäsistä ihmisiin. Ihmiset lisäksi haisee hirveälle. Kalman haju on kuvottava.

Elävien haju se vasta onkin ällöttävä.

Muutamia. Levollinen tunne, kuuluu elämään.

Voi hyvä tavaton sentään. Vanhustenhoitoalalla kuolleita löytyy päivittäin. Kuolema on normaalia, jokainen kuolee joskus.Nykypäivänä ihmiset eivät näe kuolleita, kuolemisesta on tehty etäinen asia. Ennen kuoltiin kotona, se oli normaali tapahtuma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta kaikki kuolleet on karmeita kärpäsistä ihmisiin. Ihmiset lisäksi haisee hirveälle. Kalman haju on kuvottava.

Elävien haju se vasta onkin ällöttävä.

Ei ole.

Onko se vaan itäsuomalainen tapa jättää arkku auki hautajaisissa?  Itä-Suomessa yksissä hautajaisissa meinaan oli näin ja musta se oli tosi irvokasta katsoa meikattua vainajaa. Ei olisi pitänyt katsoa. Olen itse Länsi-Suomesta, ollut monissakin hautajaisissa, mutta ei koskaan ole ollut ruumista pällisteltävänä siellä.

Kyllä. Laitettuna näytti ihan vahanukelta. Olin yllättynyt, että kremaation jälkeen voi vielä kallon sisään jäädä verijälkeä. Ilmeisesti se on kuitenkin ihan normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Onko se vaan itäsuomalainen tapa jättää arkku auki hautajaisissa?  Itä-Suomessa yksissä hautajaisissa meinaan oli näin ja musta se oli tosi irvokasta katsoa meikattua vainajaa. Ei olisi pitänyt katsoa. Olen itse Länsi-Suomesta, ollut monissakin hautajaisissa, mutta ei koskaan ole ollut ruumista pällisteltävänä siellä.

Ordodoksisissa hautajaisissa joskus.

Olen löytänyt oman mieheni kuolleena, ehti olla kuolleena kaksi viikkoa. Enpä nyt ala kuvailemaan miltä näytti, mutta varmaan tyhmäkin tajuaa että traumat jäi..

Olen nähnyt äitini.

Olisin ehkä halunnut nähdä myös puolisoni, mutta minulle suositeltiin että en menisi, koska olin raskaana.

Hänen "haamujaan " näin paljon kuoleman jälkeen. Äitini haamuja en.

Puolisoni kuoli hukkumalla, äitini syöpään. 

Vanhuspuolella työskentelevänä kuolema on arkista. Joka päivä löydät kuolleen. Kuolema on luonnolinen päätös elämälle. Emme me elä ikuisesti. Henki jättää maanpäällisen olomuodon, siirtyy kotiin. Onnellinen tapahtuma kuolleelle, suru jälkeenjääneille. Me tapaamme rakkaamme joskus. Täytyy vain jaksaa odottaa. Uskomattomia asioita olen nähnyt vanhusten kuollessa. Kuolema on iloinen asia.

Jos ihminen kuolee rauhallisesti ja jos läheiset suhtautuvat asiaan normaalin surullisesti, lapselle ei jää kovin suurta traumaa. Paljon riippuu, miten luonnollisena asiana kuolemaa pidetään. Sehän on elämän viimeinen vaihe.

Vierailija kirjoitti:

jäi hyvä ja lopullinen tunne.

Mummoni kuoli, useiden viikojen sairauden jälkeen saattokodissa. Kun hän oli kuollut, hänet oli pesty ja puettu paperipaitaan ja aseteltu sängylle "näyttöhuoneeseen" jossa läheiset saivat vielä käydä katsomassa viimeisen kerran. (No arkkuunpano tietty erikseen, siellä en ollut).

Se oli oikein kaunista ja siitä jäi rauhallinen ja lopullinen olo, sellainen että "noniin nyt se on ohi", kun mummon sairaus oli vähän sellainen "projekti" meille kaikille siinä vaiheessa.

Mut olis varmasti ihan eri asia nähdä vainaja valmistautumatta tai valmistelematta. Vaikka löytää itsemurhaaja tai onnettomuuden uhri.

Voi tulla yllärinä mutta vainajia ei pestä. Jätetään se vaippa päälle mikä oli kuollessa. Mutta mitäpä se haittaa, sanoivat työkaverit yksityisessä hienostoihmisten vanhainkodissa.

Jos haluaa niin julkisella puolella saa itse pestä ja pukeakin. .

Hautaustoimiston väki sitten pukee vainajan jos omaiset haluaa. Maksusta meikataan yms.

Olen samaa mieltä että oli ihana kun sai olla kuoleman hetkellä mukana ja nähdä kuinka rakas ihminen nukkui rauhallisesti pois.

Kuolleen näkeminen siis iäkkään ei ole ollut kauheaa. Ihminen on pieni, kalpea, persoona on kadonnut. Kuoleminen on usein rankkaa.