Miksi amerikkalaisille "tekopirteys" on niin tärkeää?

Jäin tätä miettimään kun luin juttua navigaattoriäänistä. Suomessa halutaan, että autonavigaattorin spiikkeri on asiallinen ja neutraali, kun amerikkalaisilla se on korostetun pirteä ja iloinen.



Aikanaan työryhmässäni oli eräs amerikkalainen kolmikymppinen mies ja oli välillä aika väsyttävää, kun hänen mielestään olisi aina pitänyt hymyillä kaikissa tilanteissa vaikka hampaat irveessä. Jos hetkenkin oli naama peruslukemilla, hän oli heti kysymässä, että onko jotain vialla. (Ja työmme ei edes ollut mitään asiakaspalvelua, vaan tutkimustyötä yliopistolla.)

Tuo hymyilykulttuuri tuntuu suomalaisnäkökulmasta jotenkin kovin teennäiseltä, koko ajan pitäisi olla rooli päällä.