Miten teillä päättyisi seuraavanlainen tilanne?

Näin jälkikäteen on aina vaikea edes hahmottaa sitä tilannetta, miksi se meni niin hankalaksi. Siellä se pieni nyt nukkuu poikittain sängyssä huppari kainalossa... ja ei, ei se märkä, vaan se mikä hänellä oli päällä aiemmin. Sen verran joustin, että sai ottaa sen mukaansa sänkyyn, käyn kohta sen laittamassa aamuksi tuolille.



T: ap.

Huppari on märkä sitä ei voi ottaa tai muuten kastuu. Oisit halunnut kovasti sen hupparin ja nyt sua harmittaa hirveäsi. Yritän aina ensin sanallistaa lapselle miksi häntä kiukututtaa ja että äiti ymmärtää kyllä. Periksi en tietenkään anna. Kun vähän aikaa olisin lohdutellut, siirryttäisiin iltapuuhiin halusi lapsi tai ei. Toki yrittäisin leikin tai muun avulla kääntää huomion mielipahasta pois, jolloin iltatoimetkin sujuisivat paremmin.

mutta meillä todennäköisimmin toimisi tämä. Viimeeksi tänään kokeiltu.



Lapsen huomiota yritettäisiin ensiksi kiinnittää johonkin muuhun kiinnostavaan. Käytäisiin läpi porakoneet, telkkarit ja veljen puuhat. Usein tässä vaiheessa jo tulee jonkun asian kohdalla pieni (parin sekunnin) katkos raivoon tai sitten ei. Jos tuo katkos tulee, jatketaan harhauttamista, joka tällöin todennäköisesti puolen tunnin sisällä tepsii ja lapsi rauhottuu. Voidaan hoitaa iltatoimet normaalisti, vaikka hieman myöhässä.



Jos lapsi ei yhtään välitä harhauttamisesta jätetään hänet yksikseen raivoamaan lattialle. Raivo on meillä kestänyt pahimmillaan lähes tunnin, usein alle 10 min. Lopulta rauhoittuu hieman ja kömpii syliin, jolloin voidaan edetä harhauttamiseen ja lopulta iltatoimiin.



Meillä on turha raivoavalle likalle pukea yökkäriä, koska riisuu sen heti pois. Hampaatkin pestään vasta rauhoituttua.



Yhtenä iltana voi siis nukkumaanmeno myöhästyä. Jos raivoaminen on jokailtaista ruvetaan iltatoimiin tuntia aiemmin.



Meilläkin asuu siis melkoinen raivotar.

Annan hetken raivota ihan rauhassa, istun vaikka alas ja meditoin hetken. Joskus menee ohi ihan tuolla, joskus lapsi vaan yltyy raivoamaan kahta kauheammin kun en kiinnitä hänen itukuunsa huomiota.



Sillon yritän viedä hänet tilanteesta pois, joko konkreettisesti tai sitten vaan hämätä jotenkin, niin että unohtaa, mitä tapahtui. Veden juottaminen on tosiaan ihan hyvä homma, yleensä kamalan huudon jälkeen tuleekin jano.



Aika hyvin toimii myös se, jos itse alan esittää, että itken ja raivoan ja samalla kerron, miltä tuntuu ("Minun tekee mieli panna se huppari päälle, kyllä nyt ärsyttää kun en saa sitä!"). Sitten kun lapsi kestää kuunnella, sanon että seuraavana päivänä voi laittaa sen hupparin, mutta että ennen sitä pitää vähän nukkua yms.



Yleensä pyrin välttämään lapsen hoitamista väkisin, siis en pesisi huutavan lapsen hampaita väkisin. Muistan itse tuollaisia hetkiä lapsuudestani ja sen tunteen, että jos mulle kunnolla olisi selitetty, mistä on kyse ja miksi asiat pitää tehdä juuri niin eikä sillä tavalla kuin minä olisin tahtonut, kaikki olisi sujunut helpommin. Olen sitten tämän inspiroimana tosiaan alkanut ihan pienillekin selittää asioita (esim. että lääke on pakko ottaa, koska muuten ei parane), ja aika hyviin tuloksiin olenkin päässyt.



Mulla on tosin vain yksi lapsi, niin että tää metodi puree ehkä vain häneen.

Huppari on märkä sitä ei voi ottaa tai muuten kastuu. Oisit halunnut kovasti sen hupparin ja nyt sua harmittaa hirveäsi.

Alle 2-vuotias ei meillä tuota tunnu ymmärtävän mitenkään, mutta 4-vuotiaalle tuntuu noilla sanoilla olevan suuri merkitys. Siis sillä että äiti ymmärtää että harmittaa ja ymmärrän miksi harmittaa.

Raivon kohdalla ei lapsi tunnu kuulevan mitään ja tyynnyttyä en enää ota unohdettua asiaa puheeksi jotta raivo ei palaa.

T:15

Ehkä yksi parhaimmista harhautuskeinoisa on muuten sanoa jotain tyyliin "katsos kun toi poikakin/nukkekin/nallekin ihmettelee että mikä sulla oikein on hätänä". Parhaiten toi toimii, jos läsnä on joku muu lapsi, vaikka ihan vauvakin, mutta myös nukeilla ja muilla leluilla tai kotieläimillä ollaan päästy aika hyviin tuloksiin. Lapsi alkaa sitten ihmetellä sitä, joka häntä ihmettelee.

Huppari on märkä sitä ei voi ottaa tai muuten kastuu. Oisit halunnut kovasti sen hupparin ja nyt sua harmittaa hirveäsi.

Alle 2-vuotias ei meillä tuota tunnu ymmärtävän mitenkään, mutta 4-vuotiaalle tuntuu noilla sanoilla olevan suuri merkitys.

Meillä tuo on toimiut jo vähän yli 1-vuotiaalle, kun vaan ensin esittää asian lapsen itsensä tavoin, eli itkee ja huutaa (siis leikisti), huitoo käsiä ja mitä nyt ikinä. Sitten kun siitä epämääräisestä mölinästä muodostuukin sanoja, niin lapsi kyllä kuuntelee ne tosi tarkkaan ja selkeästi kinnostuu asiasta.

16

Annan hetken raivota ihan rauhassa, istun vaikka alas ja meditoin hetken. Joskus menee ohi ihan tuolla, joskus lapsi vaan yltyy raivoamaan kahta kauheammin kun en kiinnitä hänen itukuunsa huomiota.

Sillon yritän viedä hänet tilanteesta pois, joko konkreettisesti tai sitten vaan hämätä jotenkin, niin että unohtaa, mitä tapahtui. Veden juottaminen on tosiaan ihan hyvä homma, yleensä kamalan huudon jälkeen tuleekin jano.

Aika hyvin toimii myös se, jos itse alan esittää, että itken ja raivoan ja samalla kerron, miltä tuntuu ("Minun tekee mieli panna se huppari päälle, kyllä nyt ärsyttää kun en saa sitä!"). Sitten kun lapsi kestää kuunnella, sanon että seuraavana päivänä voi laittaa sen hupparin, mutta että ennen sitä pitää vähän nukkua yms.

Yleensä pyrin välttämään lapsen hoitamista väkisin, siis en pesisi huutavan lapsen hampaita väkisin. Muistan itse tuollaisia hetkiä lapsuudestani ja sen tunteen, että jos mulle kunnolla olisi selitetty, mistä on kyse ja miksi asiat pitää tehdä juuri niin eikä sillä tavalla kuin minä olisin tahtonut, kaikki olisi sujunut helpommin. Olen sitten tämän inspiroimana tosiaan alkanut ihan pienillekin selittää asioita (esim. että lääke on pakko ottaa, koska muuten ei parane), ja aika hyviin tuloksiin olenkin päässyt.

Mulla on tosin vain yksi lapsi, niin että tää metodi puree ehkä vain häneen.

Mietin, että olenko ainoa, jolle nousee omia muistoja mieleen väkisin hoitamisesta, ja se siksi tuntuu pahalta. Meillä oli myös kotona sellainen "teet tai itket ja teet"-menttaliteetti, ei paljoa aikaa käytetty asioiden selittämiseen. Minäkin kyllä selitän, ja tänäänkin selitin useampaan kertaan lapselle miksi sitä hupparia ei voi laittaa, kerroin, että ymmärrän että kiukuttaa ja miksi kiukuttaa. Meillä tuota nassikkaa ei voi jättää yksin raivoamaan, koska tekee kaikkensa saavuttaakseen päämäärän, jos se on suljetun oven takana, raahaa tuolia tms. ja kiipeää että saa oven auki jne.

teidän tapaukselta. Meillä ei raivoamiseen auta mikään muu kuin aika. Lapsen täytyy saada kirkua ja hakata nyrkillä lattiaa...sitä kun on aikansa tehnyt, on valmis rauhoittumaan. Hampaat joudutaan pesemään enemmän tai vähemmän väkisin mutta periksi en ole antanut. Lapsi saa pestä itse sen jälkeen, kun minä olen pessyt hänen hampaat. Onneksi näitä raivareita ei tule joka päivä, yleensä silloin, kun unet on ollu jostain syystä rikkonaiset. Tsemppiä sulle, tiedän tasan sun voimattomuuden tunteen!

teidän tapaukselta. Meillä ei raivoamiseen auta mikään muu kuin aika. Lapsen täytyy saada kirkua ja hakata nyrkillä lattiaa...sitä kun on aikansa tehnyt, on valmis rauhoittumaan. Hampaat joudutaan pesemään enemmän tai vähemmän väkisin mutta periksi en ole antanut. Lapsi saa pestä itse sen jälkeen, kun minä olen pessyt hänen hampaat. Onneksi näitä raivareita ei tule joka päivä, yleensä silloin, kun unet on ollu jostain syystä rikkonaiset. Tsemppiä sulle, tiedän tasan sun voimattomuuden tunteen!

Kiitos asiallisista viesteistä. Meilläkin oli vähän erikoinen viikonloppu, kun isommilla lapsilla oli yövieras, ja kaikilla meni vähän nukkumiset pipariksi, se varmasti osittain lisäsi tuota illan hepulia.

HUomenna taas uuteen taistoon, meikä lähtee nukkumaan.

T: Ap.

Mietin, että olenko ainoa, jolle nousee omia muistoja mieleen väkisin hoitamisesta, ja se siksi tuntuu pahalta. Meillä oli myös kotona sellainen "teet tai itket ja teet"-menttaliteetti, ei paljoa aikaa käytetty asioiden selittämiseen. Minäkin kyllä selitän, ja tänäänkin selitin useampaan kertaan lapselle miksi sitä hupparia ei voi laittaa, kerroin, että ymmärrän että kiukuttaa ja miksi kiukuttaa. Meillä tuota nassikkaa ei voi jättää yksin raivoamaan, koska tekee kaikkensa saavuttaakseen päämäärän, jos se on suljetun oven takana, raahaa tuolia tms. ja kiipeää että saa oven auki jne.

Musta tuntuu tosi pahalta väkisin tehdä lapselle asioita, mun mielestä se on eräänlaista väkivaltaa tai ainakin vallan ja voiman väärinkäyttöä. Lapsesta tuntuu tosi pahalta, kun huomaa että

a) omalla sanalla (ja tunteilla) ei ole painoa

b) vanhemmat pitää tyhmänä, kun eivät voi kunnolla selittää asioita ja pyytää nätisti

c) on täysin voimaton uhkaavassa tilanteessa, vaikka miten rimpuilisi ja huutaisi

Lisään vielä, että mun vanhempani eivät koskaan ole mua alistaneet tai pahoinpidelleet, mutta sellaiset tilanteet, jotka heistä on ilmeisesti tuntuneet kohtuullisen normaaleilta, ovat musta olleet ihan karmeita.

Mun lapseni tosiaan rauhoittuu parhaiten tuosta, kun pistän itseni hänen tasolleen, mutta lisäksi laitan sanoja hänen tunteilleen. Silloin kun toinen on ihan hysteerinen, siinä ei hyssyttelyt auta, vaan minä ainakin pistän vielä läskimmäksi ja menen vaikka pitkäkseni ja potkin ja hakkaan lattiaa, että toinen ihmetykseltään lopettaa huutamisen. Sitten alan valittaa niin, että sanat sopisivat lapsen suuhun.

Ja vielä tosta huutamaan jättämisestä, mä äärimmäisen harvoin poistun paikalta, vaan annan lapsen huutaa ja asetun itse parin metrin päähän odottamaan. Ei raivoavaa oikein kannata jättää yksin, sehän voi tehdä mitä vaan ja lisäksi se tuntuu hanestä tosi pahalta.

16

Meillä toimii tuo harhautus ja tunteiden sanoittaminen. Tietysti jos toinen hakkaa nyrkkejä lattiaan, niin siinä on turha sanoittaa. Pitää ensin rauhoittaa.



Meillä toimii alkavassa uhmassa se, että aletaan laulaa. Mutta jos on jo tuossa raivossa, niin laulu ei riitä. Silloin pitää harhauttaa. Mä pyrin johonkin yllätykseen. Yhtenä tarha-aamuna kun pukemisesta ei tullut mitään, niin nappasin uhmaajan ja vaatteet kainaloon ja mentiin ulos pukemaan. Se meni ensin kiristyksellä, että jos ei nyt pueta nätisti, niin sitten lähdetään kylmään ilman vaatteita. Kun ei saatu puettua, niin mentiin ulos ja sitten kohta jo puettiinkin.



Mä en tuohon väkisin tekemiseen usko, omien kohdalla se on vaan lisännyt uhmaa. Seuraavalla kerralla on vielä vaikeampaa.

Meillä samanikäinen tyttö ja tahtominen on pikkuhiljaa kasvanut. Tuossa tilanteessa olisin varmaan siirtänyt hupparin näkyvistä ja sanonut, että "se on märkä ja sen pitää vielä kuivua, jotta sitä voi käyttää". Sitten olisin harhauttanut jollain keinolla, esim. sanomalla "mutta hei, sullahan ei ole sukkia/yöpukua/nallea, käypäs äkkiä etsimässä missä se on" tai "hei, huomasitko minne sisko meni, menikö se jo jonnekin piiloon?" tai jotain muuta mitä nyt äkkiseltään tulee mieleen.



En myöskään tykkää väkisin pestä hampaita. Tehtiin sitä likan kohdalla aikamme, mutta hampaidenpesu oli aina taistelua ja itkua, eikä tuntunut kenestäkään kivalta, joten ollaan vaihdettu siihen, että saa itse pestä miten pesee ja jos onnistuu (usein onnistuukin), aikuinen pesee toisella harjalla samalla. Meillä tällä hetkellä toimii tuossa se, että likalla on oma harjansa kädessä ja aikuinen toisella koputtaa sitä ja sanoo "kop kop", jolloin likka avaa suunsa ja hampaita saa vähän harjattua. Ehkä kuulostaa joistakin pelleilyltä, mutta eipä tarvitse tehdä toiselle pesusta ahdistavaa tilannetta. Esikoisen kohdalla hampaiden pesu on aina sujunut hyvin, en tiedä miksei kuopuksen kohdalla. Joskus ollaan muuten annettu xylitol-pastillikin suuhun ennen hampaiden pesua, että edes osa happohyökkäyksestä saadaan torjuttua jos pesu ei ota onnistuakseen.



Onneksi tahto-ikä kestää vain oman aikansa :)

1) annan raivota pahimman pois

2) otan syliin, saa kiukuta loput sylissä

3) huumorin keinoin tai harhauttamalla huppari pois jollei vieläkään tottele puhetta, meillä kyllä tässä vaiheessa jo tottelisi

4) rauhoittumista

5) iltatoimet

6) nukkumaan

luultavasti ei tulisi vaan jatkaisia raivareita.. antaisin hetken raivota ja pyytäisin uudelleen..



No jos tätä jatkuisi tarpeeksi kauan hakisin lapsen syliin, mutta yleensä tulee itse.



Rauhoittelen sylissä, kunnes rauhallinen, käyn tilanteen läpi, hupparia ei voi ottaa KOSKA, se on vielä märkä ja nyt on ilta, pitää mennä hammaspesulle ja nukkumaan. Kertoisin, että huppari on aamulla kuiva, jos tahtoo sen aamulla laittaa se sopii.



sitten iltahommat ja sänkyyn, hyvää yötä..



usein riitojen jälkeen tulee vielä korostettua kuinka rakas lapsi on, varmaan omaa pahaamieltään helpottaakseen ;)

kun istuin soffalle (olin kai vasynyt) ja aloin nauraa aaneen. Johan sita piti nousta katsomaan!

kuten täälläkin moni kuvaa, eli pesty hampaat, puettu yöpuvut ja menty nukkumaan, hupparin jäädessä kuivumaan. Meidän tytön kohdalla se oli oikeastaan ainoa tapa toimia, koska harhautukset eivät toimineet - no, huomio ehkä siirtyi alkuperäisestä aiheesta, mutta kun kiukku ja raivo kerran lähti liikkeelle, rauhoittuminen oli tytölle tosi vaikeaa. Noin kaksivuotiaana tytön nukutukset olivat tosi raskaita, kun hän ei millään olisi halunnut lähteä nukkumaan, joten aina tuli raivari. Käytännössä isä piti tytön päätä paikoillaan, minä oli polvillani tytön päällä istumassa juuri sen verran, ettei pystynyt käsillä huitomaan ja pesin hampaat, tyttö huusi ja kirkui kuin syötävä. Yöpuku puettiin vähän samalla kaavalla, ja sängyssä häntä pideltiin holdingissa niin kauan, että hiljeni = nukahti. Mä jouduin kerran jopa töissä pienimuotoiseen kuulusteluun työkavereiden taholta, kun tyttö oli yhtenä iltana onnistunut lyömään mulle aika mojovan mustelman toiseen leukaperään, ja töissä epäilivät mieheni pahoinpitelevän minua. Tällaiset nukutukset vaan jäivät itsestään sitten pois, kun tyttö ilmoitti yhtenä iltana, että hänpäs on jo iso tyttö ja osaa kyllä pestä hampaat ihan itse, neuvolasta sanottiin, että aika on tehnyt tehtävänsä.



Nyt, kun tuo meidän raivopää-tylleröinen on kasvanut jo isommaksi (nyt on 4v), alkaa tajuta itsekin jo enemmän, ja osaa rauhoittua itsekseenkin, ei siis tarvitse enää niin paljon siihen apua. Tytön kanssa on sovittu, että kun kiukku alkaa nousta liian suureksi, hän menee omaan huoneeseensa ja rakentaa "linnunpesän" - tyynyistä ja peitoista tekee sänkyynsä kolon, jossa saa maata kippurassa rauhoittumassa. Tyttö itse keksi tämän menetelmän puolisen vuotta sitten, ja nykyään ei tarvitse kuin sanoa, että meepäs rakentamaan linnunpesä, ja hän menee. Kiukusta puhisten ja yleensä itkien, että ei hän halua rakentaa linnunpesää, mutta menee kuitenkin, ja paiskoo hetken aikaa tyynyjä ja peittoja kovakouraisesti, mutta sitten alkaa rauhoittua, rakentaa pesänsä loppuun ja käpertyy sinne lauleskelemaan, ja kun on tarpeeksi saanut rauhoittua, hän tulee itse sanomaan, että nyt on taas rauhallinen. Joskus hän saattaa tulla pyytämään, että haluaisi äidin tai isän auttamaan, isän kohdalla se tarkoittaa sitä, että isä istuu linnunpesän vieressä ja kuuntelee laulua, äidin kohdalla taas sitä, että makaamme yhdessä kippurassa siellä pesässä ja laulamme. Tämä on huomattavasti mukavampaa kuin se pari vuotta sitten käytössä ollut menetelmä, mutta en usko, että tämä nykyinen systeemi olisi toiminut silloin.

aluksi mun on todettava, että vaikea kuvitella että meillä tulisi taistelu hupparista kummankaan lapsen kanssa (4.5v ja 2v). Mutta oletetaan että tuo nuorempi haluaisi jotian muuta mitä ei voisi saada. Poika alottaisi "mua on loukattu verisesti"-itkunsa, joka yleensä vaimenee aika nopeasti äidin kainalossa. Hän siis haluaa syliin kun tulee tuollainen harmitus.

Kiemurtelevan äkäpussin hampaidenharjaus onkin jo vähän tutumpaa. Silloin mennää lavuaarin viereen ja ainakin huulille se harja laitetaan, mutta mitään pakkoharjausta ei tehdä. Sitten yökkäri päälle ja sänkyyn, jos kiukku jatkuu niin yleensä koitan laulamalla rauhoittaa. Jos ei saa laulaa, niin annan hetken kiukutella ja palaan hetken päästä takaisin. Aika harvinaisia kylä on tuollaiset kiukuttelut.

pidän tiukasti sylissä, en puhu mitään. Kun lapsi rauhoittuu, selitän vielä miksi. Ja sitten mennään pesemään ne hampaat, tehdään ne iltapesut ja puetaan yövaatteet sekä nukkumaan.



Toinen vaihtoehto on, et kaikesta vastustuksesta huolimatta hampaat pestään, pesut ja yövaatteet päälle. Sitten syliin rauhoittumaan ja kun rauhoittunut nukkumaan.





Monen muksun äitinä/isänä ei ole varaa eikä aikaa jäädä keskustelemaan kovin pitkäksi aikaa, hommat hoidetaan ja. Paita on kuivunut aamuksi.

(lapselle on kerrottu että paita on kuivumassa ja se on valmis päällelaitettavaksi sitten aamulla.)

Huppari jää roikkumaan ja hampaat pestään ja yöpuku vaihdetaan sen kummemmin selittelemättä.



Itselläni on kolme itsepäistä lasta....isoja jo.