Mikä tässä kotona olossa muka on rankkaa?

ensin stressaavaa työtä 8 h ja sitten kotitöitä, vaimon odotuksien täyttämistä, yöllä vinkuvia lapsia, jne. Ja kuten edellä mainittu, vaikeavammainen tai mielenterveyslapsi todella laittaa sitten jaksamisen välillä koetukselle. Meilläkin kokemusta, mutta elämä jatkuu ja eteenpäin mennään, sopeudutaan kortteihin jotka on.

mies sai sentään olla sen 8 tuntia päivässä tekemässä jotain ihan muuta ja sitten palata kotiin taas uusiin puuhiin. ainakin itse jaksoin paremmin, kun olin päivän töissä ja joku muu hoiti lapset sen ajan.

meillä mies ei kyllä jaksanut. lähti kävelemään vuosi sitten. löysi yksihuoltajan, jolla oli vain yksi lapsi. tapaa lapsistamme vain kahta, teinejä, muut ovat kuulemma liikaa hänen uudelle kumppanilleen.

minkäs teet? elämä on.

(se vaikeavammaisen ja kuuden lapsen äiti)

Temperamenttinen, hyvin huonosti nukkuva lapsi, joka alkuun kärsi lisäksi koliikista. Lapsi on nyt 1v5kk ja joka päivä on rankkaa, ilman tunnin päiväunia en jaksaisi mitenkään. Olet saanut helpon lapsen, nauti siitä. Tai ehkä uhmaikä korjaa tilanteen...

miten se sitten helpottaisi töissä?

lapsi on vielä pieni. Samalla tavalla se 10-12 kk:n ikäinen herättää ja saattaa aamulla herätäkin kuudelta. Silti on töihin mentävä ja jaksettava. Päälle jatkuva kiire hoitaa juoksevat asiat ja hoitopäivät pitää pyrkiä minimoimaan limittämällä työpäiviä miehen kanssa. Oikeasti oli tosi rankkaa se eka hoitovuosi, sitten alkoi helpottaa. Negatiivisena en lapsen kannalta sitä hoitoa niinkään kokenut, mutta aikamoinen rumba siitä alkoi. Lisäksi oli se stressi sairauksista, hoitajien hommaaminen, työmatkojen peruminen pahimmillaan lapsen oksotaudin takia jne.

Mun naapuri ei siis tarkoita sellaista henkistä ahdistusta, vaan kaikkea sitä puuhaa mitä lapsen ulkoiluttamisesta ja kerhoon kuskaamisesta koituu. Mä taas en edes koe sitä tekemiseksi, onpahan vaan jotakin puuhaa että päivä kuluu kivasti.

Kaikki tuollainen perusjuttukin kuten aamupalan teko tuntuu ylivoimaisen raskaalta. Sitä ei vain välttämättä tajua edes itse mistä uupumus johtuu.

Esim minä olin hyvin masentunut esikoisen vauva-aikana ja oli työn takana että kodin sai pidettyä inhimillisessä kunnossa ja itse jaksoi raahautua suihkuun edes kerran viikossa. Toisen kanssa en ole ollut masentunut vaikka miehen kanssa onkin ollut vaikeaa eikä perusarkikaan tunnu niin pahalta. Päivistä tuntuu kyllä loppuvan tunnit kesken mutta oleminen ei ole sellaista epätoivoista ja luovuttanutta taistelua seuraavaan päivään ja viikkoon vaan elämästä jaksaa nauttia.

Toinen arjen helppouden eroihin voi olla ihan siinä että lapsilla ja vanhemmilla on erilaiset temperamentit. Pihalla tulee jostain lapsista sellainen olo että nehän voi vain ruokkia paikalleen ja antaa kirjan käteen niin äitinsä voisi varmaan ottaa vaikka päiväunet, toisista näkee päällekin päin ettei heidän seurassaan istuta alas...

sen jälkeen kun menin töihin, ei ole ollut aikaa itselle, lapsille, eikä miehelle. En enää voi harrastaa mitään. Samat työt, mihin ennen oli aikaa koko päivä, pitää survoa muutamaan tuntiin illassa.

Kuitenkin on tehtävä ruokaa ja ulkoiltava... Tietyt rutiinit toistuu useimpina päivinä. Eikä nosta lapsista sitä "aivollista" virikettä aikuinen oikein saa.



Yritän kuitenkin nauttia: aamuisin ei ole kiire, voimme touhuta ja nauttia rauhassa aamupalan yms. Saan seurata lasten kehitystä, huomaan heti kun lapset oppivat uusia asioita ja oivaltavat itse jotain.



Uskoisin kuitenkin, että suurin juttu on toi tietynlainen tylsyys. Pelkään töihinmenoa ja sitä että en esim osaa käyttää enää tietokonetta...

ensin stressaavaa työtä 8 h ja sitten kotitöitä, vaimon odotuksien täyttämistä, yöllä vinkuvia lapsia, jne. Ja kuten edellä mainittu, vaikeavammainen tai mielenterveyslapsi todella laittaa sitten jaksamisen välillä koetukselle. Meilläkin kokemusta, mutta elämä jatkuu ja eteenpäin mennään, sopeudutaan kortteihin jotka on.

Myönnät että töiden jälkeen kotona on rankkaa, mutta tunnut ajattelevan että kotona ei ole rankkaa silloin kun olet töissä?

Eli kun vaimo sen 8h pyörittää arkea yksin, se on kevyempää kuin sinulla töissä, ja kotielämä muuttuu rankaksi vasta kun saavut paikalle (jolloin on varmaan kaksi aikuista pyörittämässä)?

Minun mieheni sanoo tuota kans jos annan ensimmäiseksi kotiin tullessa lapsen syliin. Välittömästi kuuluu etteikö saa edes istua alas. No en minäkään kauheasti istu vauvan ja uhmaikäisen kanssa kolmistaan ollessa, ei ole kahta kahvituntia, 30min ruokatuntia ja juorutuokioita parkkipaikalla. Mutta onhan se ihan eri asia! (Mieheni hermot eivät kestä yksin lasten kanssa edes minun suihkuni aikaa)

miksi et järjestä? Kun olin kotona, minulla oli kiireettömät ruokailuhetket, ja saatoin lukea hesarin kannesta kanteen kahvikupin ääressä, kun joku lapsista nukkui päiväunia. Työssäkäyvänä nousen aamuisin puoli kuusi. Ei meidän lapset nousseet niin aikaisin kun olin kotona. Aamuisinkin oli kiireetöntä aikaa.

Jokaisella tietenkin on oma elämäntilanteensa, ja kyllä mäkin sen ymmärrän että univelka uuvuttaa kenet tahansa.



Mä en tosiaankaan voi naapurilta itseltään kysyä, että minkä hän kokee niin rankaksi,siinä on sellainen riski että mun kysymyksen voi tulkita neuvomiseksi ja vähättelyksi mikä ei ole tarkoitus. Mä uskon kyllä, että jos hän on kokenut kotona olon rankaksi niin silloin se on sitä ollut.

oli erilaiset tarpeet eri-ikaisilla lapsilla ja eivat nukkuneet samaan aikaan paivaunia. Eli ei lepohetkea itselle ja valilla oli vaikea menna edes vessaan kun uhmis matki vauvaa. Toinen huusi koliikkia yolla ja toinen uhmaa paivalla.



Nyt on taas ihanaa, nukkuvat oisin ja leikkivat hyvin paivalla.

Minä olen kokenut kotona olon rankaksi niin yhden kuin kahdenkin lapsen kanssa. Esikoisen kanssa olin kotona 9kk, ja tuona aikana oikeasti tuntui, että tulen aivan seinähulluksi! Esikoinen oli kyllä, ainakin ensikertalaiselle äidille, aika vaativa tapaus - huusi ensimmäiset 6kk koliikkia yöt, tuntui vaativan hirveästi "palvelua" koko ajan, syliä ja huomiota jne. Hänet piti saada esim. päiväunille aina tietyn ajan valvomisen jälkeen, jos meni jostain syystä parikin minuuttia liian myöhäiseksi nukutus, hän meni aivan ylikierroksille ja nukutus oli järkyttävää huutoa. Sama oli syömisten kanssa, se piti saada heti sillä sekunnilla kun nälkä iski, tai syömisestä ei tullut mitään, kun raivottiin ja huudettiin vaan. Hän ei viihtynyt sitterissä vauvana, eikä lattialla vieressä leikkimässä, vaan koko ajan halusi olla sylissä, kunnes oppi kävelemään. Ruuanlaitto, kotityöt, vessassa käynti, kaikki sellainen oli mahdottoman vaikeaa, ja univelka siihen päälle. Kun mies ilmoitti, että haluaisi jäädä koti-isäksi, ja että töistäkin oltaisiin sille myötämielisiä, minä säntäsin riemusta kiljuen takaisin töihin. Univelka jatkui, mutta kyllä minusta oli helpompaa tasapainoilla töiden ja perheen kanssa kuin olla kotona.



Nyt esikoinenon 4-vuotias, kuopus kohta vuoden, kotona olen ollut toistaiseksi ja aion vielä ollakin, vaikka ei tämä edelleenkään helppoa ole. Esikoisen kanssa on kuitenkin opittu jo jonkin verran pärjäämään, vaikka nukkumiset ja syömiset on hänellä edelleen hankalia juttuja, ja kuopuskin valvottaa. Esikoisen lempihommia on kuitenkin joko auttaa ruuanlaitossa tai leikittää kuopusta, mikä helpottaa arkea siinä, että pääsen sentään vessaan kun on tarve, ja pystyn laittamaan ruokaa sekä tekemään kotitöitä jonkin verran. Päiväunet nämä nukkuvat eri aikaan, joten hengähdystaukoja ei sinällään ole, ja töissä lakisääteistä kahvitaukoa on ikävä. No, tämän ihanan pitkän ja superlumisen talven jäljiltä olen kyllä päättänyt, että ensi vuonna vetäydymme koko perhe talviunille hyvissä ajoin ennen lumentuloa - jos sen kaiken energian, joka on tänä talvena käytetty pelkästään ulkovaatteiden pukemisen/riisumisen vastustamiseen ja siitä kiukutteluun, saisi purkkiin, meille ei tarvitsisi enää koskaan tehdä sähkösopimusta, vaan olisimme aivan omavaraisia. Minä kaipaan myös sosiaalisia kontakteja, aikuisia ihmisiä, joilla on muutakin puhuttavaa kuin vauvanvaatemuodin ja vaunumerkkien paremmuuden analysointi, jotka osaavat käyttäytyä, joita ei tarvitse syöttää, pukea, käyttää vessassa, vaihtaa kuiviin vaippoihin jne. Mulla on myös käynyt niin, että sukulaiset, ystävät ja kaverit ovat jotenkin unohtaneet mun olemassaolon nyt, kun olen "vain" kotona - kukaan ei enää soita mulle päin, vaan minä olen aina se, joka ottaa yhteyttä ja ehdottaa tapaamisia. Minä kaipaan myös sitä aikaa, että mun olemassaolosta oltiin tietoisia, kysyttiin mitä mulle kuuluu (kun nykyään kysytään vain, miten lapset voi). Nyt tunnen olevani pelkkä kodin- ja lastenhoitokone, jonka olemassa olosta ei tarvitsekaan välittää.



Mutta toisaalta, tällä toisella kotikierroksella olen osannut paremmin varautua tähän, että kotona olo ei ole ruusuilla tanssimista, kun ensikertalaisena kuvittelin viettäväni ihania vaaleanpunaisia iltapäiväkahvihetkiä vauvan kanssa, tapaavani ystäviä niin paljon kuin sielu sietää ja höpsöttäväni ihanaisen vauvani kanssa. Silloin todellisuus pudotti minut aika kovaa ja korkealta, mutta tällä kertaa kävikin vähän päinvastoin, olen jopa välillä huomannut miettiväni, että "eihän tämä nyt niin kamalaa ollutkaan".

miksi et järjestä? Kun olin kotona, minulla oli kiireettömät ruokailuhetket, ja saatoin lukea hesarin kannesta kanteen kahvikupin ääressä, kun joku lapsista nukkui päiväunia. Työssäkäyvänä nousen aamuisin puoli kuusi. Ei meidän lapset nousseet niin aikaisin kun olin kotona. Aamuisinkin oli kiireetöntä aikaa.

Sylivauva ja uhmaikäinen (joka ei nuku päiväunia ja on hirveän huomionkipeä pikkuveljelle). Ei ole pelkästä järjestelystä kiinni. Hyvä sinulle jos saat Hesxarin luettua, meillä ei järjestelyt riitä moiseen. Ja tosiaan, mieheni tietää hyvin ettei lasten kanssa ole vain lokoilua sillä hänen hermonsa eivät kestä molempien lasten hoitamista edes minun suihkuni aikaa. Oven takaan kuuluu miehen äksyily "joo saat ruokaa kun äiti tulee suihkusta", "en mä nyt ehdi ottaa syliin kun syötän tätä", "vaihdan sen vaipan ihan heti, odota nyt hetki kun en ehdi kaikkea kerralla!" etc. Pärjää hyvin yhden lapsen kanssa, mutta jos antaa molemmat lapset miehen vastuulle, muuttuu heti todella äksyksi. Siltikään ei tajua että myös minä olen väsynyt kun olen ollut yksin lasten kanssa hänen työpäivänsä ajan.

Vähän sama kuin flunssainen mies... Hyvä ettei soita äidilleenkin kertoakseen kuinka paikat kolottaa ja olo on tukkoinen. Joo on vaimolla ja lapsillakin mutta MINÄ en jaksa nousta edes ylös sängystä.

29

Niinon ollut minun miehenikin. Ollut hoitovapaalla yhden 1-vuotiaan kanssa. Kokee että on sama kuin minulla nyt vauvan ja uhmaikäisen mustasukkaisen 2,5-vuotiaan kanssa. Ei ole ihan noin helposti verrattavissa.



29